On usein täällä esitetty, että Pyhä Henki sanalla, joka on Kreikaksi ” parakleitos ” on seitsemän eri merkitystä.
Varmaankin Raamatusta löytyy monia muitakin vastaavia käännösongelmia, joihin kääntäjät on törmänneet. Kiinnoistaisi kovasti tietää, mitkä ne seisemän sanaa tuon sanan kohdalla on. Arvelen näin etukäteen, että kyse on seitsemästä eri näkökulmasta samaan asiaan. Jos näin on kyse ei ole varsinaisesta ongelmasta; miten sana on käännettävä, vaan Raamatun tutkijan mahdollisuudesta päästä syvemmin tuntemaan sananaan liittyvää sisältöä. Siihen kun ei riitä yksi merkitys. On hyvä saada syvempi ja laajempi käsitys. Silti Raamatun perusasiat on tavattoman yksikertaiset ja selkeät.
Kotimaan uutisten puolella on kirjoitus, jossa ehdotetaan ettei pitäisi puhua ”Klassisesta kristinuskosta” koska sellaista ei kirjoittajan mukaan ole. Hän perustaa sitä monenlaisilla teologisilla tulkinnoilla, joita ympäri maailman on nähtävissä. Tästä voi saada sen käsityksen, ettei mitään alkuperäistä kristillistä uskoakaan olisi olemassa. Kaikki vain olisi pelkkää tulkintaa epäselvistä Raamatun teksteistä.
Silti meillä on Kristilliset kirkot ja osaamme tarkasti erottaa ne uskonnolliset yhteisöt, jotka ovat jotain muuta, kuin Kristillisiä. Joitakin kriteereitä siis on siitä, -mistä tunnistaa kristillisen kirkon ja millä perusteella tietää miten Raamatun kokonaisuutta tulee ymmärtää.
Hämmentävää oli tuo Jyri Komulaisen ”klassisen kristinuskon kieltäminen” käsitteenä.
Kahdellakin tavalla.
Kyllä ”klassinen kristinusko” on ollut ja on – eri vivahteineen. (Ja riitaisuuksineekin yksityiskohdista.)
Siihen uskoon uskontunnustuksineen ei tietenkään nykyään ole pakko uskoa.
Toki on niinkin, että ”kristinuskosta” on ollut muitakin käsityksiä. Juuri sen vuoksi kai ”klassisesta” puhutaankin. Puhe klassisesta kristinuskosta ei tarkoita, ettei muita käsityksiä tai mielipteitä, toiveita ym. olisi tai olisi ollut. Juuri sen termin määre ”klassinen” vahvistaa.
On perin omituista, jos ”samalla” kristinuskolla voidaan tarkoittaa liian monenlasia asioita. Keskustelu krisdtinuskosta muuttuu tällöin jonkinlaiseksi ”kakofoniaksi”, jossa puhutaan lopulta ”hyvää päivää – kirvesvartta” -tyylisesti.
Älyllisessä keskusteluissa on oleellista ensi määritellä käsitteet. Näin ainakain akateemisessa tieteellissä. (Populismi on oma lukunsa.) Jos keskustelijat käyttävät eri asioista samaa termiä – tässä kristinuskoa – ei ole tiedossa mitään muuta kuin valtapeliä ja mielipiteitä.
Toki aikanamme(kin) tuntuu olevan taipumusta muuttaa sanojen merkityksiä (jääköön esimerkit harjoitustehtäväksi), ja sillä tuntuu olevan nimenomaan vallantahtoisuuteen liittyviä tavoitteita, vaikka ne eivät julkilausuttuja tai usein edes tiedostettuja olisikaan.
Jos ”kristinuskon” sisältöä halutaan muuttaa (laajentaa tai suunnata) on entistä tärkeämpää myös ”klassisen kristinuskon” käsitteen käyttäminen.
Epämääräöiset termit tarjoavat oivan väylän ”kristinsuko” -käsitteen yhä suuremmalle politisoitumiselle tai mulle vallankäytölle.
Onko klassinen kristinusko saanut tieteellisen määritelmän? Nyt termiä havaintoni mukaan käytetään perustelemaan milloin minkin suunnan aitoutta ja alkuperäisyyttä. sellaisena iskusanana sen käytöstä olisi hyvä luopua.
Ei kai ”tieteellisesti”. En viitannut varsinaisesti ”kääntäen yksikäsitteisesti” tieteellisesti määriteltyyn ”kristinuskoon”.
Tieteellisydellä tarkoitin vain sitä, että on tieteellisessä keskustelussa on tapana määritellä käsitteet diskuteerausta varten, muuten sotkeennutaan sanoihin.
Kuitenkin ”klassinen kristinusko” on kuitenkin määriteltynä riittävän selkeä käsite, verrattuna valistuksen ajan eri tulkintoihin ”kristinuskosta” tai postmodernin aikamme tulkintoihin, jotka tuntuu nykyään tarkoittavan ties mitä.
Oma asiansa on, mikä sitten on ns. kehällisemmät asian. Niistä voi olla eri tulkintoja.
Jukka, mikä on mielestäsi klassista kristinuskoa.
Ajattelin sillä ”klassisella” lähinnä uskontunnustuksiin sitoutunutta käsitettä, jossa ne ymärretään ”ontologisesti”, siis ei vain ja ainoastaan eräänlaisena ”runollisena kulttuuriperinteenä” tms.
Se ei tietenkään ole tyhjentävä määritelmä mutta antanee usein riittävän alkutarkkuuden.
Kuuluuko siihen esim. naispappeus tai Paavius, ikonit ym. on ehkä sitten tarkennettava asia erikseen.
Vertaisin sitä vaikka siihen, jos tietokonetta ihmettelevä kysyy apua kertomalla että hänellä on koneessaan ”Windows”. Apua tarjoava todennäköisesti kysyy: ”Mikä Windowseista?” – nimenomaan koska ”Windows” muuttuu, ja on tärkeää tietää, että puhutaan samasta asiasta. Alkuperäinen kyselijä voi kertoa, että hänellä on esim. (vanha) Windos 10, jolloin avun tarjoaja tietää, että ”nyt hän osaa ongelmaa käsitellä”. Toki avun tarjoaja hän voi vielä tarvita lisätietoja, mikä ”Windowsisn 10:n päivitysversio” asiakkaalla on, jos ongelma on ”visaisempi”, eikä aivan ilmeinen.
Itse en ajattele klassista kristinuskoa tai klassista ymmärrystä Eurooppakekseiseksi.
Onko ”klassinen” paras termi, on tietysti ihan hyvä kysymys. Termi on kuitenkin syntynyt todellisesta tarpeesta, ei siitä, että muut ymmärrykjset suljettaisiin pois.
”’Klassinen kristinusko’ on kuitenkin määriteltynä riittävän selkeä käsite, verrattuna valistuksen ajan eri tulkintoihin ’kristinuskosta’ tai postmodernin aikamme tulkintoihin.” Nähdäkseni klassisella kristinuskolla viitataan useimmiten valistuksen jälkeiseen ja sille vastavoimana syntyneeseen kristillisyyteen, jonka ääri-ilmiöitä ovat kreationismi ja sanainspiraatio. Ne ovat jokseenkin uusia ilmiöitä ja pohjaavat – tietyllä kierteellä – valistuksen käsitykseen totuudesta.
Minun kuulemani versiot liittyvät kuitenkin huomttavati varhaisempiinkin ajatuksiin, ihan kristinuskon alkupuolelle.
Tietysti kristinuskon historiasta lienee yhtä monta käsitystä kuin minesta muustakin.
Ns. ”kreationismikin” voi toisaalta olla muutakin kuin ”7x24h” luominen.
Toisaalta ”kristinuskokin” tahtoo olla nykyään eräänlainen ”iskisana” , jnka sisällöstä ei oikein voi sanan itsensä perusteellä paljoa päätellä.
Itse olen ”klassista” käytettävän nimenomaan uskontunnustuksiin sitoutuneena käsitteenä. Liittyykö siihen muita määreitä toki vaihtelee. Tarkoitus on erottaa ”kristinusko” niistä ”kristinukson” muodoista, joissa ei pitäydytä uskontunnustuksiin. Niitähän on.
On totta, että termiä ”klassinen kristinusko” voidaan käyttää eri merkityksissä ja kyse on usein erilaisten modernien tulkintojen vastapoolista. Minusta on kuitenkin perusteltua käyttää sitä nimenomaan vanhakirkollisiin uskontunnustuksiin ja kirkkoisien raamatuntulkintaan sekä vanhakirkolliseen traditioon sitoutuneesta kristinuskon muodosta. Kunhan samalla muistetaan, että kaikki klassisen kristinuskon sisältö ei löydy uskontunnustuksista.
Itse olen ”klassisen” käytön ymmärtänyt juuri Markon tapaan käytetyn.
Klassiseen kristinuskoon pitäytyvä voi toki omaan ”klassiseen” käsitykseensä liittää lisäksi erilaisia (lisä)asioita, joista kaikki ”klassisen” ajattelijat eivät ole samaa mieltä. Näin esim. ”luomisen” ymmärtäminen, jonka ei tarvitse perustua ”täsmälleen 7x24h, 0 min, 0 s”-kestoiseen tapahtumaan. Ydin kristinuskokäsitteessä on kuitenkin se, mikä käsitteen määrittää, eikä itsessään muutu. Perinteet ja ”kulttuuriset” ilmiot toki muuttuvat ja ovat muuttuneet ja voivat muuttua.
Joskus on toki puhuttu myös ”perinteisestä” kritinuskosta mutta se ymmärretään helposti nimenomaan ”eurooppalaisena” perinteenä, suomalaisena (kulttuurisena) perinteenä, jossa oleellista ehkä ovat tietyntyyppiset virret ja urkumusiikki sekä kirkonkellot ym.
Muita perinteitä voisi olla esim. ns. ”vapautuksen teologian” perinne uudella mantereella tai (myöhemmin) euroopassa, joka sekin voidaan tietysti ymmärtää monella tavalla, riippuen mm. siitä, onko ”vapautus ja tasa-arvo” (yhteiskunnallisesti ymmärretyn) kristinuskon perusta vai pikemminkin seuras, joka kristinuskoon sinänsä kuuluu. Vapautus ja tasa-arvo voi liittyä olennaisesti ”klassiseen” kristinuskoon mutta ei sen varsinaisena lähtökohtana.
Aioista voidaan toki olla useampaa mieltä ja juuri sen vuoksi erilasille kritinuskon ymmärtämisen tavoille olisi hyvä olla asianmukaisia (lisä)määreitä.
Kristillinen oppi on kaiketi tarkoin määritelty, niin, että se voidaan erottaa ”eriseuroista”, jotka on lihan tekoja Paavalin mukaan. (Gal.5:19-20)
Lahkolaisuushan syntyy siitä, kun joku loukkaantuu Jeesuksen sanoihin ja alkaa tulkitsemaan Jumalan armoa ”lain” kautta, eli että ihmisen tulee harjoittaa jonkin sortin kunnollisuutta, että Jumala voi ihmisen Armahtaa. Siis, aina joku loukkaantuu, siihen, ettei ihminen voi itse tehdä mitään pelastuksensa suhteen ja perustaa oman porukan, jossa on vain pyhien joukkoa. Ei siis uskota vain, kuten Jeesus sanoo:
”Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt”.
Jos tuohon Jeesuksen sanomiseen halutaan tuoda jotain ihmisen tekoa lisäksi Jumalan tekoon, niin, ollaan vaarassa eksyä pois Armosta, takaisin lain alle.
Tästä vaarasta, on Paavali kirjoittanut Galatalaisille ja Luther kirjoitti oman selityksensä Galatalaiskirjeestä. Jos joku ei ole sitä lukenut, niin nyt kiiruusti hankkimaan ja lukemaan…
Tähän Ismon tulkintaan pelastuksesta, voidaan asettaa sellainen huomio, että suurin osa kristikunnasta ei jaa tätä Ismon tulkintaa. Mutta armoa ja rauhaa.
Kuva eli käsitys Pyhästä Hengestä, joka muistuttaa Jeesuksen Kristuksen olemusta parhaiten on oikea. Syntselle armollinen, mutta ei siedä omahyväisyyttä: Minä olen rikas olen rikastunut, enkä mitään tarvitse!
Pyhä Henki käsitettä analysoitaessa tulee katsoa sanan eka esiintyminen Raamatussa ja siten katsoa mitä pyhä alkuperäisesti tarkoitti, sama koske henkeä.
Genesiksen ’pyhä henki’ on רוח הקודש, ruach ha-kodesh, joka kirjaimellisesti kääntyy ’puhdas tuuli’. Tuuli eli henkäys eli rucah saa lukuarvon 16 joka vastaa hapen atomipainoa ja happi oli se aine, jota ihminen tarvitsi alkaakseen elää, niinpä elohimit puhalsivat tämän alkuaineen alkuadamin nenän sieraimiin.
Suomen kielessä pyhä, puhe, puhdas ja puhaltaa ja paha kuluvat samaan samanideaiseen sanueeseen, jonka juurena on puh (puhkua)
Pyhä on pikemminkin sukua sanalle piha; tarkoittaahan se samalla tavalla tiettyyn tarkoitukseen erotettua. Metsästykselle rajattu alue on usein nimeltään eräpyhä.
Olen samaa mieletä, sana piha vaan unohtui tästä luttelostani (monisa muissa aolen sen maininnut) sillä piha oli rajattu alue, jonka keskellä kasvoi pyhä puu , esim. pihlaja.
Väenpiha on väelle pyhitetty, karjapiha karjalle. Pyhät pihlajat taisivat olla vainajille pyhitetyssä karsikossa.
Tottakai käsite piha palveli monta eri tarkoitusta. Karsikko oli myös rajattu ’piha’,
Puhe tulee suuaukosta, joka on sekin huulien rajaama ovaali.
Kun käännetään kielestä toiseen on lähes aina niin, että alkukielen sanalle voidaan löytää useampia sinänsä oikeita vastineita kohdekielessä. Vastuunsa tunteva kääntäjä pyrkii löytämään semmoisen käännöksen, joka mahdollisimman hyvin vastaa alkutekstin kirjoittajan tarkoitusta. Tämä ei ole helppo tehtävä, koska kääntäjäkin on oman taustansa ”vanki”, ts. hänellä on suuri houkutus kääntää tavalla, joka parhaiten sopii hänen ennakkoasenteisiinsa.
Pekka Veli. Hyllyssäni oleva Walter Bauerin Uuden testamentin sanakirja antaa kreikan sanalle ”parakletos” mm. merkitykset asianajaja, välittäjä, toisen puolesta oikeudessa esiintyvä, puolestapuhuja, puolustaja, auttaja, neuvonantaja ja lohduttaja. Lisäksi muutamia ilmaisuja, joissa sana esiintyy. Kaikki tällaiset kreikan kielessä käytetyt merkitykset eivät tietenkään ole yhtä mielekkäitä tai oikein kun Uutta testamenttia käännetään toisille kielille. Yleensä suomessa käytetään käännöksiä puolustaja, lohduttaja tai auttaja kun etsitään yhtä sanaa, joka parhaiten vastaisi Uuden testamentin alkukieltä. Olen käyttänyt tätä esimerkkiä siksi, että siitä käy hyvin ilmi, miksi teologian opiskelua ja siihen liittyen Uuden testamentin kreikkaa tarvitaan eikä sitä pidä yksioikoisesti leimata Hengen sammuttajaksi tai Raamatun yksinkertaisen sisällön hämärtämiseksi.
Kiitos Markolle kun vastasi Pekan kysymykseen.
Mitä tulee Jyri Komulaisen kolumniin klassisesta kristinuskosta, ymmärrän sen pointtina olevan käsitteeseen liittyvä Eurooppa-keskeisyys. Kun laitetaan ”klassinen” tilalle ”perinteinen”, asia näkyy selvemmin. Perinteisesti ymmärretty kristinusko ei ole nähnyt sitä alkuperäiseen kristinuskoon kuuluvaa ilmiselvää globaalisuutta eli maailmanlaajuisuutta, joka uudemmassa kehityksessä ja keskustelussa tunnustetaan ja ymmärretään. Eikä vain niin, että evankeliumin sanoma kuuluu ja tulee viedä kaikkialle maailmaan, vaan niin että evankeliumi koskee kaikkia kansoja. Ja että niiden etuoikeus ja tehtävä on omalta pohjaltaan luoda oma kristillinen itseymmärrys ja teologia silloinkin kun ne eivät kaikessa muistuta meidän eurooppalaisten ”perinteitä” ja tulkintoja.
Sana klassinen kristinusko terminä esiintyy lähinnä protensttisessa kielenkäytössä, luterilaisuudessa. Herätysliikkeet ovat viljelleet tätä sanaa, jolla on mm. puollestettu miespappeutta. Mitä sitten tämä klassinen kristinusko luterilaisuudessa tarkoittaa, tyhjentävää määritelmää en ole havainnut.
Ei varmasti tyhjentävää määritelmää ole, siinä olette oikeassa.
Ei kai ”klassisen” tarvitse olla Eurooppakeskeinen? Onhan kristinusko vaikuttanut jo varhain keskiaasiassa hyvinkin suuresti.
Toki voidaan nimestä keskustella. ”perinteinen” toki voi tarkoittaa erilaisia asioita – onko kyse ”vain peristeesta” tai traditiosta.
Oleellista on, että jos kritisnuskon olemusta oleellisesti halutaan muuttaa esim. puhuttaessa ”ateeeistisesta kritinuskosta”, kuitenkin pitäytyen ”perinteeseen” on kyse ihan omanlaisesta uskonnosta suhteessa ”klassiseen kritinuskoon”.
Vielä tuosta ”klassisesta kristinuskosta”. Kristityt ovat viimeistään Tertullianuksesta asti pyrkineet käyttämään käsitteitä, jotta pelastavan uskon sisältö voitaisiin määritellä erotuksena erilaisista harhaopeista. Uusimmassa synodaalikirjassakin käytettiin erilaisia moderneja käsitteitä, kun kristinuskon keskeistä käsitettä ”pelastus” ja esimerkiksi kaste yritettiin sanoittaa nykyihmistä voimaannuttavaksi ja merkitykselliseksi. En rupea tässä teologiseen keskusteluun, mutta ainakin kirjan kasteteologinen artikkeli näyttäytyi minulle Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksen kasteopetuksen vastaisena. (Ollenkaan nuorten, lastensa kastetta pohtivien, vanhempien pohdintojen kohtaamisen haasteita vähättelemättä). Minusta on perusteltua todeta, että artikkeli poikkesi ns. klassisesta kristinuskosta. Linjaus, jonka mukaan kristinuskon kaikki keskeiset opetukset eivät löydy nimenomaisesti uskontunnustuksista, on peräisin Jaroslav Pelikanilta.
”Tähän Ismon tulkintaan pelastuksesta, voidaan asettaa sellainen huomio, että suurin osa kristikunnasta ei jaa tätä Ismon tulkintaa. Mutta armoa ja rauhaa.” (Sami Paajanen 15:51)
Epäilemättä Samilla on se käsitys, jota suurin osa kristikunnasta kannattaa… Siis Pelastuksesta. Olisi mielenkiintoista kuulla Samilta miten suurin osa kristikuntaa tämän pelastuksen käsittää?
Ismo, varmasti itsekin tiedät, että luterilainen monergistinen pelastuskäsitys, syntyi vasta 1500 luvulla. Pääpiirteissään pelastus on synergiaa, jossa ihmisen tahto osallistuu kolminaisuuden pelastustekoon. Joku varmasti osaisi selvittää paremmin.
Sami kysymys on hyvin selkeä; Onko ihmisessä jonkin tason tartuntapinta Jumalan Sanaan, ennenkuin ihminen on kuullut Sanan? Vai onko niin, että Jumalan Sana yksin saa ihmisessä aikaan kääntymyksen? Asia ei voi olla monella tavalla. Totuus voi olla vain yhdellä tavalla.
Tämän Pelastus asian ytimen Luther löysi Paavalin Roomalaiskirjeestä, eli ei Luther mitään uutta opettanut, vaan kaivoi Raamatusta esiin kirkkaan Kristuksen Evankeliumin Paavalin ja muiden Apostolien kirjeistä ja lopultahan koko Raamattu suorastaan huutaa Jumalan kaikkivaltaisuutta.
Asia on lopulta vain yhdellä tavalla.
Sami P. Totta kai jokaisessa ihmisessä on tarttumapinta Jumalan pelastavalle työlle. Myös luterilaisuuden mukaan. Johann Arndtilta löytyy ilmaisuja, joiden mukaan Jumalan kuva ihmisessä olisi muuttunut perkeleen kuvaksi. Ei se nyt ihan noin kuitenkaan ole.
Pekka toteaa:””Silti meillä on Kristilliset kirkot ja osaamme tarkasti erottaa ne uskonnolliset yhteisöt, jotka ovat jotain muuta, kuin Kristillisiä. Joitakin kriteereitä siis on siitä, -mistä tunnistaa kristillisen kirkon ja millä perusteella tietää miten Raamatun kokonaisuutta tulee ymmärtää.””
Siis maailmassa on niin monia kristillisiä kuin myös ei kristillisiä uskontoja, siis jokaisessa lapset kasvatetaan ”omaan oikeaan uskoon”, nyt herääkin kysymys mistä ja miten Pekka saa kyvyn erottaa oikean kristillisen kirkon ja kuinka ihmeessä se sattuu olemaan juuri se johon Pekka on syntynyt? Eikö kaikki uskonnolliset ihmiset sanoita täysin Pekan tavoin, tosin kaikkieivät puhu kristillisestä kirkosta?
Kiitos Hannulle selventävästä kommentista ja
kiitos Marko vastauksestasi, joka vahvisti käsitystäni siitä, mistä eri tulkinnoissa on kyse. Ei siis siitä, että Raamattua olisi vaikea tulkita sanatarkasti, vaan siitä, että Raamatun teksti tarkastelee asioita yhtä aikaa useammasta näkökulmasta. Olenhan minäkin isä, kummi, vävy, eläkeläinen, varavaltuutettu ja blogisti. Kukin niistä antaa oman näkökulman. Jolloin syntyy paljon monipuolisempi kuva minusta. Joten ”parakletos” on oikein hyvä ilmaus useista Pyhän Hengen ominaisuuksista ja tehtävistä. Kiitollisena seuraan keskusteluanne kun huomaan miten jaamme kiinnostuksen samoista asioista.
Olisihan se kiva jos jaksaisin sinulle Ari vastata, mutta syöpähoitoni vie voimat melko tarkkaan. Henkilökohtaisella tasolla käytävät keskustelut on nyt liikaa.
Pekka sanoppa sitten kuinka erotat kumpi puoli on ”oikeaa” kristillisyyttä tuossa sodassa jossa saman kirkon jäsenet tappavat toisiaan eli venäjän ja ukrainan välillä?
Ari,
minusta tuossa tulee juuri esille yksi (huono ja epätoivottava) tulkintamahdollisuus ”peristeiselle” kritinuskolle – jota eurooppalaisessakin perinteessä on akoinaan esiintynyt: ”kenen maa sen uskonto”. Senkaltaista ajatteluahan naapurimaan kirkko tuntuu soveltavan. Se ei ole varsinaisen ”klassisen kritinuskon” idea. Krisitnusko ei ole politiikkaa. (Taustalla toki voi kristinuskokin olla, siinä missä muutkin aatteet, maailmankatsomukset, ideologiat tai ontologiset oletukset.)
Ketkä sitten ovat ”klassiseen kristinuskoon” uskovia on aivan eri asia. Klassiseen kristinuskoon uskovat tai siinä pitäytyvät voivat toki oikeuttaa tekemisensä tavalla, joka ei varsinaisesta klassisesta kritinuskosta juonnu.