Liedon Pyhän Pietarin kirkko on nousemassa tahtomattaan esimerkkitapaukseksi vanhojen kirkkorakennusten uudistamisesta. Liedon seurakunta on katsonut rohkeasti tulevaisuuteen ja päättänyt, että keskiaikainen harmaakivikirkko on toiminnan sydän, johon panostetaan, kun vähenevät resurssit vaativat luopumaan muista tiloista. Tilaa kehitetään siksi palvelemaan kaikkia seurakuntalaisia (saavutettavuus), taipumaan monenlaiseen toimintaan (monikäyttöisyys) sekä mahdollistamaan ihmisen ja Jumalan kohtaaminen (pyhyys). Seurakunta on yhdessä arkkitehdin kanssa arvioinut, että tämän saavuttaminen edellyttää sisätilan rakentamista samaan tasoon siten, että kaikkien seurakuntalaisten käytettäviksi tulevat kunnolliset sosiaalitilat. Ongelmaksi on kuitenkin nousemassa esteettömän WC:n ja tarjoilukeittiön sijoittaminen. Seurakunta haluaisi ne keskiaikaisen kirkon yhteyteen sijoitettavaan noin 45 m2:n, huomaamattomaan lisärakennukseen, Leipähuoneeseen.
Museovirasto ja Varsinais-Suomen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus vastustavat lisätilan rakentamista. Argumentit vastaan ovat pääasiassa museaalisia, mutta tosiasiassa mukaan on mahtunut myös teologisia ja puhtaasti vallankäyttöön kuuluvia perusteita. Jälkimmäisestä parhaan esimerkin tarjoaa se, että Lieto toimisi esimerkkinä Suomen muille harmaakivikirkoille, edellisistä taas perustelu kirkon itäpäädyn erityisellä arvolla, jonka yhteyteen ei sopisi 2000-luvulla rakennettu pieni lisärakennus. Käynti tähän kulkisi kirkon itäpäätyyn 1900-luvun alussa jatkeeksi rakennetusta punatiilisestä kuorihuoneesta. Kirkkosalin sisäjärjestystä nyt suunniteltu uusi tila ei tosin muuttaisi laisinkaan toisin kuin runsaat sata vuotta sitten rakennettu kuorihuone, joka muutti olennaisesti sekä keskiaikaisen kirkon sisätilaa että ulkoasua
Jokainen kirkko on yksilö
Vallankäytön suhteen lienee ilmeistä, että jokainen keskiaikainen harmaakivikirkko tulisi ratkaista omana erillisenä tapauksenaan, eikä niputtaa niitä yhteen. Otan esiin muutaman itselleni läheisen kirkon. Olen toiminut liturgisena konsulttina sekä Liedossa hankkeen alkuvaiheessa, ennen kuin ajatus Leipähuoneesta oli syntynyt, että Kirkkonummella, jossa suunnitellaan kirkon uudistamista. Vanhoihin kotikirkkoihini puolestaan lukeutuvat Tyrvään Pyhän Olavin kirkko ja Sauvon Pyhän Kleemensin kirkko. Jokainen näistä on seurakunnalleen ja lukuisille muille ihmisille rakas kirkko, jolla on oma yksilöllinen historiansa ja kehittämistarpeensa. En voi mitenkään kuvitella, että niitä kehitettäisiin ja ylläpidettäisiin samalla tavalla.
Tyrvään Pyhän Olavin kirkko paloi traagisesti 1997 ja seurakunta rakensi kirkon entiseen asuunsa talkoilla. Kirkko on tästä johtuen edelleen vailla lämmitystä ja seisoo nyt uusine tervattuine paanukattoineen näkyvällä paikalla osana Kallialan kylän maalaismaisemaa ’niin kuin aina’. Tuntuisi todella erikoiselta rakentaa nyt sen yhteyteen erillisiä lisäosia.
Sauvon Pyhän Kleemensin kirkko taas näyttää kauniilla tavalla kirkon rakentamisen kerrokset myöhäiskeskiajalta luterilaiseen ortodoksiaan sekä viimeisimpänä silauksena 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen entisöinteihin ja korjauksiin. Tuntuisi oudolta ajatella siihen radikaaleja muutoksia, joiden lisäksi yhteisön rakenne ja tarpeet eivät niitä juuri nyt edellytä.
Näitä kahta paljon suuremmat muutokset ovat käyneet läpi niin Lieto kuin Kirkkonummikin. Liedossa muutokset ovat kohdistuneet erityisesti kirkon sisätilaan, jota on muutettu eri aikoina hyvin voimakkaasti. Keskiaikaisen harmaakivikirkon ulkoasun taas muutti lopullisesti 1900-luvun alun uusi kuorihuone, jonka katsotaan nyt istuvan hyvin ympäristöönsä. Kirkkonummella muutokset ovat olleet tätäkin suurempia siten, että käytännössä vain ammattilainen voi enää nykyään ne huomata ja tunnistaa ristikirkoksi muutetun ja huomattavasti laajennetun kirkon keskiaikaiset osat. Samalla paluu mihinkään aiempaan rakennusmuotoon on tullut täysin mahdottomaksi.
Näiden neljän esimerkin kautta piirtyy esiin kuva kirkoista, joiden juuret ovat samasta kannasta mutta historia ja nykymuoto poikkeavat merkittävästi toisistaan. Jo tämän perusteella näyttäisi luontevalta kohdella näitä kaikkia kullekin parhaiten sopivalla tavalla, omina yksilöinään.
Suojelu edellyttää valtakunnallista kokonaissuunnittelua
Historiallisen miljöön suojelemisen suhteen taas pitäisin viisaimpana sitä, että Museovirasto ja Kirkkohallitus kartoittaisivat tarvittaessa jokaisen historiallisen kirkkomiljöön ja valitsisivat niiden joukosta kohteet, joiden suojelu ei salli rakennusten ulkoasuun ja käyttöön edes vähäisiä muutoksia. Muiden kohdalla sen sijaan seurakunnille tulisi antaa mahdollisuus tehdä hyvällä maulla toiminnan edellyttämiä tarvittavia muutoksia. Muutoin on vaarana, että ensin loppuu toiminnan kehittäminen tiloissa, jonka seurauksena se suuntautuu toisaalle tai kuolee pois, jolloin toiseksi se yhteisö, jonka tehtäväksi tilojen suojelu on uskottu, joko muuttaa toisaalle tai kuolee pois.
Tästä näkökulmasta ELY-keskuksen lietolaisille antama lausunto, jonka mukaan ”Käytön tulee sopeutua rakennukseen ja sen ominaispiirteisiin, eikä päinvastoin.”, näyttäytyy varsin erikoiselta ja historiattomalta vaatimukselta (VARELY/916/2020). Jos sitä olisi aiemmin noudatettu nyt vaadittavalla tavalla niin Liedossa ei olisi erillistä 1900-luvun alun kuorihuonetta, Kirkkonummella isoa ristikirkkoa, eikä Sauvossa sen enempää kuin Kirkkonummella ja Liedossakaan lämmitettyä kirkkotilaa tai erillistä hautausmaata, koska seurakunta edelleen hautaisi kylmän kirkkonsa lattian alle. Oiva vertailukohde toiminnan päättymisestä ja siirtymisestä toisaalle voisi löytyä vaikka Pälkäneen rauniokirkosta. – Käyttö on parasta suojelua, vaikka se edellyttääkin kuhunkin tilaan kunakin aikana tehtäviä tarpeellisia muutoksia.
Kirkon käytön ja kehittämisen teologia?
Tämä johtaa toiseen ja paljon vakavampaan kysymykseen Museoviraston ja ELY-keskuksen toimenpiteiden tosiasiallisesta teologiasta. Kirkkonummen luterilaiset seurakunnat keräsivät oman suunnittelunsa tueksi palautetta kysymyksillä, joista yksi käsitteli kirkon merkitystä. Noin 44% vastaajista kirkko oli ensisijaisesti arvokas historiallinen rakennus. Muille vastaajille kirkko avautui ensisijaisesti seurakunnan toimitilana, sekä messun toimittamisen ja hiljentymisen paikkana. Museoviraston ja ELY-keskuksen lausunnot ovat ymmärrettäviä silloin, jos kirkkoon suhtaudutaan ensisijaisesti arvokkaana historiallisena rakennuksena, joka pyritään säilyttämään juuri sellaisena kuin oma sukupolvemme on sen saanut. Samalla kuitenkin suljetaan ovi muilta merkityksiltä, jotka ovat lopulta seurakunnille ja seurakuntalaisille edellistä merkityksellisempiä. Kyse on lopulta teologisesta valinnasta, siitä uskommeko kirkon Herralla, Jumalalla, olevan enää merkitystä yksittäisten seurakuntalaisten ja yhteisön elämässä, kun maailma muuttuu ympärillä, vai teemmekö kirkoista museoita, jotka todistavat aiempien sukupolvien uskosta vailla mahdollisuutta uusiutumiseen omana aikanamme.
Liedon Leipähuoneessa ei lopulta ole kyse toissijaisista aputiloista vaan sen varmistamisesta, että seurakuntayhteisön sydän sykkii Liedossa jatkossakin ja ruokkii koko Kristuksen ruumista. Ilman saavutettavaa WC:tä jää moni kirkossa käynti tekemättä ja samalla leikataan Kristuksen ruumiin yhteydestä monta sellaista, joiden elämä on jo muutoinkin toisista ihmisistä rajoitettua. Ilman yhteistä keittiötä ja kunnollisia säilytystiloja jää moni suu ruokkimatta ja leipä konkreettisesti jakamatta etenkin niille lietolaisille, joille seurakunnan tarjoamalla ruoka-avulla ja toisen ihmisen kohtaamisella on eniten todellista arjen merkitystä.
Kyse on lopulta kohtaamisten ja kirkon perustoiminnan mahdollistamisesta, teologiasta, jota ei tehdä vain kivillä ja laastilla vaan myös valolla, lämmöllä, leivällä ja yhteydellä. Kyse on teologiasta, jossa palvelu ja todistus lähtevät alttarin ympäriltä ja kutsuvat sen yhteyteen. Kirkon ulkoasun suojeleminen sen toiminnan kustannuksella on valkeaksi kalkittujen hautojen ylläpitämistä.
Sitä paitsi kirkkoherra Risto Leppäsen tarjoamien havainnekuvien perusteella en mitenkään jaksa uskoa, että nyt suunniteltu Leipähuone pilaisi historiallisen miljöön tai muuttaisi olennaisesti keskiaikaisia kulkureittejä. Jälkimmäisiä muuttivat jo aidan rakentaminen kirkkomaan ympärille sekä 1900-luvun alun kuorihuoneen jo nyt olemassa olevat ulko-ovet.
Sitä vastoin haluaisin kysyä, olisiko lopulta niin iso ongelma, jos vaikka Liedon Leipähuone loistaisikin Pyhän Pietarin kirkon yhteydessä valoa kylänraitille ja kutsuisi ohikulkijoita pistäytymään kirkossa, murtamaan leipää, juomaan kupin kahvia ja kohtaamaan toisia ihmisiä Jumalasta puhumattakaan? Olisiko se lopulta niin väärin vai olisiko se sittenkin sen arvoista?
Mika K T Pajunen, TT AmO
Kirjoittaja on akaalainen liturginen konsultti, joka rakastaa keskiaikaisia harmaakivikirkkoja.
Hyvä, perusteellinen ja havainnollinen kirjoitus! Mielenkiintoista nähdä, miten asia etenee.
Leipähuone ja WC-tilat mahtuisi ehkä kätevästi sinne kirkon alle. Alaspäin olisi varmaankin tilaa paljon käytettävissä. Jolloin ulkoasu säilyisi koskemattomana. Hissillä voisi kulkea alas . Jolloin liikuntaesteitä ei olisi ja tarvittavat tilat olisi samassa rakennuksessa.
Varauloskäynti täytyy myös laittaa maan alta kun sinne päädytään. Nämä vierekkäiset rakennukset on hyvä ajatus.
Kosteudenhallinta on sitten asiansa ja ilmaakin tarvitaan.
”Museovirasto” on kirosana ainakin pienemmissä seurakunnissa. Sanon: Valitettavasti. Ja: Ymmärrettävästi. Samalla kysymys on monitahoisesta ongelmaryppäästä, joka ei koske vain kirkkorakennuksia. Suuresta (?) osasta arvokkaita puukirkkojamme puuttuu jopa arkkitehtuurinen ja liturgianhistoriallinen historian esitys. Tiedän kirkon, jossa muistaakseni 1600-luvulta peräisin oleva kastemalja oli naulojen varastointiastiana pelkän tietämyksen puutteen vuoksi. Toisessa kirkossa taidehistoriallisesti arvokkaat enkelifiguurit oli säilötty kaappiin, josta ne löydettiin vuosikymmenien jälkeen aivan sattumalta. Jopa kirkonkukko on herättänyt epäilyjä soveltuvuudesta kristilliseen käyttöön. Itse näen tämän kaiken loogisena seurauksena historiattomuudesta, josta sinänsä EI pidä syyllistää ketään. Apostolien aikahan oli heti isoisoisän jälkeen, kuten jokainen kunnon protestantti toki tietää.
Tarvitsisimme monesta kirkosta ajantasaisen perusteoksen, jossa analysoitaisiin myös kirkkotilan teologia arkkitehtuurin ja taidehistorian lisäksi. Också pä svenska and summary in english.
på
Luovia ratkaisuja kaivataan. Yleensä sellaisia on mahdollista löytää, jos joku mahdollisuus tyrmätään museoviraston taholta, niin toinen voikin yllättäen heille kelvata. Kirkkoja vaivaa tuo historian ”havina”. Tilat on pidettävä ennallaan, vaikka ne on muodostuneet epäkäytännöllisiksi ja nykyisten tarpeiden ja jopa joskus vaatimusten vastaisiksi. Silti ne on aikanaan tarkoitettu juuri sen ajan tarpeita vastaaviksi.
Blogi on erinomainen ja rakentava. Otan esille kolme näkökulmaa pienten seurakuntien osalta ja Lieto ei taida olla siitä pienimmästä päästä (muitakin tärkeitä näkökulmia on).
(1) Pienillä seurakunnilla ei välttämättä ole varoja eikä aina edes tietämystä kirkostaan. Seurakunnnan päätarkoitus ei tosiaan voi olla edes arvokkaan kirkon ylläpito, mutta ylläpito voi tarjota oivan välineen seurakunnan yhteiseen toimintaan. Se taas voi todella edellyttää seurakunnan elämän profiloimista kirkon ympärille tavalla, jota ns. aktiiviseurakuntalaiset tai edes luottamushenkilöt eivät aina ymmärrä.
(2) Jos Museovirasto ja muut viranomaiset eivät toimisi aktiivisesti, voisi käydä niin, että hyvää tarkoittavat seurakunnat yksinkertaisesti tärvelevät kirkkonsa ja muut rakennuksensa vähän samaan tapaan kuin suurissa kaupungeissa tapahtui 1960-luvulla. Ymmärrän tästä näkökulmasta ELY-keskuksen lausuntoa, vaikka blogisti varmaan tässä tapauksessa on oikeassa. Samalla yhtälö on psykologisestikin vaikea: seurakunnan kokemus siitä, että Museovirasto suojelee rakennuksia yksipuolisesti ja vaikeuttaa virkaintoisesti kirkon käyttöä, ei rakenna luottamusta. Omassa seurakunnassamme tuhrautui paljon aikaa ja energiaa, jotta kirkosta saatiin takaa poistettua pari penkkiä kirkkokahvitilaksi ja pääoven portaat modernisoitua. Turhautuminen oli käsin kosketeltavaa.
(3) Koska seurakunnat ovat itsenäisiä, blogistin hyvä ehdotus kirkkojen eri suojelukategorioista on vaikea toteuttaa. Miks me ei saada kehittää meidän toimintaa niin ku naapurit? Ruotsin maaseutu on täynnä hienoja ja viimeisen päälle puunattuja vanhoja kirkkorakennuksia. Vieressä on kyltti: kulttuurimuistomerkki, mutta toimintaa taitaa olla harvakseltaan.
Mielenkiintoinen kysymys kyllä.
Tätä sivuten, entä sitten vanhat puukirkot, joita kyllä on runsaastikin mutta joiden kaikkien katoaminen olisi minusta menetys. Sanokaamme Karvian, Honkajoen, Kankaanpään ja Siikaisten kirkot. Tulisiko niistä varojen vähetessä päättää jokin erityisesti hoidettavaksi ja suojeltavaksi kohteeksi?