Kiitän Kalevi Virtasta hänen viisaista pohdinnoistaan Kotimaan artikkelissa (4.1.). Olen täysin samaa mieltä, että ”Jeesuksen ääni ei tänään sano: Sulje ja kovenna, vaan avaa ja pehmennä”. Tätä olen itsekin alkanut oppia, tosin kovin hitaasti.
Vuosia minua on painanut se, että olen käyttänyt julkisessa keskustelussa joskus liian jyrkkiä ja epäkunnioittavia ilmaisuja mielipiteistä, jotka poikkeavat omistani. Esimerkiksi 29.9.2010 pidin Lapuan hiippakunnan synodaalikokouksessa tällaisen puheen. Olen pahoillani ja pyydän anteeksi niiltä, joita olen loukannut.
Kalevi toteaa realistisesti, että näkemyserot avioliitosta ovat tulleet kirkkoon jäädäkseen. Yhdistävää teologista näkemystä tuskin löytyy. ”Haaveilua on myös toivoa, että aika hoitaa tämän ongelman.” Kaikki totta. Kirjoittaja kantaa huolta kirkon ykseydestä, mutta pelkää pahinta: ”Suomeen syntyy joidenkin vuosien sisällä muutama uusi kirkko.”
Uuden näkemyksen perustelu
Ymmärrän uuden avioliittokäsityksen kannattajia siltä pohjalta, että he korostavat Jumalan rakkauden ja ihmisten välisen rakkauden ensisijaisuutta yli kaiken muun. Kuten Raamattu opettaa, ”Jumala on rakkaus”, ja siksi inhimillisen elämän rakenteiden ja toimintojen tulee olla sellaisia, että ne ovat jumalallisen ja inhimillisen rakkauden palveluksessa, sen ilmentäjiä.
Rakkauteen sisältyy myös Jumalan oikeudenmukaisuuden ajatus: jumalallinen rakkaus kohdistuu meihin jokaiseen heikkoon ihmiseen ilman ennakkoehtoja ja yhtä vahvasti. Aivan erityisesti Jumalan rakkaus kohdistuu syrjittyihin ja sorrettuihin, ”köyhiin, leskiin, orpoihin ja muukalaisiin”, kuten Raamattu kautta linjan opettaa. Jumalan rakkaus antaa kaikille ihmisille, seksuaalisiin vähemmistöihinkin kuuluville, saman äärettömän ja ehdottoman ihmisarvon.
Tämän ajattelun mukaisesti homoseksuaalien avioliiton puolustaminen ei ole vain ”erilaisuuden sallimista” vaan suorastaan kristittyjen korkea kutsumus ja missio tehdä Jumalan rakkaus ja vanhurskaus todelliseksi ja puolustaa jokaisen ihmisen samanarvoisuutta synnin ja vajavaisuuden maailmassa.
Perinteisen näkemyksen perustelu
Uusimpien selvitysten mukaan kirkkomme pappien ja luottamushenkilöiden enemmistö pitäytyy edelleen kirkon voimassa olevaan avioliittonäkemykseen. Tämän ajattelun mukaan on olemassa raamatullisia ja teologisia totuuksia, joita ei voi muuttaa ilman että samalla muuttaa olennaisesti meille annettua uskoa.
Tällaisia ovat esimerkiksi meille tutut lauseet: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme”, ”Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi”, ”hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä”, ”menkää… kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”, ”tämä on minun ruumiini… tämä on minun vereni”.
Samankaltaisia uskomme peruslauselmia ovat ensimmäisen luomiskertomuksen toteamus: ”Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät; Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: ’Olkaa hedelmälliset, lisääntykää…’” Toinen luomiskertomus vahvistaa: ”Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi.” Samat sisällöt vielä toistetaan sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa.
Heprealaisessa ajattelussa ihminen on psykofyysinen kokonaisuus: henkisyys eli ihmisten välinen rakkaus ja fyysisyys eli Jumalan luomistyöhön osallistuminen lapsia saamalla ovat erottamattomat. Tätä samaa henkisen ja fyysisen erottamattomuutta puolustivat kirkon varhaiset opettajat, kun he vastustivat kaikenlaista dualismia – henkisyyden asettamista fyysisyyden yläpuolelle – jota esimerkiksi gnostilaisuus ja platonismi edustivat.
Mainituissa peruslauseissa ei ole kyse aikansa kulttuuriin sidotuista muuttuvista uskomuksista vaan aivan keskeisimmistä teologisen ihmiskäsityksen lauseista. Kyse ei ole vain etiikasta, vaan uskonopista, luomisen teologiasta. Henkisen ja fyysisen yhdistävä luomisteologia on linjassa muiden keskeisten uskontotuuksien kanssa: muun muassa uskomme Jumalan tulleen lihaksi Kristuksessa ja uskomme ruumiin ylösnousemisen.
Kristinuskon luomisteologiaa ei voi sovittaa yhteensopivaksi ns. sukupuolineutraalin avioliiton idean kanssa. Luomisteologian ilmauksiin pitäydytään tai niistä luovutaan, jos ne koetaan epätosiksi tai epäoikeudenmukaisiksi. En usko, että tässä asiassa tapahtuisi mitään ”kehitystä” kirkon opillisessa pohdiskelussa – harjoitettiin sitä sitten kuinka kauan tahansa. Olemme valinnan edessä: pysyäkö historiallisen kristinuskon piirissä vai ei.
Sukupuolineutraalin avioliiton käsite on vahvasti kontekstuaalinen, modernin länsimaisen jälkikristillisen humanismin tuote. Sitä ei voi sovittaa yhteen Raamatun ihmiskäsityksen kanssa. Ei ihme, että suuret historialliset kirkot ja ei-länsimaiset kirkot, jotka edustavat kristinuskon laajaa enemmistöä maailmassa, kokevat idean vieraaksi.
Mitä tehdä pattitilanteessa?
Hyviä perusteluja voidaan tarjota sekä modernin että perinteisen avioliittokäsityksen tueksi. Kuten Kalevi Virtanen toteaa, ollaan pattitilanteessa ”eikä kukaan tunnu tietävän mistä avautuu tie eteenpäin”.
Kristus antoi apostoleilleen eräitä käskyjä: ”Julistakaa evankeliumi kaikille luoduille”, ”kastakaa … ja opettakaa”, ”tehkää tämä (Pyhä Ehtoollinen) minun muistokseni”, ”rakastakaa toisianne”. Kirkon missiona on näiden toteuttaminen. Niihin ei kuulu avioliittoon vihkiminen. On totta, että avioliiton solmimisen tavat ovat aina olleet vaihtelevia ja kulttuurisidonnaisia. Mutta on myös totta, että luomisen teologia tuntee vain miehen ja naisen välisen intiimin suhteen.
Ennen kärsimystään Vapahtajamme kantoi aivan erityistä huolta häneen uskovien ykseydestä (Joh. 17). Kirkon oppihistorian valossa Kristuksen ruumiin eli kirkon ykseys on teologisesti mitä keskeisin uskonkohta: ”Uskomme yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon”, toteaa kristikunnan tärkein ekumeeninen opillinen dokumentti Nikean tunnustus. Nykyajan teologia on ottanut merkittävimmät askelensa kirkon ykseyden ymmärtämisessä ja toteuttamisessa.
Voisimmeko ajatella, että kirkon ykseys on tärkeämpää kuin yhteneväinen avioliittoa koskeva käsitys ja käytäntö? Jos niin, silloin voisimme kirkon ykseyden säilyttämiseksi sallia yhden kirkon sisällä tiettyä käytäntöjen moniarvoisuutta.
Tutkimukset kertovat, että kaikissa yhteiskunnissa aina tietty osa väestöstä kuuluu seksuaalivähemmistöihin. Tämän realiteetin kanssa kirkon pitää elää. Tulee korostaa erilaisuuden suvaitsemista, keskinäistä kunnioitusta ja lähimmäisrakkautta. Käytännössä tulee löytää joustoa, tilaa erilaisille vaihtoehdoille. Mutta kirkon ei tule tehdä opillista itsemurhaa. Jos kirkko luopuu omasta luomisteologiastaan, kirkko tulee väistämättä jakaantumaan.
Ratkaisu: käytäntöjen moniarvoisuus
Minun ehdotukseni on, että kirkko ei luovu kristikunnan yhteisestä, Raamattuun nojaavasta luomisteologiasta ja sen opettamisesta, mutta sallii erilaisia käytäntöjä. Tämän mahdollistamiseksi kirkon kenties tulee luopua vihkiviranomaisena toimimisesta ja keskittyä rukoilemaan maallisen viranomaisen vihkimien pariskuntien puolesta, siunaamaan heitä ja tukemaan heidän yhteiselämäänsä kaikin tavoin. Tämä yhteiselämä on kovin haastavaa, oli se minkä muotoista tahansa, kuten Kalevikin artikkelissaan osoittaa.
Takavuosina kiisteltiin esirukouksen ja siunaamisen eroavuudesta. Tämä keskustelu oli teennäistä: esirukoukseen kuuluu aina siunaus. Papit voisivat oman näkemyksensä mukaisesti vapaasti itse päättää, millaisia maallisen viranomaisen vihkimiä pareja he ovat valmiit siunaamaan. Maistraatissa vihityn parin siunaamiseen voisi luontevasti liittää esim. kodin siunaamisen.
Suuri osa maailman kirkoista toimii näin: ensin maallisen viranomaisen edessä avioliiton juridinen solmiminen, sen jälkeen kristillinen esirukous ja siunaus. Myös luterilaisuudessa korostuu avioliitto samanaikaisesti maallisena ja hengellisenä realiteettina.
Jos kirkko pitäytyy jatkossakin vihkiviranomaisena, emme voi välttyä kahden näkemyksen valtataistelulta. Jos perinteinen malli säilyy, siihen tyytymättömät tulevat äänekkäästi jatkamaan taisteluaan, ja median edustama ns. yleinen mielipide tukee heitä. Kirkossa ei ole työrauhaa. Jos uusi malli voittaa ja kirkon luomisteologia muuttuu, hyvin monet perinteisen näkemyksen kannattajat jättävät kirkon. Valtataistelusta syntyy aina rumaa jälkeä.
Pastoraalinen näkökohta
Tunnen homoseksuaalisen identiteetin omaavia kristittyjä lähimmäisiä, jotka tyytyvät kirkon marraskuussa 2010 tekemään päätökseen, joka sallii samaa sukupuolta olevan parin puolesta rukoilemisen ja siunaamisen. Tämä riittää heille, he eivät vaadi kirkkoa luopumaan klassisesta luomisteologiasta eivätkä halua viedä barrikadeille omaa näkemystään. Varsinaisina asianosaisina he eivät halua rikkoa kirkon ykseyttä.
Toivottavasti näin viisaasti voisivat ajatella myös ne, jotka nyt kiihkoilevat – usein olematta itse edes asianosaisia.
Miikka Ruokanen
dogmatiikan professori,
Helsingin yliopisto
spn. avioliitosta ei Raamatussa mitään mainita. Homo ja lesbosuhteista kylläkin. Ne Raamatussa kielletään selkeästi. Kirkko vakuutta opetuksensa perustuvan Raamattuun. Nyt täytyy yrittää selittää ongelma jotenkin pois.
Helposti nyt unohtuu se, ettei kirkko ole hyväksymässä homo- tai lesbosuhteita, vaikka laki ne hyväksyy. Eikä kirkko aio spn. avioliittojen vihkimisiin ryhtyä. Juuri em. syystä.
Pekka, onko avioliittoinstituutio sinun mielestäsi siis kirkon olemassaolon perustus vaikkei se ole edes luterilaisen kirkon sakramentti?
Homoseksuaalisen identiteetin ja -suhteiden hyväksyminen tai kieltäminenkään eivät minun käsittääkseni ole kirkon olemassaolon perustus.
Minäkin pahainen pakana olen ymmärtänyt, että etiikka ylipäätään – ei vain seksuaalietiikka – ovat ns. kehällisiä asioita suhteessa uskoon, eivät suinkaan kirkon olemassaolon perustuksia.
Eikös se evankeliumin sanoma sisällä kristillisen käsityksen mukaan ajatuksen, että kysymys oikeasta ja väärästä elämäntavasta ei enää ratkaise Jumalasuhdetta, sen ratkaisee vain suhde Kristukseen. Esimerkiksi kaste julistaa ja välittää pelastavaa evankeliumia, siksi se on tärkeämpi kuin mikään kehällinen, eettinen kysymys.
Pekka: ”Eikä kirkko aio spn. avioliittojen vihkimisiin ryhtyä.”
Ei kirkko mitään muutakaan vihi, papit vihkivät ja monet kirkon papit ovat jo ilmoittaneet alkavansa vihkiä homopareja heti kun se 1.3.2017 alkaen on mahdollista.
kimmo wallentin :”Eikös se evankeliumin sanoma sisällä kristillisen käsityksen mukaan ajatuksen, että kysymys oikeasta ja väärästä elämäntavasta ei enää ratkaise Jumalasuhdetta, sen ratkaisee vain suhde Kristukseen.”
Henk.koht. uskoni mukaan Jeesus Kristus toi tietoisuudessaan ihmiskuntaan oikeasta ja väärästä sellaisen ”hypoteesin”, joka matemaattisten totuuksien tavoin on ikuisesti totta ja on sellaisena jo ainakin 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua eläneiden kreikkalaisten filosofien määritelmän mukaan Jumalan pojan ominaisuus. Kun näin on, kysymyksen oikeasta ja väärästä ratkaisee mielestäni vain suhde ylösnousseeseen Kristukseen ja hänen Jumalaansa.
En tiedä mistä lähteestä Kimmo olet oppisi hankkinut. Luther ei ainakaan noin suoraviivaisesti ole opettanut. Valheveljiksi hän kutsui niitä, jotka ovat kastettuja, mutta elämällään kieltävät tuntevansa Herraa Jeesusta.
Martti kirjoitti näin joskus 500v sitten: ”Niiden varmojen väärien kristittyjen, jotka paljon kerskuvat uskostaan, tulisi varoa etteivät petä itseään, tällaisella väärällä turhalla kunnialla: koska minut on kastettu ja olen kristitty en tarvitse mitään muuta.”(Kol2:6-7 selityksessä.)
Martti sanoi asiat aikanaan aika selvästi. Vastaavaa tekstiä harvemmin kuulemme saarnoissa. Joten tuo KIMMIO, esittämäsi ajatus on varmasti monen muunkin mielessä. Se voikin olla yksi tärkeimmistä syistä pitää etäisyyttä asiaan.
”Sellaiset eivät ole kristittyjä, eivätkä uskovia, jotka antavat lihan tehdä mielensä mukaan ja jotka pysyvät tahallaan synnissä vastoin omaatuntoaan” ( Gal 5 : 13 selitys)
Kirkossahan emme tee tätä erottelua oikeisiin ja vääriin. Silti juhlimme Lutheria.
Aika hoopoa. Mitätöimme Martin yhden keskeisimmän opetuksen ja sitten pistämme suuret juhlallisuudet pystyyn.
Pekka.
Ihan sama, mitä joku Luther on joskus muinaisuudessa sanonut, tai mitä mieltä hän on kasteesta tai mistään muustakaan. Se ei minua hetkauta pätkääkään suuntaan eikä toiseen, eikä se myöskään tee avioliittoinstituutiosta kirkon olemassaolon perustusta.
Lutherista huolimatta tai hänen ansiostaan – ihan miten vain – avioliittto EI OLE edes sakramentti luterilaisessa kirkossa. Se on täysin kehällinen asia luterilaisen kirkon teologiassa. Miten suhtautuminen siihen siis voisi olla ”kirkon olemassaolon perusta”, kuten kommentissasi 21.01. klo 18.37 esität?
Eikö vieläkään mennyt perille. Ei näköjään. Avioliitto ei ole kirkon olemassaolon perusta. En semmoista ole tarkoittanut. Raamattu sen sijaan on. Raamatussa on selkeästi homoseksuaalisuus ”kiellettyjen asioiden listalla”. Hyväksymällä näiden liitot, hyväksytään samalla nämä kielletyt suhteet. Joten kirkko ei voi hyväksyä spn . avioliittoja kävelemättä Raamatun yli. Se onko avioliitto sakramentti ei liity tähän mitenkään.
Pekka: ”Raamatussa on selkeästi homoseksuaalisuus “kiellettyjen asioiden listalla”. Hyväksymällä näiden liitot, hyväksytään samalla nämä kielletyt suhteet.”
Ei se nyt ihan noin mene. Ihmisten seksuaali-identiteetti on kristinuskossa ns. kehällinen asia. Ei kuulu uskon ytimeen. Olipa siis kyseessä hetero- tai homoavioliitto, niin kummassakaan ei ole kysymys kirkon olemassaolon perustasta, vaan täysin kehällisestä asiasta, josta täällä jaksetaan jauhaa ja jähnätä vuositolkulla yhtä ja samaa virttä veisaten.
Eikä kirkko käsittääkseni homoseksuaalista identiteettiä edes tuomitse, ei ainakaan silloin kun kysymys on maksavista kirkon jäsenistä. Myös sateenkaarimessut lienevät kirkon toiminnassa täysin salonkikelpoisia jumalanpalvelusmuotoja tänä päivänä.
Ei ihme jos ei tästä valmista tule, kun puhumme täysin toistemme ohi ja eri asioista. Toinen puhuu pellosta ja toinen pellon aidasta: on vanha sanonta. Onhan niilläkin jotain yhteistä, mutta yhteisymmärrystä ei ehkä synny.
Yritin esittää jotain kirkon perustuksista, mitkä on vain Raamatussa. Ilman sitä ja sen opetuksia ei oikein voi olla kristillistä kirkkoa. Se että jotkut papit järjestävät sateenkaarimessuja, johtuu vain siitä, ettei kirkossa ole kirkkokuria. Papit voivat toimia tietyissä asioissa vastoin kirkon opetusta, eikä siitä heille tule mitään ongelmia. Salonkikelpoisuus on kaukana siitä.
” Se että jotkut papit järjestävät sateenkaarimessuja, johtuu vain siitä, ettei kirkossa ole kirkkokuria. Papit voivat toimia tietyissä asioissa vastoin kirkon opetusta, eikä siitä heille tule mitään ongelmia. Salonkikelpoisuus on kaukana siitä” – sanoo Pekka Pesonen, Suomen evankelisluterilaisen kirkon armoitettu ylipappi ja yksinvaltainen vallankäyttäjä.
Sulla taitaa olla itsestäsi varsin suuret luulot. Kirkon onneksi kuitenkin luulot taitavat olla suuremmat kuin valta ja sen käyttämiseen tarvittava äly.
Mitä käsitteeseen ”kirkkokuri” tulee, se ei tarkoita kirkkoon eikä sen papistoon kohdistuvaa kurinpitoa, vaan kirkon jäseniin – kirkkorahvaaseen – kohdistettavia kurinpidollisia toimenpiteitä.
Opettelisit ensin erilaisten termien tarkoituksen, ennen kuin käytät niitä väärin.
Kuri on ohjausta. Piispojen tehtävä semmoinen on. Minä olen maallikko.
Huonon sisälukutaidon omaava ja kansakoulun käynyt. kielitaitoakaan ei ole.
Kun ei ole kauhalla annettu, ni voin vain pikku lusikalla jakaa. Jos olen liian vähäpätöinen keskustelija, ni voithan sen tässä tuoda julki. jolloin en enää sinua vaivaa.
Ihmettelen Kimmo Wallentinin hyökkäystä. Pekka Pesosen kommentit ovat aivan asiallisia. Eikös tällä sivustolla jatkuvasti jankuteta rakkautta ja suvaitsevaisuutta sisarten ja veljien kesken :)?
Wallentinin kommentti ”Sulla taitaa olla itsestäsi varsin suuret luulot. Kirkon onneksi kuitenkin luulot taitavat olla suuremmat kuin valta ja sen käyttämiseen tarvittava äly.”
No heh. Mitenhän tuon tulkitsisi?:D Mutta antaa olla.
Tarja: ”No heh. Mitenhän tuon tulkitsisi?:D Mutta antaa olla.”
No heh. Tulkitse ihan miten häluat, mutta Pekan kommentti: ”Papit voivat toimia tietyissä asioissa vastoin kirkon opetusta, eikä siitä heille tule mitään ongelmia. Salonkikelpoisuus on kaukana siitä”
– on täysin perusteeton, Pekka Pesoselle tyypillinen ja mutkat suoriksi vetävä kommentti, jolla ei ole mitään tekemistä kirkon omien tulkintojen ja käsitysten kanssa.
Pesonen kirjoittaa: ” Raamatussa on selkeästi homoseksuaalisuus “kiellettyjen asioiden listalla”.
Minun käsitykseni mukaan kirkko ei tuomitse homoseksuaalisia ihmisiä, ei edes omia jäseniään heidän seksuaalisen suuntauksensa tähden, vaikka Pekka Pesonen voi niin luulla ja itse niin tehdä. Eihän syntymälahjaksi saatua seksuaali-identiteettiään kukaan itse voi valita.
Kirkko katsoo ainoastaan, ettei se voi (ainakaan vielä) hyväksyä homoseksuaalien makuuhuonehommia, eikä näin ollen myöskään homoavioliittoja. Sekään ei ole edes koko kirkon kanta, ei arkkipiispankaan.
Vaikka Kimmo olemmekin aivan eri mieltä näissä kysymyksissä, niin kai me voitaisiin asia tasolla keskustella. Olet yksi mielenkiintoisimpia henkilöitä täällä. Joten en haluaisi ottaa etäisyyttä. Näille riveille on ollut mukava kirjoittaa, kun täällä ei hypitä silmille.