Suomen Lähetysseuran (SLS) strategian 2023–2028 mukaan SLS on ihmisoikeuksia toteuttava kansainvälisen diakonian toimija. Samoin linjaa järjestön uusi toiminnanjohtaja Pauliina Parhiala Helsingin Sanomien haastattelussa (HS.fi 7.6.).
SLS on ennen muuta yksi Suomen merkittävimmistä kehitysyhteistyöjärjestöistä. Perinteisiä kristillisiä käsitteitä ei unohdeta, mutta ne asetetaan uuteen arvojärjestykseen siten, että kristillisen lähetystyön idea muuttuu radikaalisti.
”Jeesuksen esimerkistä nousee radikaali lähimmäisenrakkaus”, Parhiala sanoo HS:n haastattelussa. Haastattelun mukaan Parhiala näkee uskolla olevan merkitystä lähetystyötä tekevien omaan motivaatioon, koska se synnyttää rakkautta ja diakoniatyö on luterilaisuuden ytimessä.
Parhialan mielestä paras keino Kristuksen kasvojen näyttämiseen on ihmisoikeuksien edistäminen. Hänestä usko ja ihmisoikeudet ovat lähetystyön kaksi kivijalkaa. Usko saa lähtemään palvelutyöhön, ihmisoikeudet ovat sitä hyvää elämää, jota edistetään. Käännyttämistä ei tehdä.
SLS:n uusin strategia otsikoi ”kertomisen Jeesuksesta Kristuksesta” osaksi missiota. Mutta strategian ainut Kristuksen mainitseva lauseke on tämä: ”Lähetysseura sitoutuu Jeesuksen opetukseen lähimmäisenrakkaudesta.” Kristuksen rooli supistuu eettisen arvomaailman esimerkiksi.
Kristuksen evankeliumin ja Jumalan armon vieminen niistä osattomille ei enää ole SLS:n työn tavoite, vaan ne ovat varsinaisen toiminnan taustamotivaatio. Ihmisoikeuksien edistäminen ja kansainvälinen diakonia ovat mission varsinainen ydinsanoma.
Näin luterilainen erotus evankeliumin ja lain välillä on käännetty päälaelleen: Jumalan rakkauden laista tulee kirkon mission varsinainen sisältö, jonka toteutusta usko evankeliumiin motivoi. Rakkauden lain toteutus on varsinainen ilosanoma.
Näin häviää luterilaiselle uskonkäsitykselle olennainen yksin armosta –periaatetta varjeleva distinktio lain ja evankeliumin välillä. Ihmisoikeuksien lain saarnasta tulee kristinuskon varsinainen sisältö.
Parhiala aivan oikein korostaa diakonian merkitystä luterilaisuudessa. Mutta luterilaisessa kristinuskon ymmärryksessä diakoniaa merkittävämpi on Kolmiyhteisen Jumalan armo: syntisen vanhurskauttaminen ja yhtymys Kristukseen Pyhässä Hengessä.
Näin Jumalan kuvaksi luodussa ihmisessä toteutuu luomisen tavoite: ikuinen elämä rakkauden yhteydessä Luojaan. Tämä on Jumalan mission varsinainen tarkoitus – elämä hänen ikuisessa valtakunnassaan.
Jokainen kristitty on tietysti kutsuttu toimimaan rauhan, ihmisarvon, lähimmäisrakkauden, hyvän yhteiskunnan ja ekologisen vastuun toteuttamiseksi. Mutta tämän maailman realiteetit eivät korvaa Kolmiyhteisen Jumalan ikuisia totuuksia.
Maailman jokaisen ihmisen korkein ihmisoikeus on kuulla totuus siitä Jumalasta, joka on hänet luonut omaksi kuvakseen, oman rakkautensa kumppaniksi ja ikuisen valtakuntansa kansalaiseksi.
Jeesus ei sanonut: ”Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa ihmisoikeuksia kaikille luoduille.” (Mk. 16:15) Mutta hän sanoi: ”Kaikille kansoille on Kristuksen nimessä saarnattava kääntymystä ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat.” (Lk. 24:47–48)
Miikka Ruokanen
Dogmatiikan emeritusprofessori, Helsingin yliopisto, Systemaattisen teologian professori, Nanjingin teologinen seminaari, Kiina
Onko kyse tästä?
”Joka tämän uskottoman ja syntisen sukupolven keskellä häpeää minua ja minun sanojani, sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa pyhien enkelien kanssa.(”Mark. 8:38)
Vastauksesi on niin totta kuin vain olla voi.
Kannattaisi jokaisen miettiä ja itselleen selvittää mikä on lähetystyön tarkoitus, se on:
Pelastaa mahdollisimman monia ”pakanoita” Jeesuksen omiksi ennen kuin tulee loppu.
Lähetysseuran arviointi vain strategian sanamuotojen perusteella on rajoittunutta. Se, miten seuran työntekijät ymmärtävät työnsä ja toteuttavat sitä käytännössä, on myös otettava huomioon. Miikka Ruokasen huomio on toki merkittävä, hälyttäväkin.
Martti P.
Noin yleisesti ottaen strategia on juuri se dokumentti, jonka perusteella hahmotetaan organisaation tavoitteet. Tässä en ota kantaa itse asiaan. Tosin asia ei minulle kuulu, mutta tulipa nyt kirjoitettua.
Aivan. Se, onko SLS nyt lähetysjärjestö, on kuitenkin arvioitava laajemmin kuin sen lausumien tavoitteiden perusteella. Uskon, että sen työssä toteutuvat myös vielä aikaisemmin – ehkä vuosikymmeniä sitten – määritellyt päämäärät. Taustalla on Jeesuksen lähetyskäsky kastaa ja opettaa. Se tehtävä on siirtynyt käytännössä pääosin seuran yhteistyökirkkojen työntekijöille.
Miikka Ruokanen aloittaa keskustelun heittämällä ensimmäisen kiven, tuomitsemalla Suomen Lähetysseuran. Odotan lisää puheenvuoroja.
Tuomitseminen on varmaankin väärä muoto ilmaista sitä tosiasiaa, että sls uudella strategiallaan unohtaa kokonaan Jeesuksen lähetyskäskyn: Menkää kaikkeen maailmaan, ja tehkää kaikki kansat Minun opetuslapsikseni kastamalla ja opettamalla heitä pitämään Minun käskyni.
Lähetystyön tarkoitus on siis nimeenomaan ”käännyttää” ihmisiä kristinuskoon, jos nyt sitä sanaa haluaa käyttää. Pelastus ja syntien anteeksianto kun on vain ja ainoastaan Jeesuksessa Kristuksessa ja ristin sovitustyössä.
Heikki,
ottamatta kantaa itse asiaan – eli SLS:N toimimiseen kristillisenä lähetystyön tekemisen organiosaationa – on outoa väittää Miikkan tuominneen tai ”heittävän ensimmäisen kiven”. Tai sitten kritiikki ylipäänsä (aina?) on tuomitsemista tai kiven heittämistä. Retoriikka on luku sinänsä; politiikka on paljolti retoriikan käyttöä.
Organisaation julkilausuttu stratergia edustaa – tai sen tulisi edustaa – yleensä organisaation virallista tahtotilaa; ovatko työntekijät ja/tai järjestönkannattajat sitten tämän tahtotilan takana (=kannalla,) on tietysti oma kysymyksensä. Organisaatiohan toteuttaa käytännössä enemmän tai vähemmän johdonmukaisesti strategiaansa, siis julkilausuttua tavoitettaan.
Kysymys kaiketikin oli siitä, onko SLS nykyisellään nimenomaan lähetystyöjärjestö vai yleisemmin toimiva avustusjärjestö. Tällainenhan kaiketikin Kirkon ulkomaanapu on, se ei tee lähetystyötä sen varsinaisessa merkityksessä.
Vanha viisaus helposti unohtuu:
Sitä, miten asioiden tulisi olla ei voi päätellä sitä miten asiat ovat. Eikä myöskään siitä, miten asiat ovat, voi päätellä sitä, miten asoiden tulisi olla. Postmodernissa ajassamme tuo vanha ”tieteellinen” periaate taiaa useinkin horjua. Politiikka tietysti taas on oma lukunsa.
Ei Miikka tuomitse, vaan se on jo tuomittu, ken ei Kristuksen asialla ole. Kansankirkolle läheisin liike.
Heikki, Ruokanen ei heitä arvioinnissaan tuomitsevia kiviä. Päinvastoin hän aloittaa keskustelun hyvin oleellisesta asiasta.
Ruokanen kirjoittaa arvostavasti ja erittelee SLSn strategiaa ansiokkaasti.
On erikoista ja kuvaavaa tälle ajalle, että uskomme keskeisimmistä totuuksista ei haluta tai voida keskustella asiallisesti.
SLSn on syytä tutkailla strategiaansa monipuolisesti ja teologisia asiantuntijoita kuunnellen. Ruokanen haluaa selvästi auttaa ja rohkaista lähetysseuraa palaamaan selkeästi perustehtäväänsä.
Meidän kristittyjen on oltava valmiita sietämään sitä, että Jeesus Kristus tulee olemaan aina kiistakapula ja vihan kohde.
Evankeliumin vastaanottaminen ja todeksi eläminen ei sovellu nykyäänkään vellihousuille vaikka se halutaan mukauttaa nykyajan ihmisille helposti hyväksyttäväksi.
Ihmisarvojen kunnioitus ja lähimmäisen rakkaus lähtee siitä, että ei levitetä sellaisia oppeja, jotka ovat pahennukseksi jollekin toiselle, kuten kristinppi on juutalaisille.
Omaa arvoa ei nosteta sillä, että pahennetaan joku toinen, demonisoidaan, syytetään, halveksitaan ja pyritään anastamaan ne siunaukset ja perintö, joka kansalle on luvattu.
Juutalaisuus on elävä ihmisyhteisö 2000-luvulla, eikä heillä ole mitään tekemistä sen kanssa mitä 2000-vuotta sitten on tapahtunut. Heidän syyttämisensä kavaltajiksi ja murhaajiksi on vastoin kaikkia oikeuskäsityksiä ja siitä syytä tuomittavaa.
Kristillinen puhe ihmisoikeuksista muuttuu naurettavaksi, sille, joka tuntee sisällön ja historian tapahtumat.
”Kaikille kansoille on Kristuksen nimessä saarnattava kääntymystä ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat.” (Lk. 24:47–48) ”
Raamatun mukaan ihmisen on hyvä ”kääntyä pois pahoilta teiltänsä jos ne sellaisia ovat, ” ei muuta kääntymystä tarvita.
Ei juutalaisuuteen, kristillisyyteen hindulaisuuteen, islamiin, vain pois pahoilta teiltänsä, siinä on kaikki.
” Onko minulle mieleen syntisen kuolema, eikö se, että hän kääntyy pois teiltänsä ja saa elää. ”
Siis hyvin yksinkertaista, mutta voi olla vaikeaa, jos pahoilla teillä tienaa paremmin.
Olen samaa mieltä. Lähetystyön tarkoitus ei ole ’voittaa sieluja’ muista uskonnoista vaan julistaa ilosanomaa Jumalasta, joka rakastaa ihmisiä.
Eikö siis kirkkoa enää velvoitakaan Apostolien tekojen 14. luvun esimerkki: että kehotetaan esim. pakanauskontojen jumalia kunnioittavia kääntymään pois noista turhista jumalista ja elävän Jumalan puoleen?
Miten se muuten onnistuisi kuin osoittamalla sanoin ja teoin, että Jumala todellakin elää ja rakastaa luotujaan? Paavalin esimerkki uskontodialogista Ateenan Areiopagilla on hyvä.
Niin, Areiopagin rinnalla pitää huomioida moni muukin kohta Apostolien teoissa. Kuten esim. Lystran episodi.
Martti Pentti. Kaikki Uuden testamentin evankeliumit päättyvät nykymuodossaan lähetyskäskyyn. Näistä kaksi keskittyy uskoon, kasteeseen (ja opetuslapseuteen). Kaksi puhuu nimenomaan parannuksen teosta/kääntymyksestä ja syntien anteeksi antamisesta Jeesuksen nimessä ja valtuutuksella. Tämän valossa lähetystyössä on nimenomaan ja varsinaisesti kysymys ”sielujen voittamisesta”. ”Joka uskoo ja on kastettu, pelastuu ja joka ei usko, tuomitaan kadotukseen”.
Totta kai Uuden testamentin teksteissä on myös paljon kehotuksia kaikenlaisen hyvän tekemiseen ja edistämiseen. Rakkauden osoittaminen sanoin ja teoin on yksi, jopa luovuttamaton, osa lähetystyötä. Tiedät ja tunnet kaiken tämän paljon paremmin kuin minä. Minun pointtini on yksinkertaisesti se, että Uudessa testamentissa lähetystyön kohteena olivat nimenomaan pakanallisten uskontojen, jopa juutalaisuuden parissa kasvaneet ihmiset. Kyllä tästä seuraa, että kristillisen lähetystyön ydin on siinä, että syntyisi uskon kuuliaisuus Kristusta kohtaan. Eikö suurinta rakkautta ole se, että ihmisille kerrotaan siitä, kuinka he saavat syntinsä anteeksi, pääsevät Jumalan lapsiksi ja kerran taivaaseen? Totta kai siinä välissä on myös ainutkertainen elämä elettävänä.
Lähetysseuralla on kunniakas menneisyys. Kun Martti Rautanen ym. alottivat työnsä umpipakanallisella Ambomaalla, oli sairaala ja koulu tärkeitä välineitä ”mainostaa” uskoa Jeesukseen. Ja tuloksethan ovat olleet huikeita: Namibiassa on nykyisin kristittyjen väestöosuus selvästi korkeampi kuin Suomessa. Silloin lähetystyö miellettiin nimenomaan ensijaisesti ei-kristittyjen johdattamiseksi uskomaan kolmiyhteiseen Jumalaan. Yleishumanistinen avustustoiminta köyhissä maissa on sinänsä kannatettavaa, mutta sitä varten on Kirkon ulkomaanapu. Kyllä lähetyskäsky edellyttää nimenomaan sitä, että tavoitteeksi asetetaan ei-kristittyjen saaminen kristittyjen joukkoon. Kristuksen yhteyteen kastamiseen liittyy lupaus pelastuksesta ja velvoite kristillisen opin opetuksesta. (Mark.16:15-16 ja Matt.28:19-20)
Lähetysseuran historia nykyisessä Namibiassa on myös heimosotien ja orjuuden lopettamista ja maan itsenäistymisen tukemista kouluttamalla maalle johtajia ja ottamalla selkeästi kantaa siirtomaahallinnon epäkohtiin. ’Ihmisoikeuksia toteuttava kansainvälinen diakonia’ on syntynyt kuitenkin kristillisen julistustyön seurauksena sen oheen räikeiden tilanteiden pakottamana. Jos Kristus mainitaan lähetysjärjestön strategiassa vain ’pakollisena sivulauseena’, on syytä olla huolissaan.
Miikka Ruokanen otti puheenaiheeksi tärkeän asian. Me Suomen Lähetysseuran työtä kannattaneet ja sen edestä monta vuotta työtä tehneet tunnemme itsemme petetyiksi. Silloin viimeistään kun SLS lähetti mies-pariskunnan alkoivat monen silmät avautua. Onneksi meillä on muita lähetysjärjestöä, mitkä vielä julistavat evankeliumia ja vapauttavat ihmisiä peloista ja väärien uskomusten palvomisesta. Tosin taitaa olla niin, että ne järjestöt eivät saa kirkon seurakuntien tukea.
Ongelman ydin ei nähdäkseni niinkään ollut viitattaamiesi henkilöiden oman elämän polun arviointi suomalaisessa kirkollisessa kontekstissa, vaan seikka että heidät lähetettiin ko. kentälle vastoin paikallisen, jo toimiva ja kanssamme täydessä alttarin ja saarnatuolin yhteydessä olevan kristillisen yhteisön kutsua. Näin toimittiin vastoin Paavalin opetusta.
Ei Jeesustakaan hyvistä toimista moitittu, vaan siitä, että väitti olevansa Jumalan poika, jolla on kaikki valta niin maanpäällä, kuin taivaassakin. Hupsista sentään.
Jos nyt joku Suomen maassa tulisi kertomaan olevansa Jumala poika, tai vielä halveksitumpi tyttö, jolla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä, niin haluaisinpa nähdä sen vastustuksen ja vihanpurkauksen joka kristikansan keskuudessa pintaan poksahtaisi. Jospa tämä vielä kulkisi pitkin katuja ja haukkuisi ihmisiä, ”sivistyneistöa,” kirjanoppineita, pappeja ja ritareita ( faris). Kumoaisi kaikki rituaalit, kolehtihaavit, perinnäissäännöt ja sakramentit ja muuttelisi lakeja ihan vain huutelemalla. Tuskinpa kukaan uskoisi, että mies on ihan ylemmistä sfääreistä tänne tupsahtanut meille opettajaksi.
Siitä ei olisi kivityskään kaukana, eikä seuranta, eikä aikaakaan kun hänet
pistettäisiin pakkopaitaan ja suljettaisiin osastolle, jonne ei päivä paista, eikä kuu kumota. Hän vain katoaisi. Tätä taustaa vasten on helpp ymmärtää, etteivät myöskään aikalaiset ottaneet vakavasti Jeesus henkilöä. Eikä siitä ole moittiminen.
Mitä Afrikkaan tulee, on se nähtävanä meille tänäkin päivänä, että vaikka sinne menisi kymmenen legioonaa lähetysihmisiä, ja sikäläiset, lukutaidottomat, apua saadakseen ottaisivat niiden mieliksi kasteen ja muuta hömppää, ei se nälkä sieltä lähde mihinkään, aina se on surkuteltavana ja keräysten kohteena.
Evankeliumin lupaukset ovat siis pelkkää valhetta ja katteettomia lupauksia. ” Et enää koskaan näe nälkää, etkä ole janoinen ”.
Suomen Lähetysseura tekee työtä sen eteen, että yhä useampi ihminen saisi kuulla kristinuskosta. Viime vuonna hyvä sanoma tavoitti Lähetysseuran tuella maailmalla yli 87 100 seurakunnan ulkopuolella olevaa ihmistä.
Lähetysseuran työn piirissä oli viime vuonna noin 2, 25 miljoonaa ihmistä, jotka saivat tukea. Lisäksi Lähetysseuran tukeman Lähi-idän kristillisen SAT-7-kanavan kautta tavoitettiin 2,7 miljoonaa ihmistä.
Tähän lisään vielä tansanialaisen papin Peweni Kikoti kommentin.
”Haasteita ei kannata pelätä, koska Jumala tekee kaiken mahdolliseksi.”
Toivon, että voisimme perustaa kommenttimme tosiasioihin. Hyvää juhannusta kaikille!
Marjatta Kosonen, toimittaja, Suomen Lähetysseura
Lähetysseuran työ on siis olennaisesti muuta kuin sen strategia antaa ymmärtää. Sitä sietää kysyä, ketä varten strategia on kirjoitettu. Pitääkö valtion avustusten saamiseksi piilottaa Kristus sivuseikaksi?
Miikka Ruokasen artikkeli ei yllätä ollenkaan. Tuo lähetysseuran missio sulautuu hyvin tämän ajan henkeen. Kerromme kyllä Jeesuksesta Kristuksesta, mutta emme kerro kenellekään siitä mitään, miten päästään taivaaseen.
”Kerromme kyllä Jeesuksesta Kristuksesta, mutta emme kerro kenellekään siitä mitään, miten päästään taivaaseen.” Kerropa se nyt meille.
Armon passilla.
Tai sitten tehdään edelleen lähetystyötä, mutta asiasta ei voida strategiapapereissa puhua sen oikealla nimellä, koska…?
Lisäys: onko SLS:n työn keskeinen tarkoitus kertoa kristinuskosta vai Kristuksesta? (Mielensäpahoittajien ei tarvitse vastata itsestäänselvällä latteudella: myös diakonia- ja yhteiskunnallisella työllä VOIDAAN ja tuleekin todistaa Kristuksesta). Ainakin Paavalin mukaan usko tulee evankeliumin kuulemisesta ja evankeliumien mukaan Jeesus itse lähetti seuraajansa saarnaamaan parannusta ja syntien anteeksi antamusta.
Keskustelu näyttää kokonaan sivuuttavan Miikan vankan teologisen analyysin. Miksi? Mikä Miikan TEKSTIanalyysissä on väärin?
”Armon passilla.” Tuo ei sano mitään sellaiselle, jonka yhteisön puheenparteen ilmaus ei kuulu. Vanhemmat heränneet tuntevat sanonnan, kenties nuoretkin. Olisi kiinnostavaa tietää, miten itse sen ymmärrät, Kosti Vasumäki.
M. Pentti. Kysymyksesi on ytimeen menevä. Armon passi, lapsenoikeus. Siitä Paavali toteaa (2Kor13:5): Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa; tutkikaa itseänne. Vai ettekö tunne itseänne, että Jeesus Kristus on teissä? Kun me armosta uskoon tulemme, niin Jumala antaa meidän sydämiimme Pyhän Henkensä vakuudeksi lapsenoikeudesta (2Kor1:22). Asian vahvistaa Paavali: ”ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni. (Gal2:20)
Tärkeä on seuraava asia ”- ja minkä nyt elän lihassa.” Usko on ahdistettua uskoa. Ristin alaista. Tämä ohittaa kaikki rajat. Se koskee jokaista, joka on yksin uskosta vanhurskaaksi tullut, olipa hengellinen viitekehys mikä tahansa. Uskon kilvoitus on osoitus lapsenoikeudestamme Isän edessä (Heb.12:7) Lisäksi ahdistus ja lohdutus ovat riippuvuussuhteessa toisiinsa. Runsaan ahdistuksen aikana Jumala antaa meille myös runsaan lohdutuksen (2Kor1:5-7). Tunnettavan armon, joka ei ole tunnetta, josta (2Kor1:2) kertoo: ”Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka ovat kaikkinaisessa ahdistuksessa.”
Paavo Ruotsalainen ei saanut sattumalta isoa kalansaalista kun hätä oli suurin. Siksi hän myös puhuu ”armon vilauksesta.” Suomen evlut-kirkolla ja kaikilla herätysliikkeillä on hyvä hengellinen perintö. Toivottavasti sitä ei hukata. Yksi asia on täysin varma. Elävää uskoa Kristukseen, joka ei ole pään tietoa seuraa ahdistus ja risti mutta myös lohdutus. Onko passi hukassa? Lapsenoikeus? Tuo uskon kilvoituksen alainen.
Lainasit erikoista kohtaa Paavalin kirjeistä, Kosti Vasumäki. Hän nimittäin kirjoitti toisen kirjeensä korinttolaisille tietyssä tilanteessa. Lauseella ’hän on painanut meihin sinettinsä ja antanut meidän sydämiimme vakuudeksi Hengen’ Paavali perustelee omaa ja työtoveriensa valtuuksia moittia Korinton seurakuntaa. ’Tutkikaa itseänne, oletteko uskossa. Pankaa itsenne koetteelle. Ettekö huomaa, että Jeesus Kristus on teidän keskellänne? Ellei niin ole, ette selviydy koetuksesta’ taas on osa seurakunnalle suunnattua tiukkasävyistä puhuttelua. Onko näiden niputtaminen yhteen ja sen esittäminen jokaisen kristityn pelastuksen ehtona oikein?
Martti Pentti. Armosta annettu usko Kristukseen on pelastuksen ehto. Mutta sinänsä huomiosi on aivan oikea. Paavali ei kuitenkaan lue lakia Korintin seurakunnalle, vaan kysyy ja muistuttaa heiltä aiheellisesti; onko teidän uskon kilvoituksenne ottanut takapakkia? Mikäli näin on, teidän lapsenoikeutenne on vaarassa kadota. Ja jos sen kadotatte, ette tule kestämään koetuksessa. Tästä olisi Paavokin heitä huomauttanut. Sillä lapsenoikeus ei ole pysyvä tila, vaan vaihteluiden alainen ja jokapäiväisessä kilvoituksessa harjoitukseen pantava. Sinänsä tämä kuuluu kristillisen kirkon perintöön, eikä se ole ominaista ainostaan suomalaisille herätysliikkeille.
Olen eri mieltä lapsen oikeudesta. Isä rakastaa erityisesti uppiniskaisinta ja hankalinta lastaan. Luepa kertomus tuhlaajapojasta!
Martti Pentti tuot esille tuhlaajapoika vertauksen.
Mitä siinä tapahtuu, eikö isä hyväksynyt molempia poikia?
Mikä oli tuhlaajapojan ratkaiseva teko, eikö se ollut nöyrtyminen, nöyrtyikö vanhempi poika, entäpä isä nöyrtyikö hän?
Hieman arvelinkin, että olet eri mieltä tuosta lapsenoikeudesta. Siitä huolimatta se kuuluu uskon kilvoitukseen. Huonosti käy, mikäli passi katoaa, kuten Paavali tekstissään muistuttaa Korinttilaisia. Huomaat, kun luet tuon kertomuksen tuhlaajapojasta, ettei isän heltymisestä puhuta mitään, ennenkuin hän näki poikansa. Kuten teksti kertoo: ”Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja – heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.”
Isän hyväksynnästä – lapsen oikeudesta – oli tullut vanhemmalle veljelle itsestäänselvyys, jonka merkitys oli haalistunut. Ehkä hän luuli tottelevaisuudellaan ansainneensa sen. Kun isä osoitti oikeuden kuuluvan tottelemattomallekin veljelle, hän joutui arvioimaan asemansa uudelleen. Voihan sitä sanoa nöyrtymiseksikin.
”Huonosti käy, mikäli passi katoaa.” Passi on tallessa, kun nimi on elämän kirjassa. Sitä se armo tarkoittaa.
Jaa Martti Pentti. Kun nimi on elämän kirjassa uskon kilvoitusta ristin alla ei kaiketi sitten tarvita?
Lienee viisasta päättää tämä aiheen vierestä keskusteleminen. Lausun vielä sen verran, että en tohtisi kilvoitella, jollen olisi varma siitä, että kastettuna olen Jumalan lapsi.
Kun te käännytätte ihmisiä, niin kerrotteko te heille, että he ovat syntisiä ja heidän syntien takia jumala tappoi oman poikansa ja siitä syystä me olemme tappaneet juutalaisia ja nimittelemme heitä paholaisen lapsiksi ja Kristuksen murhaajiksi.
Eikö tässä ole se ydin. Onko kukaan koskaa kysynyt, että onko tuossa mitään järkeä ?
Kommentissasi Tarja näkyy selkeästi että sotket pahasti oleellisen teologisen totuuden omiin tunteenomaisiin purkauksiisi.