Parisuhteissa mies ei tätä nykyä päätä enää juuri mistään. Seurusteluaikojen tasa-arvoisesta suhteesta on ajauduttu hyvin kauas. Naisesta kuoriutuu parisuhteessa kaiken päättävä kenraali, ja miehestä tulee hänen uskollinen apurinsa. Naiset puhuvat miehistään kuin nämä olisivat vähän vähemmän älykkäitä ihmisiä tai vallattomia lapsia, joita ei saada kuriin.
Näin lataa Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen, jonka mukaan on yhä tavallisempaa, että mies kokee itsensä väheksytyksi parisuhteessa. Avioliitossa voi käydä niin, että koirakin on vaimolle tärkeämpi kuin mies. Kaikkein tärkeimpiä ovat tyttökaverit.
Hesarin mielipidepalstalla hiljattain julkaistu Vaarasen kirjoitus oli vastaus Rosa Meriläisen kolumniin, jossa Meriläinen suitsutti naisystävien ylivertaisuutta: Miehiä tulee ja menee, mutta naisystävät pysyvät. Väestöliiton nainen asettui hienolla tavalla puolustamaan meitä miehiä.
Tätä nykyä nainen pitää parisuhdettaan enemmän huolta kaverisuhteistaan, koska ne ovat helppoja. Kaveri tukee ja kannustaa. Parisuhde taas on ihmissuhteista haastavin, koska puolison edessä joutuu kohtaamaan omat heikkoutensa ja on pakko kehittyä jatkuvasti. Parisuhteessa taas kalvaa sama epäilys läpi vuosien: voitko rakastaa minua tällaisena?
Parisuhteesta tulee ero, kun taas ystävistä ei tarvitse erota. Ruttopuiston rovastin mielestä on vähän kummallista, miten esimerkiksi Facebookisssa naiset jakavat innokkaasti poseerauskuviaan, joita sitten toiset naiset arvioivat: Ihana, todella kaunis, rakas, suloinen, upea, seksikäs. Itse olen niin vanhanaikainen, että ajattelen noitten kehujen antamisen kuuluvan miesten tehtäviin. En kuitenkaan uskalla toimia niin, sillä en kaipaa seksistin leimaa. Sic!
Naisen vaatimustaso miestä kohtaan muuttuu kertaheitolla heti, kun ensimmäinen lapsi syntyy. Nainen alkaa haluta täydellisyyttä, esimerkiksi täydellisen siistiä kotia. Neuvottelutaidot häviävät oudosti, kun naisen kaikki huomio ja energia keskittyy lapseen. Mies jää naisen ja lapsen välisen symbioosin ulkopuolelle. Tämä on usein myös hetki, jolloin mies – turhautuneena kenties? – nostaa kytkintä, poistuu kuvioista takavasemmalle.
Mies on rikki, koska nainen näykkii ja kritisoi häntä jatkuvasti. Näknäknäk. Jäkjäkjäk. Mies tekee kotityöt väärin, syö väärin, puhuu väärin. Ilmiöstä kärsivät etenkin kiltit ja joustavat puolisot. Ilmiö on sama myös sinkkuelämässä. Moni mies on huolissaan siitä, että ei pääse edes treffeille, koska naiset hylkäävät treffikumppanin hyvin pienin kriteerein.
Vaarasen mukaan naisen käytöksen taustalla on väsymys. Moni nainen on uupunut vaativassa työssään ja paineissa olla samaan aikaan toimelias ja jaksava äiti tai kumppani. Energiaa ei vain riitä puolisolle asti. Uupunut nainen alkaa sitten vaatia mahdottomia itseltään ja puolisoltaan, vaikka kumppanin pitäisi olla elämässä mielihyvän lähde. Väsyneelle naiselle kumppanista muodostuu pahan olon sylkykuppi.
Tämän päivän nuoret äidit ovat sosiaalisessa mediassa tottuneet miettimään, mitä muut heistä ajattelevat. Siksi omasta miehestä halutaan muokata omien toiveiden mukainen. Silloin naiset kritisoivat puolisoaan ja miessukupuolta yhdessä.
Lisäksi suhteen alussa rakastunut nainen usein hemmottelee miestä, mutta arjen ja työn paineissa se muuttuu helposti mahdottomaksi. Muutos on hyvin jyrkkä.
Nyt eletään koulutettujen naisten ja yksineläjien vuosisataa. Tämän ajan mies on näkymätön, jää taustalle kuin Uuden testamentin Joosef. Mies kokee, että häntä pidetään itsestään selvyytenä. Hän ei pidä meteliä, miten hän tekee työtä lasten ja perheen eteen. Hän uurastaa, mutta ei saa kotona kiitosta.
Nainen on myös sitä mieltä, että hän uurastaa ja tarvitsee arvostusta. Arvostusta ja kiitosta hän hankkii naisystäviltään. Selvä se, mutta Vaaranen muistuttaa, että liitto on miehen ja naisen välinen. Heidän pitäisi jakaa yhteiset asiat. Liitossa on iso juopa, jos uskottu on oman kodin ulkopuolella.
Ei nainenkaan voi hyvin, jos ja kun hän jyrää miehen. Koulutettukaan nainen ei ole tyytyväinen, vaikka hän julistaa naisystävien tärkeyttä. Hän kaipaa rakkautta, läheisyyttä, jakamista, lämpöä, romantiikkaa ihan kuin entisaikojen nainen, tietää Vaaranen.
Perheen arvostus on Vaarasen mielestä yhtä suurta kuin ennenkin. Muutosta on tullut perheen sisäiseen ilmapiiriin. Asenne voi olla väheksyvä toista kohtaan. Tämä johtuu siitä, että kaksi aikuista ihmistä ei anna toinen toiselleen sitä, mitä he tarvitsevat. Ydinkysymys on, oletko vielä rinnallani, kun vanhenen, rapistun, rupsahdan, sairastun.
* * * * * * *
Koostin oheisen tekstin keskustelun alustukseksi useammastakin eri lehtijutusta, jotka saivat innokkeensa Vaarasen yleisönosastokirjoituksesta. Toivoisin tästä aiheesta vilkasta mielipiteenvaihtoa, sillä olen varma siitä, että koko ajan muuttuvassa maailmassa ja alati kovenevassa asenneilmapiirissä tämä aihe ei vielä ole läheskään loppuun käsitelty.
Olen ehkäliian vanha vastaamaan väitteisiin naisen suhtautumisesta mieheensä. Olen ollut virkauravaimo. Ohitin mieheni akateemisessa pätevöitymisessä, joskin hän seurasi kyllä perässä. Muttei antanut anteeksi ”kiilailuani”.
Olin häntä vuoden nuorempi, mutta sekin riitti. Minun piti hyvittää uralla etenemiseni. Siksi lapsen saamisen jälkeen olin kuin yksinhuoltaja. En omasta tahdostani. En palvoen lastani. Halusin osallistuvaa isää.
Sellaista ei löytynyt. Hän ajoi joka aamu autollaan lapsen hoitopaikan sivuitse, mutta minun tehtäväni oli tehdä sama matka vauvan kanssa bussilla – ensin hoitopaikkaan ja kiireellä takaisin kotiin hakemaan yliopiston opettajan raskasta salkkua.
Ensimmäisestä avioliittovuodestani olin hemmoitellut miestäni aamupaloin ja aterioin töiden jälkeen. Olin rakastunut ja halusin hänen voivan hyvin, ilman ehtoja. Hän kuitenkin ilmoitti vuoden päätteeksi, kun kiitin hyvästä ja ihanasta vuodesta, että kaikki oli mennyt pieleen. Hän ei halunnut jakaa aamuja kenenkään kanssa, vaan lukea sanomalehden rauhassa. Hän halusi mennä vessaan ilman toisen mahdollista vuoron vaatimusta. Olin kuulemma lihottanut hänet herkuillani. Olin lähinnä kammoriesa kodikkuudessani.
Tätä tarinaa voisi jatkaa pahemminkin yksityiskohdin kuten toisilla naisilla jne. Elimme vapaan rakkauden vuosikymmentä, hippiaikaa. Sen varjo ylsi yli 26 avioliittovuoden lppuun, yhteiseen sopimukseen erosta. Olimme kuluneet ja kuluttaneet yhteisyyden loppuun. Erosimme ystävinä. Olemme keskenämme nyt paremmin kuin avioliitossa. Kumpikin avioiduimme omilla tahoillsmme uudelleen.
En kerro tätä saadakseni kommentteja ensimmäisen avioliittoni kurjuuteen, arviointeihin syistä ja sepistä jne. Sellainen satuttaa liikaa. Haluan vain sanoa, ettei kaikki parisuhdekauhu ole naisista kiinni.
On myös olemassa ihmisiä kutein Picasso, jotka naisen saatuaan palvovilla eleillä tekevätkin tästä kynnysmaton. Katsokaa vaikka hänen kuulua maalaustaan ”Itkevä nainen”, jossa entinen rakastettu Dora (samaan aikaan muiden rakastetujen joukossa) poljettiin maan tasalle. Kaunis ja älykäs nainen tuskan pirstomana muttei säälittävänä, autettavana – ainoastaan poissuljettuna. Näinkin voi käydä, jos miehen itsetunto on heikko mutta tahto valtaan suuri.
”Haluan vain sanoa, ettei kaikki parisuhdekauhu ole naisista kiinni.”
Tyypilistä, kun kerrankin yritetään valottaa asiaa kaltoinkohdeltujen miestan kannalta, tulee väärin mutta odotetusti vastaan tämä liioittelusana ’kaikki’. Kuka on täällä esittänyt että ’kaikki’ partisuhdekauhu johtuisi naista, kun on varovasti yritetty ilmineerata että sitä kauhua luovat osaltaan m y ö s naiset. Myös ja kaikki eivät ilmaise sama asiaa…
Vaarasen näkemykseen on vaikea ottaa kantaa tietämättä, minkä ikäisistä pareista hän puhuu ja mikä on otanta. Esim. parikymppisiin pareihin ei minulla ole kosketuspintaa, joten vaikea sanoa mitään. Puhe tyttökavereiden tärkeydestä tuntuu itsestäni vieraalta, mutta voi hyvin olla nuorten juttu.
Omien havaintojeni mukaan temperamenttityyppi, lapsuuden kokemukset ja vanhempien malli vaikuttavat eniten siihen, miten itse käyttäytyy suhteessa. Mahdollisista haitallisista toimintatavoista voi onneksi oppia pois, jos molemmat opettelevat keskustelemaan fiksusti ja älyävät aloittaa muutoksen omasta itsestään. Ja tekevät molemmat ajoissa.
Sellaisen yleisen puheen miehen nuhjakkeisuudesta tunnistan kyllä, ja pidän sitä vastenmielisenä. Siihen syyllistyvät useinmiten äkäiset justiinat, jotka piilottelevat kaulinta selkänsä takana. Mikään ei ole koskaan hyvin, ja se on miehen syytä.
En tiedä, olenko ihan väärässä, mutta minusta tuntuu, että nykyiset parisuhteet ovat monessakin mielessä entisenlaisia erilaisia.
Ensinnäkin nykyään pidetään enempi kiinni omista jutuista ja menoista, itsensä kehittämisestä ja toteuttamisesta. Usein molemmat pariskunnan osapuolet tekevät näin.
Sitten toiseksi pidetään enempi kiinni omien kavereiden kanssa yhdessäolosta, yhteisistä harrastuksista, menoista ja illanvietoista ja niihin ei pariskunnan toinen osapuoli osallistu.
En ihmettele yhtään näiden kyökkihavaintojeni perusteella, että parisuhteet onnistuvat niin huonosti. Monella tapaa täydellisen elämän hakuisuus on kääntynyt itseään vastaan.
Sellainen ihminen, joka ei ole valmis suuren rakkauden lisäksi kärsimään toisen vioista, luopumaan osasta omia juttuja ja jolle se oma napa, sen kaivelu ja ihastelu on tärkeintä elämässä, jääköön sinkuksi. Vain sillä tavalla voi sen omanlaisensa täydellisen elämän järjestää, sillä oma täydellinen elämä ei voi olla samanlainen jonkun toisen ihmisen käsityksen kanssa täydellisestä elämästä. Tai ainakin se on harvinaista ja epäilen, että tylsää ja kaatuu jossakin vaiheessa omaan tylsyyteensä.
Erilaisuus on rikkautta, rosoisuus ja epätäydellisyys kuuluu elämään ja pieni ”kynsiminenkään” eli selviämistaistelu ei ole pahasta, sillä se pitää mielen virkeänä ja selätetyt vaikeudet tuovat onnentunnetta ja tarkoituksenmukaisuutta elämään.
Sisar todistaa oikein ja väkevästi!
May Roth-Edelmann ja moni muu täällä kirjoittanut sen jälleen todisti: naiset ovat ihania ja useimpien kanssa on helppo tulla toimeen. Kuinka luontevaa ja lämmintä suhtautumista hän osoittikaan!
Vain feministit ovat änkyröitä ja miesvihaajia. He eivät ole lainkaan huolissaan yhteiskunnan naisistumisesta. Naiskiintiöitä pitäisi saada joka paikkaan mutta mihinkään ei mieskiintiöitä.
Aiheeseen liittyen uutinen, jossa miehet kertovat huonon kohtelun kohteeksi joutumisestaan.
http://www.iltalehti.fi/rakkausjaseksi/2016011420959103_lz.shtml
Eräs mies sanoo, että erityisesti alkoholistimiesten tyttäret syyllistyvät miesten halveksuntaan. Oman isän aiheuttamat lapsuuden traumat ”kostetaan” aviopuolisolle tai miesystävälle.
Mistä me löydettäisiin sellainen -ismi jossa miehet ja naiset tekevät yhdessä juttuja kunnioittaen toisiaan ilman nokittamista sukupuolisen erilaisuuden kustannuksella. Feminismi ja sovinismi pitäisi lailla kieltää, sillä ne ovat fanaattisia ihmistä halventava aatteita. Ei ole miestä ilman naista, eikä naista ilman miestä. Tämä pitäisi olla kirkas selviö, nykyinen individualismi on sokaissut koko länsimaisen ajattelun.
Kyllä olen tosissani. Monet muutkin -ismit pitäisi kieltää lailla. Fasismi, kommunismi, rasismi, ja monet muut. Feminismi ja sovinismi kuuluvat noiden edellä mainittujen rinnalle ja kiellettävien listaan. (Minun mielestäni)
Tolvasen Satu kommentoi FB:n puolella asiaa näin:
Pikkasen oikaistu näkemys kyllä minunkin mielestäni, tuommoiseen käytökseen kun kykenee kumpikin sukupuoli aivan yhtä lailla. Kun liiton lähtökohdat ( =puolisoiden taustat, tunneasiat ym.) ovat suunnilleen tasapainossa ja liitossa ollaan rehellisiä ja reiluja toista kohtaan, moisia (valta)taisteluita ei edes tule.
Riskin paikkoja ovat esim. työttömyys tai toisen vakavampi sairastuminen, jolloin tietenkin taloustilanne keikauttaa vaakakuppeja kenolleen. Jos noista kypsyystesteistä selvitään tolkusti eikä se huonompaan asemaan joutunut tunne itseään alakynnessä olevaksi, niin ok. Vaan auta varjele, jos näin ei menekään… Tai että toinen tekee yhteisen huushollin eteen kaiken sen, mikä omissa rahkeissa on mahdollista ja silti se ei riitä toiselle…
Ja kyllä, naisena sanon, että myös se ns. vahva nainen tarvitsee toista ihmistä. Hänelläkin on ne hetkensä, jolloin kaipaisi jotakuta ottamaan kopin ja sanomaan, että nou hätä, kaikki hyvin. Jos se on se oma puoliso, niin mikäs sen parempi tuki.
Hyvä, Satu!
http://annemikkola.puheenvuoro.uusisuomi.fi/210022-jos-olisin-naisjarjesto-mita-lausuisinkaan
Tuossa linkissä on mielenkiintoinen puheenvuoro. Kannattaa lukea.