”Kun seisoin oviaukossa jättämässä mielessäni hiljaisia hyvästejä, äiti nosti päätään, katsoi minuun ja sanoi: ’Eelis, Jumala myötä.’ Nyökkäsin, menin ulos ja itkin.” Näin alkoi parikymppisen Eelis Apukan matka joulukuussa 1931 Sodankylän Sattasesta kohti itää, Neuvosto-Venäjää. Lähtijöitä oli aluksi kolme, ja matkan varrella joukkoon liittyi vielä yksi nuori mies.
Nuoresta iästään huolimatta Eelis Apukka (s. 1908) oli jo ehtinyt olla poliittisen toimintansa takia Tammisaaren vankilassa, ja sen reissun jälkeen oli entistäkin vaikeampaa saada työtä. Itärjan taakse oltiin menossa tavoitellen parempaa toimeentuloa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Lisäksi Eelis haaveili mahdollisuudesta opiskella. Tiedonjano oli pohjaton, ja hän oli kiinnostunut kaikesta mahdollisesta. Itään lähdettiin, vaikka oli jo kuultu huhuja siitä, ettei sielläkään elämä aina niin auvoisaa ollut. Lainastossa Eelis oli lukenut Suomen Kuvalehdestä karuja kuvauksia Neuvosto-Venäjältä paenneiden loikareiden vaiheista. Eelis kuitenkin arveli artikkelin olevan Valko-Suomen poliittista propagandaa.
Matkalaisten hiihtoreitti kulki asumattomien erämaiden halki. Matkalla yövyttiin porosaamelaisen kammissa, ulkona tulilla ja kämpässä, johon sattui myös suomalaisia rajamiehiä. Rajamiehen aavistivat, millä reissulla nuoret olivat, mutta Eeliksen neuvokkuuden avulla täpärästä tilanteesta selvittiin.
Vihdoin saavuttiin Muurmannin alueelle. Tervetulotoivotukset eivät kajahdelleet. Sen sijaan miehet joutuivat lukojen taakse ja kuulusteltaviksi, heidät kuljetettiin junalla Leningradiin Krestyn vankilaan, edelleen tutkittaviksi. Vankilasta selviydyttyään Eelis asui ja työskenteli Äänisen itäpuolella Andoman petsätyöpunktilla ja Vjetkan kolhoosissa. Olosuhteet olivat ankarat, ja sen lisäksi keneenkään ei voinut luottaa. Kuka tahansa saattoi olla ilmiantaja, joka raportoi uhriensa todellisesta tai keksitystä vastavallankumouksellisesta toiminnasta.
Kun kärsittiin nälkää, Eelis kumppaneineen kalasti, vaikka siihen ei ollut saatu virallista lupaa. Työmaakeittiön emäntä kiitti, kun ei tarvinnut tyhjästä taikoa väelle aterioita. Eelis kehitti muiden suomalaisten kanssa työmenetelmiä tukkimetsässä, ja työtulokset kohenivat. Mutta sitten tuli joku tarkastaja, joka totesi menetelmät porvarilliseksi hapatukseksi ja määräsi vaivalla tehdyt uudet reet poltettaviksi.
Kaikista vastoinkäymisistä ja epäkohdista huolimatta Eelis teki raskaan fyysisen työnsä lisäksi omaksumansa aatteen mukaista kulttuurityötä ja toimi myös poliittisena agitaattorina.
Sitten oli taas edessä vankilareissu, tällä kertaa Spalernajaan Leningradissa. Kuulustelut olivat ankaria, ja vankeja pahoinpideltiin. Eelis mietti, näkisikö koskaan enää Eetiä ja tämän pientä tytärtä, joiden kanssa halusi perustaa perheen. Eelis ja Eeti olivat sopineet tapaavansa Petroskoissa, kun Eelis vapautuu vankilasta. Mutta näkisikö Eelis koskaan Petroskoita, joka alusta asti oli ollut hänen unelmiensa kohde?
Yllättävien käänteiden jälkeen Eelis pääsi Petroskoihin ja toimi siellä jonkin aikaa toimittajana. Suomalaisten vainot kuitenkin kiihtyivät, ja Eeliksen olisi pitänyt alkaa ilmiantajaksi, mitä hän ei halunnut. Lisäksi epävarmoissa oloissa painoi huoli perheestä, Eetistä ja tämän tyttärestä. Vähitellen kypsyi ajatus paluusta Suomeen. Eeti oli tullut Neuvosto-Venäjälle laillisesti, joten hänellä oli Suomen passi, jonka turvin hän saattoi lähteä aivan laillisesti. Eelis sen sijaan joutui lähtemään salaa ja laittomasti.
Eeliksen ja kaverinsa Oskun matka Suomeen tapahtui 1934 marraskuussa jalkapatikassa, kaamoksen pimeässä ja ankarassa pakkasessa. Lopulta suomalaiset rajamiehet pelastivat kuusen juurelle kohmettuneet loikkarit rajavyöhykkeeltä. Oskulta jouduttiin amputoimaan toinen jalka, mutta muuten miehet toipuivat ja selvisivät elämään.
Suomessa Eelistä odotti taas Tammisaaren vankila ja sen jälkeen talvisota ja jatkosota. Sotien jälkeen elämä kuitenkin asettui uomiinsa. Perhe kasvoi, ja työtä tehtiin ahkerasti. Eelis opiskeli itsekseen kaikkea mahdollista ja jatkoi poliittista toimintaansa, jonka pontimena oli halu parantaa vähäosaisten asemaa. Yksi Eeliksen ja Eetin pojista, Asko Apukka, oli pitkään SKDL:n kansanedustajana Lapin vaalipiiristä ja sittemmin Kelan palveluosaston johtajana.
Kirjan kirjoittaja Miia Apukka on Asko Apukan tytär ja siis Eeliksen pojantytär. Kirja on kirjoitettu vetävän romaanin muotoon, mutta se perustuu todellisiin Eelis Apukkaa koskeviin viranomaisasiakirjoihin, tapahtuma-ajan kirjeisiin ja lehtikirjoituksiin sekä ns. punapakolaisia koskeviin tieteellisiin tutkimuksiin. Kirja on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu, vaikka aihe onkin synkkä. Lopulta elämä kuitenkin voitti, eikä Eelis karuista kokemuksistaan huolimatta luopunut aatteestaan ja halustaan tehdä maailmasta vähän parempi paikka.
Miia Apukka, Itään ja takaisin. Kirjokansi 2022.
