Ulospäin täydellinen, sisältä tyhjä. Kulissielämään voi kuulua kaunis perhe, upea ura ja iso talo. Ja paha olo, kun herää tajuamaan, että koko elämä oli rakennettu kulissiavioliiton ympärille.
”Takerruin rahaan, uraan, tavaroihin ja tiettyyn elämäntyyliin, koska ajattelin niiden tuovan arvostusta ja onnea. Se oli niin kovaa rallia, etten ehtinyt miettiä, mitä elämältä oikeasti haluan”, sanoo kulissielämää viettänyt Mikko (nimi muutettu) Helsingin sanomissa 24.1. julkaistussa artikkelissa, joka on netissä tarkoitettu vain lehden tilaajille.
Mikko (nimi muutettu) ei suinkaan ole ainoa, joka on oppinut sujuvasti valehtelemaan itselleen ja lähellään oleville ihmisille. Kun ei oikein tiedä, mitä elämältään tahtoo, on turhankin helppo mennä sen mukaan, mitä muut toivovat ja odottavat. Toisten pillin mukaan tanssiminen ei kuitenkaan koskaan voi olla kenenkään ns. oma juttu.
Se, mikä tapahtuu pienessä mitassa ihmissuhteissa, tapahtuu myös isommissa ympyröissä. Lavasteitten koot vain vaihtelevat. Ensimmäisen kerran havahduin omassa ympäristössäni kulisseihin Helsingissä v. 1975 pidetyn Etykin huippukokouksen yhteydessä. Valmisteluihin kuului mm. laitapuolen kulkijoiden laajamittainen siivoaminen kaupungin keskustasta pois valtiovieraiden silmistä.
Viikkoa ennen kokouksen alkamista iltapäivälehdet tiesivät kertoa, että ”viimeisetkin epäsiististi pukeutuneet, rahaa kerjäävät, viinalta haisevat, puistoissa ja asematunnelissa vetelehtivät miehet katoavat Helsingin katukuvasta”. Poliisi nimesi operaation ”rupuralliksi”.
Huono-osaisuus lienee jotakin sellaista, mitä paremmin toimeen tulevan bättre folkin on vaikea kestää? Ainakin rupuralleja harrastetaan joka puolella maailmaa.
Pisimmälle köyhyyden ja kurjuuden väliaikaisessa eliminoimisessa meni venäläinen sotamarsalkka ja keisarinna Katariina II:n suosikki Grigori Aleksandrovitš Potjomkin, joka kunnostautui hovin Krimille suuntautuneen matkan järjestäjänä. Muistona tuosta matkasta on jäänyt elämään kertomus ns. Potemkinin kulisseista.
Tarinan mukaan kulissit olisivat olleet matkareitille pystytettyjä julkisivuja ja puutarhoja, kyliä, jotka rakennettiin vaatimattoman todellisuuden verhoksi ainoastaan keisarillista seuruetta varten kertomaan alueen asutuksesta, sen siisteydestä ja idyllistä. Rupusakki oli viety pois, tilalla iloisesti vilkuttavia pikkulapsia pyhävaatteissaan.
Mitä tulee tuohon edellä esiteltyyn Mikkoon (nimi muutettu), niin ei liene yllätys kenellekään, että kulissit lopulta kaatuivat? Tuli ero, itku ja hammasten kiristys, terapia, koko elämän meno uusiksi. Mutta paha olo lähti. Teatteria ei enää tarvittu, rehellisyys itseä ja muita kohtaan voitti.
Vasta erottuaan Mikko on ymmärtänyt, miten hukassa hän oli. Paha olo ei aiheutunut parisuhdevaikeuksista vaan koko elämänkatsomuksen kriisistä. On varmasti parempi, että syvällinen oivallus kokonaiskuvasta tulee edes liian myöhään kuin ei milloinkaan.
Voisiko kulissienrakentamisvimman takana olla niinkin simppeli ajatus kuin halu päteä, näyttää toisten silmissä paremmalta kuin itse asiassa olen? Oikeasti en tahdo päästää ketään selville oman elämäni todellisesta laadusta, ajatuksistani, pyrkimyksistäni, tunteistani saati sitten peloistani ja heikkouksistani?
Uskottelenko kenties itselleni, että asiat ovat juuri siten kuin saan ne ulospäin näyttämään? Vahvistanko tätä kuvaani vaikkapa Facebookissa laittamalla jakoon iloisia ja aurinkoisia kuvia itsestäni, läheisistäni, matkoistani, ajatuksistani? Hylätäänkö minut, aletaanko karttaa, jos kerronkin, että elämässäni ei kaikki oikeasti olekaan ihan kohdallaan? Eikö kukaan enää tykkääkään minusta, jos lopetan poseeraamisen?
Voisiko olla niin, että mitään tässä elämässä ei kannata pitää itsestään selvyytenä? Tulisiko meidän opetella kyselemään toisiltamme, että hei, miten sinulla oikein menee? Edellyttäen tietenkin, että meillä on aikaa ja halua auttaa, jos ja kun vastaus on muuta kuin tuo klassinen Hyvin menee, herrat nauraa.
* * * * * * * *
Loppuhuipennukseksi rankka kärjistys: Väitän, että ihmissuhteet rakentuvat yleensä valheiden verkolle. Yhteiskuntamme suorastaan vaatii kulissien rakentamista tiettyyn rajaan asti. Me pelaamme erilaisia pelejämme kotona, koulussa, työpaikoilla, vapaa-aikanamme, kirkossakin.
Totuutta pelätään. Sen uskaltavat sanoa vain lapset, narrit ja hullut. Kaikilla muilla on sordino päällä. Sillä jos asioita ajettaessa paljastettaisiin todelliset motiivit, jos asioita kutsuttaisiin niiden oikeilla nimillä, niin yhteisten asioitten hoitaminen kävisi liki mahdottomaksi. Siksi meille riittää, että kaikki NÄYTTÄÄ kauniilta, oikealta, hyvältä ja todelta, vaikka niin ei tosiasiallisesti olekaan…
Kuva: Villin lännen kulissit ovat aina olleet Ruttopuiston rovastin mieleen: Teatteriesityksissä ja leffoissa hyvä lavastus on aina poikaa!
Olen kuullut tarinan ja kertoja näytti ihan uskottavalta. Jossain Neuvostotasavallassa oli tulossa suuri juhla ja paraati. Kadun varren talojen julkisivut maalattiin paloruiskulla punaiseksi. Kun maali oli kuivunut, tuli lasimestarit, jotka koputtelivat maalautuneet lasit rikki ja laittoivat uudet ruudut.
Kyllä varmaan uskovienkin keskuudessa kulissi on tärkeä. Tämä aiheuttaa sisäisiä paineita ja pahoinvointia. Ilmeisesti nykyisin on vieras apostoli Jaakobin ajatus: Tunnustakaa toisillenne syntinne! Miten terapeuttista se olisi, jos jokaisella olisi osuus jossain noin kahdenkymmenen hengen porukassa, jossa saa olla avoimesti oma itsensä ja voi saada vertaistukea ja esirukousta ongelmatilanteissa.
Lauri: Sitä ihmettelen, miksi noita valheellisia kulisseja pidetään ehdoin tahdoin pystyssä ja puute sekä kurjuus siivotaan pois silmistä sen sijaan että ihan aikuisten oikeesti puututtaisiin huono-osaisuuden syihin ja pyrittäisiin tekemään asialle jotakin.
Mitä taas uskovan uraan tulee, niin Keep smiling-tyyppinen iloisuus on mielestäni vähän onttoa noin niin kuin pitemmän päälle. Ei ihminen voi koko ajan hymyillä. Tai sitten se joutuu hymyilemään kyyneltenkin läpi.
Lauri L kirjoitti.
”Tunnustakaa toisillenne syntinne! ”
Juuri näin tehdään oikeauskoisessa kirkossa. Uskovat osallistuvat katumuksen mysteerioon eli rippiin.
http://www.ortodoksi.net/index.php/Katumus
Luulin alkuun tätäkin palstaa kulissiksi. Sittemmin olen havainnut, että kyllä tässä aika hyvin oppii toisia tuntemaan. Mikä pahinta toiset tietää minusta, tosi paljon. Oikeasti tavatessa huomaa keskustelijoiden olevan juuri niitä, mitä he palstalla kirjoittelevat. Tässä ei kukaan kykene rakentamaan kulissia.
Pekka: Jos joku blogisti yrittää feikata, niin kyllä sen lukijat heti huomaavat ja jättävät kirjoittajan ns. rauhaan.
Mielipiteitten jakamista varten tämä palsta kai on? Ja ideana, että asiat riitelevät, eivät ihmiset. No, tässä ei ole kovin hyvin onnistuttu, siis minun mielestäni.
Blogi on kuitenkin alun alkaen verkkopäiväkirja, jonka ideana on henkilökohtainen kirjoitusote ja riittävän tiheä postausrytmi. Jos sydänverellään kirjoittaa, ei voine olla kovin feikki? No, tämä K24 on niin iso areena, että se siitä henkilökohtaisuudesta. Mutta oman tyylin puolesta liputan kyllä. Lienet tämän kohdallani havainnut?
Jonkun kulissi saattaa rakentua siitä, että kaikki muut ovat väärässä. Niin kauan kuin tätä kulissia kykenee pitämään pystyssä, on turvassa. Toisten ei pitäisi mennä tämmöisiä kulisseja kaatamaan. Jollei tilalle ole tarjota jotain turvallisempaa tukipilaria. Muutoin aivan varmasti joutuu vastahyökkäyksen kohteeksi.
Sääliksi käy Mikko(nimi muutettu)
Kasvatus hänen kodissaan mennyt jotenkin pieleen, kun arvot eivät kohdillaan. Mutta jokainen avioliitto kyllä varmaan jonkinlaiset kulissit ympärilleen rakentaa.
– eikä niissä tarvitse olla fuskua kuitenkaan juuri yhtään.
Mutta kerrotaan nyt: Liki 50 vuotta sitten tässä tehdasyhdyskunnassamme synnytin poikkeavan lapsen, josta olen kasvattanut ihanan rippikoulupoikien ymmärtäjän. Mm viime talvena leirillä pojat rakensivat lumesta mahtavan valtaistuimen ja sille istumaan pienenpienen olennon kruunu päässä.
Vasta muutama vuosi sitten firmamme entisen pomon vaimo sanoi, että mahtoi Sinulla olla vaikeata silloin ja me emme kukaan sitä ymmärtäneet. No, näinhän se meni, muodostui tyhjä tila perheemme ja muun kylän väliin, kunnes itse aloin täyttää sitä. Siitä piti vain kasvaa, kun poiskaan ei päässyt.
Toinen tapaus. Entisen konttoripäällikön nuori tytär joutui törkeän pahoinpitelyn uhriksi ja kuoli. Tytön äidin kanssa äskettäin keskustelimme. Hän kertoi silloin käyneensä kaupungissa sururyhmässä. -En tehnyt siellä muuta kuin itkin, vain itkin, kun kotikylässä piti olla tyyni ja asiallinen. Olit ainoa ihminen joka ymmärsi, kiitos kun kutsuit syömään ja järjestit hautajaisten ohjelman.
FB:ssä jo kirjoitin Sinulle Hannuserkku, että kulissit, roolit muodostuvat myös siitä, että toista ihmistä eikä hänen hätäänsä ei haluta nähdä. Me olimme johtoryhmän rouvia jakkupuvut päällä, helmet kaulassa, viinatehtaan kulisseissa. Seitsemänkymppisinä sitten vasta otetaan esiin vanhoja asioita.
Tositarinana kerrotaan myös, että Ceausescun Romaniassa, kun diktaattori sattui matkustamaan junalla, rakennettiin suuret hienot, maalatut pahvikulissit asemille, joissa tavalliset junat pysähtyvät: hienoja kerrostaloja vehreyden keskellä, taidetta, nauravia hyvinvoivia ihmisiä vilkuttamassa. Hänen korkeutensa myhäili junan kiitäessä asemien ohi: Tämän kaiken minä olen tehnyt.
Niin, Ceausescun hovissa vallitsi henkilökultti ja nepotismi. Diktaattori soi itselleen komeat – ja teloituksensa jälkeen pilkatut – arvonimet Karppaattien nero ja Ajatusten Tonava…
Vanhemmat luovat usein myös epätodet kulissit lapsillleen ja kuskaavat arvoesineet kaniin, jotta saavat lastensa toiveet täytettyä… Kun lapsi kasvaa ympäristössä, missä esim, köyhyyttä pidetään häpeänä, niin tuo häpeä siirtyy lapsille.
Ulkokuoren kirkastaminen muiden silmissä on selviytymisen keino, silloin kun ympäröivä yhteiskunta ei siedä köyhiä ja vähäosaisia. Jos viedään asia vielä pidemmälle, niin päädytään lopulta yhteiskuntaan, jossa kukaan ei ole onnellinen.
On nykyisin rohkeaa opettaa lapsosille, ettei köyhyys ole häpeä, mutta kovasydämmisyys, kunnianhimo ja ahneus on.