Suomen evankelis-luterilainen kirkko on muuttuvien olosuhteiden pakottamana prosessissa, jossa sen rakenteet ja toiminnot tulevat väistämättä muuttumaan – halusimme sitä tai emme.
Pääväitteeni on, että yhdenmukaisten keskusjohtoisesti kontrolloitujen kirkollisten rakenteiden ja toimintojen tilalle tulee mitä erilaisimpien messuyhteisöjen kirjo. Samankaltaisuuden tilalle tulee alati lisääntyvä seurakunnallisen ja hengellisen elämän monimuotoisuus.
Tämä perustuu neljään väistämättömään muutokseen:
1.
Siirtymä pakotetusta yhdenmukaisuudesta terveeseen moninaisuuteen
Kirkon ongelmana on ns. jyrkkä egalitarismi: Tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden soveltaminen kirkolliseen toimintaan merkitsee samanlaisuutta. Edellytetään, että kaikki kirkon ja seurakuntien vastuunkantajat ajattelevat ja toimivat pääpiirteissään samalla tavalla. Kaikkea toimintaa ohjaavat samat periaatteet ja normit.
Yhtenäiskulttuurin murentuessa suomalainen yhteiskunta kehittyy yhä moniarvoisempaan suuntaan. Jos kirkko haluaa säilyä kohtuullisen suurena ja jossain määrin yhtenäisenä kirkkona, sen tulee myös olla tietyllä tavalla pluralistinen.
Tulevaisuudessa virallinen kirkko, joka kerää osan kirkollisverosta, laatii kirkon säädöstön, valvoo oppia, vihkii papit, hallinnoi kiinteistöjä jne., on eräänlainen sateenvarjo, jonka alla kukoistaa erilaisuuden runsaudensarvi.
Sateenvarjokirkon tehtävänä on suojella, rohkaista ja resurssoida messuyhteisöjä. Tulevaisuuden kirkko on kaksitasoinen: virallinen kirkko supistettuine hallintoineen ja erilaiset elävät messuyhteisöt.
Tulevaisuuden messuyhteisöihin kuuluu sekä nykyisiä parokiaalisia seurakuntia (erityisesti pienillä paikkakunnilla) sekä näiden rinnalle nousevia vapaasti muotoutuvia messuyhteisöjä. Yhteisön olemassaolon kriteeriksi tulee entistä enemmän sen toiminnan laatu kuin sen hallinnollinen muoto (ks. kohta 4. jäljempänä).
Kirkon jäsenten tulee voida vapaasti valita, mihin messuyhteisöön he kuuluvat. Heidän jäsenmaksunsa (kirkollisvero) maksetaan pääosin sille yhteisölle, jonka he valitsevat omakseen. Kirkollisveron maksaminen on motivoitua, kun se suuntautuu lähinnä siihen toimintaan, minkä maksaja kokee itselleen merkityksellisimmäksi.
Seurakunnallisen elämän terve moninaisuus perustuu suvaitsevaisuuteen: Samaan kirkkoon pitää mahtua kaikki aidosti kristillinen toiminta Päivi Räsäsestä Kai Sadinmaahan ja siltä väliltä.
Erityisenä ongelmana ovat ne liberaalit, jotka eivät suvaitse heidän omasta ideologiastaan poikkeavia kristittyjä.
Voi olla messuyhteisöjä, joissa ei nähdä naispappia alttarilla, ja yhteisöjä, joissa on lähinnä vain naispappeja; yhteisöjä, joissa ei siunata homopareja, ja yhteisöjä, joissa siunataan; yhteisöjä, jotka keskittyvät evankeliointiin, ja yhteisöjä, jotka keskittyvät yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja ilmastonmuutokseen; diakonisia yhteisöjä, karismaattisia yhteisöjä, korkeakirkollisia yhteisöjä, meditatiivisia yhteisöjä jne.
Terveen moninaisuuden kirkossa piispojen tehtävänä on vetää raja sille, millainen toiminta on kristillistä ja millainen ei. Kirkon perinteen valossa piispojen tehtävänä on vaalia kirkon ykseyttä uskossa ja rakkaudessa.
2.
Maallikkojen vapaaehtoinen panos on ratkaisevan tärkeä
Kirkon jatkuvasti vähenevät taloudelliset resurssit johtavat siihen, että seurakunnissa ja muissa messuyhteisöissä tulee olemaan hyvin vähän palkattuja työntekijöitä. Palkallisen työvoiman peruskuvioksi tulee klassinen malli ”lauma ja paimen”.
Suurin osa toiminnasta tulee nojaamaan maallikkojen vapaaehtoiseen työpanokseen. Tällä tulee olemaan paitsi olennainen taloudellinen merkitys, se myös on ratkaisevaa yhteisöllisyyden kokemuksen luomisessa.
3.
Keskushallinto kutistuu, hiippakunnat nousevat
Rahojen vähetessä kirkon keskushallinnon voluumi ja merkitys tulevat olennaisesti supistumaan. Esimerkiksi kirkkohallitus tulee kutistumaan murto-osaan nykyisestään. Kirkolliskokouksen merkitys tulee vähenemään, koska keskusjohtoisella kontrollilla on yhä vähemmän merkitystä messuyhteisöille.
Viime vuosikymmeninä kirkkohallituksessa ja kirkolliskokouksessa on laadittu strategioita kirkon uudistamiseksi. Niillä ei ole ollut juuri mitään vaikutusta; tällainen keskusjohtoinen turhan työn tekeminen loppuu luonnostaan.
Messuyhteisöjä laajempi kirkollinen johtajuus siirtyy hiippakuntiin. Piispan johdolla hiippakunta tukee seurakuntien ja muiden messuyhteisöjen toimintaa.
Tämä on teologisesti terve kehitys. Alun perin kirkon perusyksikkö oli hiippakunta: maakunnan pääkaupungin johtavan papin eli piispan ja häntä avustavien pappien ohjauksessa tapahtuvaa Jumalan kansan elämää ja toimintaa.
Tämän päivän ekumeeninen kirkko-oppi korostaa varhaiskirkon visiota: hiippakunta on täydellinen ”yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko”. Kansalliset kirkolliset kokonaisuudet ovat myöhempää perua ja niihin on aina sisältynyt vääriä poliittisia ja nationalistisia sidoksia.
4.
Messuyhteisön inhimillinen ja jumalallinen laatu ratkaisevat: pyrkimys rakkaudelliseen yhteisöön ja hengelliseen substanssiin
Ihmisten ajasta ja huomiosta käydään kovaa kilpailua. Ihmiset eivät osallistu toimintaan, joka on huonosti valmisteltua – laatu ratkaisee.
He eivät tule toista kertaa yhteisöön, johon heitä ei otettu lämpimästi vastaan.
He eivät tule kokoontumisiin, jotka ovat tylsiä.
Saarnat tulee valmistella ja toteuttaa paljon nykyistä paremmin.
Liturgiassa tulee käyttää luovuutta, ei vain käsikirjan sisältä lukua.
He eivät tule tapaamisiin, joissa ei ole vahvaa hengellistä substanssia. Media on jo täynnä keittiöpsykologiaa ja banaalia gallupetiikkaa (”totuus on se mitä enemmistö pitää totena”) –messuyhteisö ei pärjää näillä eväillä.
Erilaisten messuyhteisöjen välille syntyy tervettä kilpailua osallistujista. Lampaat menevät sinne, missä on ravitsevaa ruohoa, eivät sinne, minne heidät komennetaan.
Kuten Kristuksella Jeesuksella on kaksi luontoa, jumalallinen ja inhimillinen, samoin klassisessa kirkko-opissa (esim. Augustinus ja Luther) kirkko nähdään samanaikaisesti täysin jumalallisena ja täysin inhimillisenä todellisuutena.
Elävä messuyhteisö on yhtäältä paikka, jossa on läsnä vahva jumalallinen substanssi: Pyhän Hengen läsnäolo, Jumalan sanan opetus ja Kristuksen evankeliumin elävä saarna, Kristuksen reaalinen läsnäolo ehtoollisen sakramentissa, rukous eri muodoissaan.
Messuyhteisössä tulee olla myös vahva inhimillinen substanssi: lämmin rakkaudellinen yhteisö, jossa jokainen huomioidaan henkilökohtaisesti eikä vain tilastollisesti. Uuden ihmisen on helppo tulla tällaiseen yhteisöön; kun hänet kohdataan, hän motivoituu tulemaan yhä uudestaan.
Elävä kristillisyys ei häviä Suomesta. Se ottaa uusia muotoja. Tämä on väistämätöntä uskon inkulturaatiota ja kontekstualisointia. ”Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa”, sanoo Kristus. (Matt. 24:35)
Miikka Ruokanen
professori
Kirjoitus on kooste ajatuksista, joita esitin keskustelussa Kotimaan toimittajan Jussi Rytkösen kanssa Radio Dein ohjelmasarjassa ”Kansankirkon pesänjakajat” maanantaina 20.9.2021 kello 10.05.
Erittäin hyväntuntoinen analyysi ja todennäköinen tulevaisuuden kehitys prognoosi. Moninaisuuden kasvaessa se koetaan kirkon pirstoutumisena.
Siitä seuraa konservatiivinen ( säilytykseen pyrkivä) vastareaktio kirkon johdolta ja päättäviltä elimiltä. Nyt jo nousee vastarintaa messujen viettämistä kirkkorakennuksen ulkopuolella ehtoollisineen ennen kaikkea papiston taholta.
Ruokasen kehityksen kuvaus tuntuu melkein ainoalta toimivalta vaihtoehdolta nykytilanteeseen. Toivotaan että myös seurakunnat heräävät tiedostaman ilmiselvän kriisin kirkon aktiivisen toiminnan suhteen ja yllyttäisi tällaista maalikkotoimintaa tullen itsekin mukaan.
Totta on, että sisällön ja käytännön seurakunnassa Jumalan rakkaudesta ja armosta osallisena yhteisönä tulisi tangeerata. Ei ole aina niin tarpeen muutta rakenteita ja kaavoja, kunhan toimitaan lämmöllä, antaumuksella ja ihmiset aidosti huomioon ottaen. Rakenteita ajatellen esimerkiksi Englannin kirkossa on edelleen paikallisseurakunta perustana, mutta sen lisäksi on verkostoseurakuntia. On kokeiltu 1970-luvulta lähtien seurakuntien istuttamista esimerkiksi sellaisiin paikkoihin, joissa iso ja komea kirkkorakennus on ollut vähällä käytöllä. Monia kirkkoja on näin saatu kunnostettua. Lisäksi on niin sanottuja ”tuoreita ilmaisuja” (fresh expressions) paikallisseurakunnan sisällä tai myös istutusseurakunnissa. Hiippakuntien ja piispan panos on anglikaanisessa mallissa tärkeä – puitteiden luominen, tuen antaminen ja koordinointi: https://www.churchofengland.org/news-and-media/news-and-statements/bishops-set-out-principles-church-planting Saksassa on varovaisesti edetty siihen suuntaan, että verkostomaisuus voisi toteutua paremmin nk. citykirkoissa ja henkilöseurakunnissa: https://www.ekd.de/5-Empfehlungen-fur-die-EKD-und-ihre-Gliedkirchen-1103.htm
Loppujen lopuksi me olemme kuitenkin Jumalan tahdon alla, Emme kirkon, sateenvarjon, sateenkaaren, tai Allahinkaan alla, vaan Jumalan tahdon alla, ja kukaan ei voi pelastaa hänen kädestään. Kukaan ei voi toisen sielusta lunastusta maksaa.
Se on hengellinen, sielullinen ja ruumiillinen asia, joka ei kuitenkaan vaadi uskomista muuhun, kuin oikeaan tapaa elää ja toimia siitäkin huolimatta, että vääryydellä menestyisi paremmin. Se ei tietenkään ole helppoa, mutta siihen pitää kannustaa, koska maailma korjautuu vain sitä kautta.
Kysymys on siis oikeasta toiminnasta, ja uskollisuudesta siinä, ei oikeasta uskosta ja uskosta uskomiseen, tai taistelusta hallituksia ja valtoja vastaan itsetarkoituksena, tai Lakia vastaan, nämä ovat hullutusta.
Se voi tuntua uudelta ja antikristilliseltä, omavanhurskaudelta ja itseyrittämiseltä, ja sitä se tietysti onkin, ja sen täytyy olla, koska maailma on annettu meille hallittavaksi ja meidän täytyy tehdä täällä jotakin, eikä vain odottaa, että joku juutalainen tulee ja pelastaa.
Eivät hekään kaikkeen pysty ja miksi edes pitäisi, kaiken jälkeen.
Miten tämä liittyy asiaan?
Timo Pöyhönen
Jos kysyy jotakin, kannattaa mainita kenelle kysymys on osoitettu.
Jos minulle, niin kerrottakoon, että en ole aloituksen aihe. Joten minulle osoitettu kysymys ei liity asiaan.
Nykyinenkin seurakuntamalli toimii ainakin vielä mm. eräällä pienellä paikkakunnalla. Koruttomilla asioilla voidaan luoda hyvää yhteisöllisyyttä. Kuten vaikkapa niin, että pappi tullessaan alttarille, (kuten eilen ja muutenkin tuossa seurakunnassa on sellainen tapa) sanoo; Hyvää päivää, johon seurakunta vastaa. Toinen esimerkki tuosta seurakunnasta on kanttori. Kun ehtoollinen jaetaan, hän lähtee urkuparvelta veisaten virttä aina ehtoollispöytään asti. Kun hän on ehtoollisen saanut, palaa hän urkuparvelle virttä veisaten siihen asti, kun hän astuu urkujen ääreen. Toinen kanttori on kerrassaan lahjakas kirkkomusiikin esittäjä aplodien saattamana. Jumalanpalveluksen päätteeksi voi taputtaa, ennenkuin kirkosta poistuu. Voimaannuttavia kokemuksia.
Muutenkin tuon seurakunnan jumalanpalveluksissa on sekä pappien että maallikoiden elävöittäviä nyansseja seurakuntalaisten kannalta, joiden vaikutusta jumalanpalveluksen henkeen he eivät välttämättä edes tiedosta. Ehkä kuvaava sana lienee pappien välittömyys ja samaistuminen seurakuntalaisiin. Kuten myös seurakuntalaisten välittömyys suhteessa pappeihin. Siksi ajan kaupungista tuon seurakunnan jumalanpalvelukseen silloin, kun se on mahdollista. En tiedä mikä vaikutus tuon seurakunnan henkiseen ilmapiiriin on kirkkomaahan haudatulla nykyajan marttyyrilla, kristinuskon todistajalla. ”Marttyyrien veri on kirkon siemen”, kuten Tertullianus on todennut.
Miikka Ruokasen analyysi on mielenkiintoinen. On mahdollista, ehkä toivottavaakin, että tämä visio aikaa myöten toteutuu.
Entisenä kirkon byrokraattina mietin, miten ”Ruokasen malli” ja kirkon nykyinen viranomaisrooli suhtautuisivat toisiinsa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että seurakunnat ovat enemmän viranomaisia kuin hengellisiä yhteisöjä silloinkin, kun on kyse kirkon hengellisestä ydintehtävästä eikä esimerkiksi väestökirjanpidosta tai hautaustoimesta.
Pirjo sanot asian ytimen. Uskon kuitenkin, että muutos etenee vähitellen siten, että yhä useampi seurakunta rakentaa yhteisöjä omien messujensa ympärille sekä perustaa myös aivan uusia yhteisöjä. Uudistusta tuskin saadaan ylätason kautta vaan ylätaso sitten aikanaan totetaa tapahtuneen ja alkaa tukea yhteisöjä. Muutos voi siis lähteä paikallisseurakunnista mutta se edellyttää kahta askelta. Ensinnäkin niiden on ajatteltava uusiksi se, mitä seurakunta on = pyhien yhteisö. Toiseksi niiden on annettava valtuutus niille työntekijöille, jotka haluavat rakentaa yhteisöllisyyttä. Niin kauan kuin yhteisön rakentaminen on papeille lähinnä harrastus, jota ehkä saa tehdä muiden töiden jälkeen, ei tapahdu läpimurtoa.
Näen yhden suuren ongelman, joka voi kaataa koko paketin. ” Eli vapaaehtoisten merkittävä työpanos”. Mistä otetaan ne vapaaehtoiset, jotka kykenevät korvaamaan työntekijävajeen?
Vapaaehtoiset kun ei korvaa nytkään työntekijöitä. Ei työntekijät sitä edes salli, vaikka halua vapaaehtoisilla olisi. Myöskään mitään kirkollista laajempaa varautumista en ole havainnut. Tarvittaisiin aika paljon kolutusta vapaehtoisille ja uutta asennoitumista työntekijöille. Onko sellaista jossain jo tehty? Kiire olisi, jos meinataan toimintaa jatkaa pääasiassa vapaaehtoisten varassa.
Hyviä ja teräviä huomioita Miikalta. Kiitos! Jään edelleenkin kysymään, mahtuisivatko kaikki tuon hiippakuntajohtoisen sateenvarjokirkon alle. Sekä ideologisista että teologisista syistä. Kolme käytännön kysymystä jatkopohdintoihin: Ovatko esimerkiksi pappisvihkimystä anovat vanhan virkakannan mukaan ajattelevat teologimiehet valmiita kirkolliseen yhteyteen sateenkaariteologiaa edustavan miespuolisen piispan kanssa? Onko naispuolinen piispa valmis hyväksymään hiippakunnassaan noiden papiksi vihittyjen johtaman messuyhteisön/seurakunnan? Olisiko hiippakunnalla valmius tai edes mahdollisuus hyväksyä messuyhteisö/henkilöseurakunta, jonka sakramentti- ja pelastusoppi poikkeaisi tunnustuskirjoista? Kaikki kolme esimerkkiä kun sitä paitsi ovat jo nyt todellisuutta Suomessa. Kansankirkon sisällä ja liepeillä. Ja samalla todellisia haasteita Augsburgin tunnustuksen määritelmälle kirkon ykseydestä. Protestantismin kirous on perinteisesti ollut jakautumistendenssi.
Lopuksi. Teologiasta riippumatta Kirkkohallituksen rooliksi voisi käytännössä muotoutua joko kirkon taloustoimistona toimiminen. Siitä voisi hyvin tulla myös kirkon tosiasiallinen johtoelin. Pienien paikallisseurakuntien klassinen dilemma on muistaakseni ollut, sanooko viimeisen sanan esimerkiksi joissakin laskunmaksuissa kirkkoherra vai talouspäällikkö.
Henkilökohtaisesti tunnen kyllä olevani tässä suhteessa liian nöyrä liittyäkseni ’Pyhien yhteisöön.’ Minun pitäisi ajatella itsestäni peräti suuria.
Toisaalta, uskovathan kristityt jo nyt olevansa parempia kuin muut, joten heille se ei liene vaikeaa.
Kaitsijaksi kuntatasolla riittää minulle poliisi, ja he ovatkin sitä varten koulutettuja henkilöitä, eivät armahda rikollisia, vaan vievät vastaamaan teoistaan.
Näin se laki meitä kaitsee , eikä sitä pidä tehdä tyhjäksi. Laki on hyvä ja oikea.
Kristityt eivät ole parempia, kuin muut… Kristitty tunnustavat omat heikkoutensa ja turvaavat Jumalaan, he ovat heikkoudessaan avuttomia, siksi heillä on myös suuri Jumala, koska Hän auttaa heitä heikkoudessaan.
Mitä tuo Pyhien yhteisö on, muuta kuin Kristuksen tunnustavien yhteisö. Jumala on itse valinnut lapsensa ja antanut heille luottamuksen Sanansa kautta. Olemmeko syylliset siihen, että uskomme Korkeimman Jumalan, Luojan, Kristuksen päälle?
Eikös Juutalaisiakin vainota juuri sen tähden, että he ovat valittu kansa, ei sen tähden, että olisivat parempia kuin muut kansat, vaan juuri valinnan tähden heitä vainotaan.
Näin on myös Kristittyjen kanssa, sama vaino jatkuu maailman loppuun, sillä Jumala on ylpeitä vastaan asettaessaan maailmaan oman tahtonsa, valintansa ja päätöksensä. Hän kutsuu kaikkia Kristuksen kautta, mutta kaikki eivät ilmeisesti tule luottamaan Jumalan tahtoon, vaan haluavat kulkea omia teitään, kuten Kain.