Miikka Ruokanen: Evankelioimisen käsite Luterilaisten Tunnustuskirjojen valossa

Asiantuntijalausunto Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen käsikirjavaliokunnalle

Evankelioimisen käsite Luterilaisten Tunnustuskirjojen valossa

Muuttuva tilanne

”Evankelioimisen” käsite liitetään useimmiten englanninkielisten herätyskristillisten, Raamattua korostavien evankelikaalisten kirkkojen toimintaan. Historialliset kirkot ja perinteiset suuret protestanttiset kirkkokunnat ovat vierastaneet käsitettä. Nyt tilanne on muuttumassa, yhä useammat kirkot länsimaissa puhuvat evankelioimisen välttämättömyydestä.

Väljästi määriteltynä ”evankelioiminen” tarkoittaa kristillisestä uskosta osattomien tai siitä vieraantuneiden tavoittamista Jeesuksen Kristuksen evankeliumilla, jonka kautta Kolmiyhteisen Jumalan Pyhä Henki voi synnyttää hyvän sanoman kuulijoissa / lukijoissa / katsojissa katumuksen, kääntymyksen ja uskon Kristukseen. Evankelioiminen tähtää siihen, että uskoon tulleet tunnustavat uskonsa ja haluavat elää ja kasvaa Kristuksen seuraajina.

Esimerkiksi Anglikaaninen kirkko Englannissa on havahtunut raakaan todellisuuteen: Kirkossa käynnin voimakkaasti vähentyessä ja ihmisten vieraantuessa kirkon sanomasta on viimeisen kymmenen vuoden aikana myyty 2.000 kirkkorakennusta. Kirkon olemassaolon jatkuminen edellyttää kirkon muuttumista ulospäin suuntautuvaksi missionaariseksi ja evankelioivaksi, uskosta vieraantuneita tavoittavaksi yhteisöksi. Anglikaaninen piispainkokous on Canterburyn arkkipiispan johtamana laatinut suunnitelman 2.400 uuden ulospäin suuntautuvan evankelioivan seurakunnan perustamiseksi vuoteen 2030 mennessä.

Myös roomalais-katolinen kirkko on paaviensa johdolla jo 1970-luvulta alkaen laatinut suunnitelmia ”Euroopan uudelleen evankelioimiseksi”. Haasteena on maallistuminen, uskon hiipuminen ja epäuskon lisääntyminen kastettujen kristittyjen keskuudessa. Yhä useammat kokevat kristillisen uskon sisällön itselleen merkityksettömäksi, yhä useammat jättävät lapsensa kastamatta. Myös kirkon skandaalit ovat vierottaneet jäseniä uskonyhteisöstään. Kirkon asema on suorastaan romahtanut monissa perinteisesti hyvin katolisissa maissa, kuten esim. Espanjassa ja Irlannissa. Samalla kiinnitetään huomiota siihen, että perinteisesti katolisissa maissa on yhä enemmän kansalaisia, jotka eivät kuulu mihinkään kristilliseen kirkkoon.

Evankelioiminen nousi tärkeäksi teemaksi jo katolisen kirkon ”reformaatiossa” eli Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa 1962-65. Konsiilin viralliset dokumentit mainitsevat 31 kertaa termin ”evankelioiminen” ja 18 kertaa verbin ”evankelioida”. Protestantit ovat joskus esittäneet vääristyneen käsityksen katolisen kirkon sakramentalismista: kaste vaikuttaa ex opere operato, ikään kuin automaattisesti ilman kastetun omakohtaista uskoa. Tällaisen näkemyksen konsiili torjuu tärkeimmässä asiakirjassaan (Dogmaattinen konstituutio Kirkosta, Lumen gentium, 14): ”Kirkon lapset muistakoot, että heidän erinomainen asemansa ei ole heidän omaa ansiotaan, vaan Kristuksen erityinen armo. Elleivät he vastaa tähän armoon ajatuksin, sanoin ja teoin, eivät he suinkaan pelastu, vaan saavat ankaramman tuomion.”

Paavi Franciscus teki maaliskuussa 2022 tärkeä muutoksen katolisen kirkon rakenteeseen: Uskonopin kongregaatio pudotettiin sille vuosisatoja kuuluneesta protokollan mukaisesta ykkösasemasta ja tilalle nousi evankelioimisen kongregaatio, Näin uudistettu kirkon hallintorakenne jo osoittaa, kuinka suurten haasteiden edessä katolinen kirkko pitää evankelioimista tärkeimpänä haasteenaan ja suuntautuu missionaarisesti ulospäin ihmisten tavoittamiseen evankeliumilla

Miksi evankelioimiskampanjoiden tulokset jäävät laihoiksi?

Suomessa on vuosikymmenten saatossa järjestetty monia yhteiskristillisiä evankelioimiskampanjoita, joihin myös luterilaisen kirkon seurakunnat ovat osallistuneet. Niillä ei kuitenkaan ole ollut merkittävää pysyvää vaikutusta kirkon jäsenyyden vahvistamisessa. Ongelmana on, ettei mikään kampanja ei voi onnistua, ellei ole elävää yhteisöä, johon uskoon tulleet tai uskosta kiinnostuneet voidaan ohjata. Lisäksi, evankeliointi ei toteutune parhaalla tavalla ”kampanjana”, vaan uskosta osattomien tai siinä kylmenneiden tavoittaminen evankeliumilla tulisi olla jokaisen seurakunnan elämän ja toiminnan yksi keskeisimmästä tavoitteista. Seurakunta eksistoi kaiken aikaa yhteisönä, joka ulottaa evankeliumin niin monelle ja niin kauas kuin se vain voi.

Tarvitaan uudenlaisia eläviä, ulospäin suuntautuneita henkilöseurakuntia tai messuyhteisöjä, joihin uskoon tulleet tai uskosta kiinnostuneet voidaan ohjata. Tarvitaan seurakuntia, joissa on vahva sekä inhimillinen että jumalallinen laatu – rakastava yhteisö, joka yksilöllisesti huomioi jokaisen jäsenensä, sekä erittäin hyvin valmisteltu messu, jonka liturgia ja saarna antavat väkevän kokemuksen Kolmiyhteisen Jumalan läsnäolosta. Siten evankelioiminen saavuttaa pysyviä tuloksia. Tämän vuoksi esim. anglikaaninen kirkko pyrkii nimenomaan ulospäin suuntautuvien missionaaristen seurakuntien perustamiseen.

Evankelioiminen on Uuden testamentin keskeinen käsite

Uudessa testamentissa substantiivi euangelion, ”hyvä sanoma”, esiintyy 76 kertaa ja verbi euangelizein, ”julistaa hyvä sanoma”, 54 kertaa. Lisäksi evankeliumin julistamista ilmaiseva verbi keryssein, ”julistaa”, esiintyy 61 kertaa. Evankeliumin julistaminen eli ”evankelioiminen” on yksi Uuden testamentin keskeisimpiä käsitteitä. Jeesus itse ja hänen lähettämänsä apostolit olivat ennen kaikkea hyvän sanoman julistajia, ”evankelistoja”: ”Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa evankeliumi, vastaanottakaa Vapahtaja, tulkaa sisälle valtakuntaan!”

Evankeliumi on itse tässä ja nyt Pyhässä Hengessään läsnä oleva ristiinnaulittu ja ylösnoussut ihmiseksi tullut Jumalan Poika, Jeesus Kristus. Missä hän on läsnä, siinä on pelastus, tapahtuu kääntymys epäuskosta uskoon, paatumuksesta ja välinpitämättömyydestä katumukseen, toivottomuudesta toivoon. Kutsu Jumalan lapseksi hänen valtakuntaansa ei ole vain tiedotusta, vaan Pyhän Hengen voimassa julistettua Jumalan elävää sanaa.

Uuden testamentin teologian nojalla ”evankelioiminen” tarkoittaa nimenomaan kaikkea ja kaikenlaista Kristuksen evankeliumin julistamista ja opettamista Pyhän Hengen voimassa. Evankelioimisen eli evankeliumin julistamisen ja opettamisen määrittää sen sisältö, ei sen kohde eli sen kuulijat. Evankeliumin julistusta edeltää Jumalan luomistahdon eli hänen rakkauden lakinsa julistus: Ihmisen kutsumuksena on rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä kuten itseään. Tässä kuitenkin olemme surkeasti epäonnistuneet, tarvitsemme armoa ja anteeksiantamusta. Evankeliumin julistus tekee läsnä olevaksi Jumalan Pojan ihmiseksi tulemisen eli inkarnaation, maailman synnin sovituksen hänen ristillään sekä hänen ylösnousemuksensa, joka sinetöi hänen voittonsa synnistä, kuolemasta ja Saatanasta antaen meille ikuisen elämän.

Evankeliumin julistamisen ydinsisältö on aina sama, oli kuulijoina uskovia kristittyjä, hänestä vieraantuneita nimikristittyjä, tai ihmisiä, jotka eivät ole koskaan aiemmin edes kuulleet evankeliumia. Kristus ja hänen apostolinsa julistivat samaa evankeliumia uskoville ja ei-uskoville juutalaisille kuten myös ei-juutalaisille eli pakanoille.

Edellytyksemme ymmärtää Tunnustuskirjoja

Luterilaiset Tunnustuskirjat syntyivät viisi vuosisataa sitten kontekstissa, jossa liki kaikki läntisen Euroopan kansalaiset oli kastettu katolisen kirkon jäseniksi. Kuitenkin kautta keskiajan katolisessa kirkossa ja teologiassa oli keskustelu kirkon jäsenten ”kääntymyksestä”? Miksi kastettu kirkon jäsen tarvitsisi kääntymystä?

Keskiajan katolisuuden ihanteisiin kuului elävä henkilökohtainen usko ja elämä aitona kristittynä; kirkon ja sen jäsenten raadollinen todellisuus oli usein kaukana tästä. Siksi ihmisiä opastettiin katumaan, ripittäytymään synneistään, osallistumaan messuun ja elämään Jumalan tahdon mukaista elämää. Ilman näitä kasteessa annetun armon saattaisi menettää, kuten edellä mainittu Vatikaanin toisen konsiilin tekstikin opettaa.

Henkilökohtainen ripittäytyminen voidaan nähdä eräänlaisena ”evankeliointina” keskiajan katolisessa kirkossa: omien lankeemusten, erheiden, epäuskon ja itserakkauden tunnustaminen ja anteeksisaaminen ripissä tähtäsi henkilökohtaisen uskon uudistumiseen ja elävöitymiseen sekä Jumalan tahdon mukaiseen elämään kristittynä.

Kysymys ihmisen tahdon vapaudesta tai vapauden puutteesta kääntyä katuvasti ja armoa etsien Jumalan puoleen oli uskonpuhdistuksen ajan kuuluisimman väittelyn, reformaattori Martti Lutherin ja humanisti Erasmus Rotterdamilaisen kiistelyn kohteena. Tätä on kutsuttu ”myöhäiskeskiajan tärkeimmäksi teologiseksi debatiksi”. Molemmat oppineet pyrkivät uudistamaan kirkkoa ja sen jäsenistöä, mutta perusidea siitä, miten se tapahtuisi, oli erilainen: Erasmus tähtäsi kirkon ja kristittyjen eettiseen uudistumiseen, Luther sen sijaan korosti Pyhän Hengen luomaa elävää uskoa ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen Kristukseen.

On kaksi seikkaa, jotka tekevät suoran vertailun Luterilaisten Tunnustuskirjojen opetuksen ja nykyajan luterilaisen kirkon evankelioimista koskevan keskustelun varsin vaativaksi ja hankalaksi. Ensinnäkin, se, mitä Tunnustuskirjoista voidaan nostaa evankelioimisen käsitteen tueksi, liittyy kuvattuun keskiajan katolisen kirkon ihanteeseen aidosta kristitystä. Rippiä harjoittamalla kristitty uudistui uskossaan ja jälleen vahvistui kasteessa lahjoitetussa armossa. Ripistä tuli liki pakollinen, jos halusi pysyä aitona elävänä kirkon jäsenenä. Rippi oli myös edellytys eukaristian sakramentin vastaanottamiselle. Keskiajan katolisuudessa rippi merkitsi paluuta kasteeseen, aivan kuten myös Luterilaiset Tunnustuskirjat opettavat, mutta ne torjuvat ripin pakollisuuden.

Toiseksi, tulee pitää mielessä, että tilanteemme on kovin toisenlainen, koska viisi vuosisataa sitten ei ollut olemassa kirkosta eroamisen mahdollisuutta, jäsenyys oli pakollinen, eikä yhteiskunnan ja kulttuurin voimakasta sekularisaatiota eli maallistumista – nämä molemmat ovat suuria haasteita meidän aikamme kirkoille. Uskonpuhdistus toteutui kontekstissa, jossa kristillinen usko oli vahvasti dominoiva uskomus- ja arvojärjestelmä, jolla oli syvä vaikutus kaikkeen yhteiskunnassa ja yksittäisten ihmisten elämässä

Miten Tunnustuskirjat tukevat evankelioimisen ideaa?

Lähtökohtaisesti tulee heti muistaa, että kun Tunnustuskirjat puhuvat evankeliumin julistamisesta ja opettamisesta, kohteena ovat kastetut kirkon jäsenet. Käytännössä läntisen Euroopan maissa liki kaikki kuuluivat kirkkoon, lisäksi oli jonkin verran juutalaisia ja muslimeja, uskonnoton ihminen oli harvinainen poikkeus.

Myöskään protestanttinen lähetystyö ei ollut vielä alkanut, sen aika koitti kaksi vuosisataa myöhemmin 1700-luvulta alkaen. Eli kun kysymme, ”Mitä Tunnustuskirjat sanovat evankelioimisesta”, emme puhu kirkon missiosta sen omien rajojen ja oman kansallisuuden ulkopuolella, vaan puhumme evankeliumin julistamisesta kirkon eläville ja kuolleille jäsenille.

Seuraavassa tarkastelen aiheeseen liittyviä näkökohtia Tunnustuskirjojen tärkeimmissä osissa, jotka ovat Philipp Melanchthonin ja Martti Lutherin tekstejä (Augsburgin tunnustus ja sen Puolustus; Schmalkaldenin opinkohdat sekä Vähä ja Iso katekismus), jätän tarkasteluni ulkopuolelle Yksimielisyyden ohjeen sen monitulkintaisuuden tähden.

Tunnustuskirjojen tärkeimmän tekstin Augsburgin tunnustuksen (Confessio Augustana, CA) mukaan reformaation keskeisimpänä tavoitteena oli puolustaa syntisen vanhurskauttamista yksin armosta, yksin Kristuksen tähden, yksin uskon kautta: ihmisille ”annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme” (CA, IV).

Kristuksen armon vastaanottava usko syntyy yksinomaan siten, että syntiselle lahjoitetaan Pyhä Henki, joka vaikuttaa kääntymyksen ja uskon sekä tekee Kristuksen pelastuksen lahjoineen läsnä olevaksi syntisessä. Pyhä Henki tulee ihmiseen sanallisesti julistetun evankeliumin ja aineellisen, sakramentaalisen evankeliumin kautta: ”Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Toisin sanoen, Jumala vanhurskauttaa Kristuksen tähden eikä meidän ansiomme tähden ne, jotka uskovat, että heidät Kristuksen tähden otetaan armoon, jotta me uskon kautta saisimme luvatun Hengen.” (CA, V)

Samoin opettaa Luther Vähässä ja Isossa katekismuksessaan: ”Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä…” (Vähä kat., Kolmas uskonkohta). ”Taivaallinen Isä antaa meille Pyhän Henkensä, niin että me hänen armonsa vaikutuksesta uskomme hänen pyhän sanansa…” (Vähä kat., Isä meidän, Toinen pyyntö). ”Et sinä enkä minä voisi koskaan saada Kristuksesta mitään tietoa emmekä voisi uskoa häneen ja saada häntä Herraksemme, ellei Pyhä Henki sitä aarretta tarjoaisi evankeliumin saarnan välityksellä…” (Iso kat., Kolmas uskonkohta).

Tunnustuskirjat liittyvät selvästi keskiajan katolisen kirkon huoleen siitä, että kaikki armon saaneet kastetut kristityt eivät kuitenkaan pysy tai elä siinä uskossa, jonka Pyhä Henki sanan ja sakramenttien kautta on heille lahjoittanut. Ennen kaikkea he helposti lankeavat epäuskon syntiin. Siksi tarvitaan katumusta, syntien tunnustamista ja synninpäästöä. Teologisesti kysymys on käsitteistä poenitentia/contritio, conversio, confessio, absolutio: ”katumus, kääntymys, syntien tunnustaminen, synninpäästö”:

”Parannuksesta (katumuksesta, ripistä) seurakuntamme opettavat, että ne, jotka ovat kasteen jälkeen langenneet, voivat saada syntien anteeksiantamuksen milloin tahansa, kun he kääntyvät, ja että kirkon tulee antaa synninpäästö niille, jotka näin palaavat tehdäkseen parannuksen. Parannus näet sisältää varsinaisesti seuraavat kaksi asiaa. Toinen on katumus eli synnintunnosta johtuva pelästyminen, joka ahdistaa omaatuntoa. Toinen on usko, joka syntyy evankeliumista eli synninpäästöstä ja luottaa siihen, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, ja antaa omalletunnolle lohdutuksen ja vapauttaa sen pelosta.” (CA, XII)

On erittäin merkille pantavaa, että Lutherin Iso katekismus sisältää hyvin samankaltaisen näkemyksen, joka edellä ilmaistiin katolisen kirkon virallisena oppina: ”Ilman uskoa kasteesta ei ole mitään hyötyä, vaikka se itsessään onkin ylenpalttisen suuri, jumalallinen aarre. …Tämä asia on näet varma: Mikä ei ole uskoa, se ei hyödytä mitään eikä myöskään saa mitään.” ”Milloin uskoa harjoitetaan niin, että se tuottaa hedelmää, kaste ei ole tyhjä vertauskuva, vaan siihen liittyy myös vaikutus. Mutta jos uskoa ei ole, se jää pelkästään hedelmättömäksi merkiksi.” (Iso kat., IV, Kaste

Tunnustuskirjat hyvin selkeästi korostavat, että evankeliumin ytimessä on Kristuksen sovitustyöhön perustuva syntien anteeksiantamus. Augsburgin tunnustusta selittävässä Apologiassaan Melanchthon useaan kertaan korostaa tätä: ”evankeliumin ydinkohta on syntien anteeksiantamus”, ”synninpäästö on todellinen evankeliumin ääni”, ”evankeliumiin uskominen tarkoittaa nimenomaan uskomista Kristuksen tähden lahjoitettuun syntien anteeksiantamukseen – juuri tämähän evankeliumissa on ilmoitettuna” (Apol., XII). Aivan sama korostus näkyy myös Lutherin laatimissa Schmalkaldenin opinkohdissa (ks. Schmalk.III, 3). Luther kokoaa neljä erilaista tapaa, joilla syntien anteeksiantamuksen evankeliumi välittyy ”koko maailmaan” eli miten maailma evankelioidaan:

”Otamme nyt puheeksi evankeliumin, joka antaa neuvon ja avun syntiä vastaan monella eri tavalla, sillä Jumala on armossaan tuhlailevan rikas: Ensinnäkin evankeliumi vaikuttaa suullisena sanana, kun koko maailmaan julistetaan syntien anteeksiantamus; tämä on evankeliumin varsinainen virka. Toiseksi se vaikuttaa kasteena. Kolmanneksi pyhänä alttarin sakramenttina. Neljänneksi avainten valtana (rippinä).” (Schmalk. III, 4)

Tunnustuskirjojen sovellutus meidän tilanteeseemme

Jos sovellamme mainittua Lutherin ja siis samalla Tunnustuskirjojen evankelioimismenetelmää Suomen ev.-lut. kirkon tämän päivän tilanteeseen, voisimme kenties sanoa seuraavaa:

• Ensinnäkin, selkeästi ymmärrettävän, Pyhän Hengen voimassa julistettavan evankeliumin pitää kuulua kaikkialla, niin laajasti kuin mahdollista. Uskosta vieraantuneet tulee vetää kuuloetäisyydelle tavalla tai toisella sekä julistajien tulee mennä sinne, missä evankeliumia tarvitsevat elävät ja toimivat.
• Toiseksi, ihmisiä pitää muistuttaa kasteen lahjasta ja siihen sisältyvästä mittaamattomasta Jumalan armosta; kasteessa me olemme ”kuolleet Kristuksen kanssa” sekä ”herätetyt ”elämään hänen kanssaan” (Room. 6:3-11).Tulee opettaa kasteen merkitystä ja rohkaista ihmisiä kiitollisina muistamaan kastettaan, kiittämään Kolmiyhteistä Jumalaa tästä lahjasta. Samasta syystä rohkaistaan ihmisiä viemään omat lapsensa kasteelle.
• Kolmanneksi, kaste antaa heille oikeuden mahdollisimman usein käydä pyhällä ehtoollisella, jossa Kristus antaa sakramentin vastaanottajalle ruumiinsa ja verensä – sovituksen, anteeksiantamuksen ja ikuisen elämän lahjansa – ja samalla vahvistaa oman läsnäolonsa hänessä: ”Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä.” (Joh. 6:56)
• Neljänneksi, kastettuja tulee kehottaa ja opettaa käyttämään yksityisrippiä sekä ymmärtämään syvemmin messussa toteutuvan yhteisen ripin merkitystä. Ehtoollinen ja rippi palauttavat ihmiset tuoreella tavalla jo kasteessa annettuun armoon ja siten vahvistavat heidän kasteessa Jumalan lapseksi tapahtunutta kutsumustaan.

Millaisiin käytännön toimiin tämä Tunnustuskirjojen evankelioimisen strategia johtaisi?

• Kirkkomme kenties suurin haaste aikanamme on se, että papit eivät oikein osaa enää julistaa evankeliumia. He eivät tiedä, mitä puhua ihmiseksi tulleesta Jumalan Pojasta, rististä, sovituksesta, anteeksiantamuksesta, synnin, kuoleman ja Saatanan voittaneesta Kristuksesta, ylösnousemuksesta, syntisen vanhurskauttamisesta, Pyhän Hengen asumisesta kristityssä, pyhityksestä, Kristuksen paluusta, tuomiosta, ikuisesta elämästä, uudesta luomisesta jne. On helpompaa puhua ”hyvästä elämästä”, psyykkisestä hyvinvoinnista, ihmissuhteista, lähimmäisrakkaudesta, etiikasta, oikeudenmukaisuudesta, tasa-arvosta, ilmastonmuutoksesta jne. Kaikki kunnia näillekin aiheille, mutta Tunnustuskirjojen valossa ne eivät vielä ole evankeliumia eli kristinuskon ydintä. Miten papit sitten oppisivat julistamaan evankeliumia? Tämä on niin suuri kysymys, että en edes yritä käsitellä sitä. – Tässä voi olla kirkkomme evankelioimisstrategian suurin haaste!
• Kasteesta kiittäminen liittyy luontevasti esim. messuun. Jokaisessa messussa kaste voisi olla tavalla tai toisella esillä. Kaste oikeuttaa ehtoolliselle ja kaste tarvitsee ”huoltoa” sekä yhteisessä että yksityisessä ripissä, jotka molemmat liittyvät messuun. Ristinmerkin käyttö muistuttaa meitä kasteestamme.
• Ehtoollisella käynnin kynnys on ilahduttavasti madaltunut viime vuosikymmeninä, vaikka kirkossa käymisen määrä onkin valitettavasti laskenut. Suurimpana haasteena lienee tehdä messusta sellainen, että sinne kannattaa tulla. Ihmisten ajasta ja huomiosta käydään kovaa kilpailua. Ihmiset eivät osallistu toimintaan, joka on huonosti valmisteltua – laatu ratkaisee. He eivät tule toista kertaa yhteisöön, johon heitä ei otettu lämpimästi vastaan. He eivät tule kokoontumisiin, jotka ovat tylsiä. Saarnat tulee valmistella ja toteuttaa paljon nykyistä paremmin. Liturgiassa tulee käyttää luovuutta, ei vain käsikirjan sisältä lukua. Messun toimittajien tulee puhua luontevasti, ihmisläheisesti. Musiikin tulee olla monipuolista. Ihmiset eivät tule tapaamisiin, joissa ei ole vahvaa hengellistä substanssia. Tavallisten seurakuntalaisten (maallikkojen) tulee keskeisellä tavalla osallistua messun valmisteluun ja toteuttamiseen; tällä tavoin messun yhteisöllistä luonnetta vahvistetaan olennaisella tavalla. maallikoilla on myös aivan ratkaiseva rooli viedä evankeliumin hyvä sanoma, sanoin ja rakkauden teoin, kaikkialle keskelle ihmisten arkea.

Elävä messuyhteisö on yhtäältä paikka, jossa on läsnä vahva jumalallinen substanssi: Pyhän Hengen läsnäolo, Jumalan sanan opetus ja Kristuksen evankeliumin elävä saarna, Kristuksen reaalinen läsnäolo ehtoollisen sakramentissa, rukous eri muodoissaan. Messuyhteisössä tulee olla myös vahva inhimillinen substanssi: lämmin rakkaudellinen yhteisö, jossa jokainen huomioidaan henkilökohtaisesti eikä vain tilastollisesti. Uuden ihmisen on helppo tulla tällaiseen yhteisöön; kun hänet kohdataan, hän motivoituu tulemaan yhä uudestaan. (Vrt. edellä kappale ”Miksi evankeliumiskampanjoiden tulokset jäävät laihoiksi?”)

• Mahdollisuus käydä yksityisesti ripillä pitäisi tehdä mahdollisimman helpoksi. Tulee korostaa ripin ehdotonta luottamuksellisuutta, tämä on ratkaisevaa sille, uskaltavatko ihmiset käyttää rippiä. Messussa yhteisen ripin tulee olla selkeä ja tarpeeksi hitaasti ja meditatiivisesti toteutettu, että osallistuja ”ehtii mukaan”. Kyrie pitää laulaa ennen absoluutiota, muuten synninpäästö vesittyy. Hiljaisuutta voi myös käyttää katumuksen aikana.

Loppumietelmä

Luterilaiset Tunnustuskirjat viiden vuosisadan takaa eivät voi suoraan neuvoa tämän hetken Suomen ev.-lut. kirkkoa siinä, miten kirkko voisi paremmin pitää jäsenensä ja miten se voisi suuntautua enemmän ulospäin tavoittamaan ne, jotka ovat kirkon jättäneet, tai ne, jotka eivät ole koskaan kristittyjä olleetkaan. Eli Tunnustuskirjat eivät suoraan voi tulla meille evankelioimisen käsikirjaksi.

Mutta Tunnustuskirjojen keskeiset teologiset periaatteet voivat auttaa meitä, kun luovasti ja Pyhän Hengen johdatuksessa mietimme ja keskustelemme siitä, miten kirkon pitäisi tämän ajan suurten haasteiden keskellä orientoida omaa elämäänsä ja toimintaansa. Protestanttinen reformaatio oli ennen muuta armo-opillinen uudistusliike, se puolusti Jeesuksen Kristuksen evankeliumia. Siksi Tunnustuskirjojen keskeisin teema on ”yksin armosta” –prinsiipin puolustus, syntisen vanhurskauttaminen ”yksin armosta, yksin Kristuksen tähden ja yksin uskon kautta”.

Tässä armo-opillisessa konsentraatiossaan Tunnustuskirjat liittyvät läntisten kirkkojen, roomalais-katolisen sekä suurten protestanttisten kirkkojen juridisesti painottuneeseen armo-oppiin, jolla on raamatullinen perusta mutta johon on myös vaikuttanut sekä roomalaisen että germaanisen legaalisen kulttuurin eurooppalainen konteksti. Etualalle nousee näkemys Jumalan laista, ihmisen syyllisyydestä, syyllisyyden sovittamisesta Kristuksen ristillä sekä vanhurskauttamisesta syntien anteeksiantamuksena.

Voimme hyvällä syyllä kysyä: Miten tämä sanoma voisi tulla ymmärrettäväksi ja eksistentiaalisesti omakohtaiseksi, elämän ja kuoleman kysymykseksi nykyajan ihmiselle? Voiko se olla merkityksellinen evankeliumin saarnan kuulijoille, kun se ei vaikuta olevan kovin merkityksellinen edes evankeliumin saarnaajille?

Onneksi Tunnustuskirjoille tyypillinen armo-oppi ei ole ainoa kristinuskon tulkintaparagidma. Kun menemme länsimaisten kirkkojen ulkopuolelle, löydämme idän ja etelän kirkoista jo alkuvuosisadoilta meidän aikaamme ulottuvia toisenlaisia tulkintoja Raamatusta nousevasta armo- ja pelastusopista. Monet niistä korostavat esim. Kristuksen ja ihmisen yhtymystä tai ykseyttä Pyhässä Hengessä, ihmisen kasvua Jeesuksen Kristuksen kaltaiseen ihmisyyteen, osallisuutta eli partisipaatiota paitsi Kristuksen ristiin ja ylösnousemukseen myös hänen persoonaansa ja jumalalliseen elämäänsä sekä ominaisuuksiinsa, erityisesti hänen pyhyyteensä, rakkauteensa ja kuolemattomuuteensa, Kristus-yhteyden mystistä luonnetta jne. Näitä elementtejä voidaan löytää jopa Martti Lutherin Tunnustuskirjojen ulkopuolisista teoksista.

Lisäksi meidän aikamme globaali kristinusko, kuten esimerkiksi karismaattinen liike tai erilaiset Aasian ja Afrikan konteksteihin sopeutuneet kirkot, tuntevat monenlaisia uusia kristinuskon ja myös armo-opin sovellutuksia. Kenties Suomen kirkkoa haastetaan Raamatun pohjalta löytämään uusia, luovia tapoja tulkita länsieurooppalaisesti virittynyttä armo-oppiaan.

Joka tapauksessa edellä esitetyt Tunnustuskirjojen neljä kohtaa voivat olla johtava malli sille, miten kirkkomme voi vahvistaa omaa evankelioimisstrategiaansa ja –toimintaansa:

• Alkaa kouluttaa omia pappejaan paremmiksi evankeliumin julistajiksi.
• Korostaa kaikessa toiminnassaan kasteen lahjaa sekä kasteen kutsua ja velvoitusta elää aitoina Kristukseen uskovina kristittyinä. Ehtoollisella ja ripissä palaamme kasteessa saatuun armoon.
• Rohkaista kastettuja, olkoot kirkon jäseniä tai eivät, mahdollisimman usein käymään pyhällä ehtoollisella. Samanaikaisesti messun inhimillistä ja jumalallista laatua tulee nostaa huomattavasti. Maallikkojen tulee osallistua messun toteutukseen hyvin keskeisellä tavalla. Maallikoilla on myös ratkaiseva rooli evankeliumin viemisessä todistukseksi kaikkialle ihmisten arkeen.
• Ottaa rippi eli syntien tunnustamisen ja synninpäästön armonväline pakasteesta käyttöön uskossaan riutuvien ravinnoksi ja vahvistukseksi

Kaikkia näitä neljää Tunnustuskirjoista nousevaa kirkon olemassaolon ja toiminnan peruspilaria tulee harjoittaa mahdollisimman suurella avoimuudella etsien ja tavoittaen erityisesti niitä, jotka ovat jo joutuneet kauas seurakunnan elämän todellisuudesta tai eivät ole koskaan siitä osallisia olleetkaan.

– Miikka Ruokanen –

professori