Tuomasmessun 30 vuotisjuhla kohautti. Jumalanpalveluksen laboratorioksi itsensä tehnyt yhteisö on tottunut käyttämään vapaita muotoja kirkkokäsikirjaa ja jumalanpalveluksen opasta suurella vapaudella soveltaen. Yhden vapaus voi kuitenkin olla toisen kauhistus.
Tuomasmessussa on aiemminkin keskusteltu vapauden rajoista ainakin ehtoollisrukouksen kohdalla, joka voi Tuomasmessussa tulla vaikkapa toisen sisarkirkon käsikirjasta. Erityisesti rajanpaikkaa on venyttänyt tuomasmessukonkari pastori Olli Valtonen, jonka muokkaamista niin sanotuista ’matkaeväs’-asetussanoista syntyi pienimuotoinen kohu vuosi sitten. Tällä kertaa Valtosen käsittelyssä oli uskontunnustus. [Se ja sitä pohjustava saarna ovat luettavissa Digipostillasta.]
Tulkintatavoista riippuen Valtonen joko kirjoitti oman uskontunnustuksensa tai jätti messusta pois uskontunnustuksen kokonaan ja käytti sen asemasta itse sanoittamaansa uskon tunnustavaa rukousta, jonka teksti oli ilmeisesti jaettu palvelukseen kokoontuneelle seurakunnalle.
Joka tapauksessa sekaannus oli tätä myöten valmis, koska moni tulkitsi Valtosen kirjoittaneen ja sanoittaneen uskontunnustuksen uusiksi. Monelle messun perinteisellä uskontunnustuksen paikalla yhteisesti luettu, uusi oma rukous toimi käytännössä funktioltaan uskontunnustuksena.
Kutsu uskontunnustukseen kuului ilmeisesti kehotuksena tunnustaa uskomme ’kolmiulotteiseen’ Jumalaan, jonka osa myöhemmistä internet-keskustelijoista liitti modaaliseen heresiaan. Tämä lähinnä vahvistaa sen, että kristillisen uskon uudelleen sanoittaminen ei ole helppoa ja siinä kohdataan usein samat ongelmat, jotka ovat kirkon traditiossa nousseet esiin ennenkin. (Vrt. https://www.youtube.com/watch?v=KQLfgaUoQCw viitattu 16.4.2018.)
Valtosen tunnustuksen tekstiä on jonkin verran arvioitu. Erityisesti Tuomasmessuyhteisöön kuuluvat ja sitä lähellä olevat ovat ihastelleet sen tuoretta sanoitusta. Kriitikot puolestaan eivät ole pääasiallisesti olleet niinkään huolissaan siitä, mitä Valtosen tunnustustus tunnustaa, vaan siitä mitä se jättää tunnustamatta suhteessa perinteisiin tunnustuksiin ja millä perusteilla.
En ota tässä kirjoituksessa niinkään kantaa Valtosen tunnustuksen ansioihin tai puutteisiin vaan uskontunnustuksen käyttöön ja asemaan rituaalina. Teen parhaillaan tutkimusta jumalanpalveluksen merkityksestä ja muutoksesta, ja minusta kyseinen tapaus toimii erinomaisena esimerkkinä tutkimukseni perusteeseistä, jotka ovat:
- Jumalanpalvelus on kristillisen kirkon kollektiivinen muisti, joka kantaa mukanaan paradigmaattista tietoa.
- Kukin aika ja paikka tulkitsee tätä tietoa omasta ymmärryksestään käsin.
Käytän tutkimuksessa paradigman käsitettä kristinuskon historiaan sovellettuna siten kuin sitä ovat aiemmin käyttäneet etenkin Hans Küng ja David J. Bosch, mutta sovellan sitä jumalanpalveluksen muutokseen. Paradigma ymmärretään tässä eräänlaisena tulkinnan linssinä, jonka kautta uskoa tulkitaan ja sanoitetaan. Küngin mukaan kristinuskon kehitys jakaantuu juutalaiskristilliseen, hellenistiseen, keskiajan katoliseen, reformaation protestanttiseen, valistuksen moderniin sekä ekumeeniseen paradigmaan. Monen myöhemmän kommentaattorin tavoin korvaan Küngin ekumeenisen paradigman postmodernilla.
Uskontunnustusten synty ja merkitys
Kristillinen jumalanpalvelus syntyi kristittyjen kokoontumisissa, jotka jatkoivat Jeesuksen ateriatoimintaa sovellettuna juutalaiseen rituaaliseen elämään ottaen piirteitä niin temppelin, synagogan kuin kotien uskonnollisesta elämästä. Varhaisimmat uskontunnustukset lienevät olleen Uuteen testamenttiin sijoitettuja yksinkertaisia huudahduksia (Jeesus on Herra!) ja hymnejä, joiden jälkeen kehittyi laajempia uskontunnustuksia.
Kahden varhaisimman paradigman rajamailla uskontunnustus opetettiin kasteoppilaille suunnilleen paastonajan kolmantena lauantaina tai sunnuntaina (traditio symboli), jonka jälkeen heidän tuli seuraavana sunnuntaina osata lausua se itsenäisesti takaisin opettajille (redditio symboli). Uskontunnustus opeteltiin ulkoa, eikä sitä saanut kirjoittaa muistiin, eikä käyttää julkisesti, koska se kuului vain seurakunnalle. Kun uskontunnustus tuli liturgiseen käyttöön, se jatkui ehtoollisessa osana uskovien liturgiaa, jolle kastamattomilla ei ollut asiaa. (Frank C. Senn. Christian Liturgy. Catholic and Evangelical. 1997, 149.)
Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa nykyisin laajimmassa käytössä oleva niin sanottu Apostolinen uskontunnustus muotoutui ensimmäisten vuosisatojen aikana lännessä etenkin kastetunnustukseksi, kun taas hellenistinen paradigma synnytti ja vakiinnutti niin sanottujen ekumeenisten uskontunnustusten käytön. Näiden uskontunnustusten puolesta on niin kuoltu kuin tapettu. Niillä on puolustettu kirkon yhtenäisyyttä ja rajattu toisia sen yhtenäisyyden ulkopuolelle. Samalla niistä on tullut yhteisen uskon symboleita, eräänlaisia tunnuksia tai lippuja, joiden alle on kokoonnuttu.
Vaikka kyseessä on ehkä etenkin Nikean-Konstantinopolin tunnustuksen kohdalla ollut kyse myös valtapoliittisesta kysymyksestä, johon liittyy teologisen työskentelyn rinnalla kaikki se poliittinen peli mitä kuvitella saattaa, on sitä seurannut uskovien vastaanottaminen eli reseptioprosessi yhtäkaikki pyhittänyt nämä uskontunnustuksen erityiseen asemaan niiden pyhän käytön myötä. Nämä tunnustukset osataan ulkoa siellä, missä jumalanpalveluksessa käydään aktiivisesti.
Kirkon paradigmaattisessa muistissa uskontunnustus ei siten ole vain totuuslauseiden summa, joka yksittäisen kristityn pitää tunnustaa pysyäkseen kristittynä. Kyse on pikemminkin rituaalisesta pyhän rajasta, joka on piirretty uskovien yhteisön sydämeen miljoonien ja taas miljoonien jumalanpalvelusten ja pyhien toimitusten toistojen kautta.
Lännen perinne ja muutos
Nyt voidaan sanoa, ettei Suomen evankelis-luterilainen kirkko kuitenkaan elä hellenistisessä paradigmassa ja se pitää paikkansa. Hellenististä jumalanpalveluksen paradigmaa edustaa meidän ajassamme ja paikassamme selvimmin ortodoksinen traditio. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö hellenistisen paradigman tietyt piirteet jatkuisi omalla tavallaan myös lännen kirkoissa.
Kannattaa muistaa, että kiista uskontunnustuksesta – ns. filioque – sinetöi muodollisesti idän ja lännen kirkkojen eron 1054. Uskontunnustuksella oli siis merkitystä myös lännelle, vaikka yhteisesti sovitun uskontunnustuksen peukaloimisella ja parantamisellakin on lännessä jo pitkät perinteet.
Joka tapauksessa lännen katolinen kirkko omaksui ja säilytti uskontunnustukset omassa jumalanpalveluskäytössään. Tässä mielessä voidaan siis hyvin perustein puhua apostolisesta, katolisesta ja ortodoksisesta käytöstä.
Kun kirkon näkyvä ykseys hajosi lännessä protestanttisen reformaation myötä, oli osalle protestanteista selvää, että tarkoituksena ei ollut tuhota kaikkea vanhaa vaan pikemminkin palata raamatulliseen ja apostoliseen uskoon. Erityisesti luterilaiset käyttivät riittämiin paperia ja kirjapainoa sen todistamiseen, ettei heidän uskonsa ollut uutuus vaan samaa apostolista kantaa. Näin ollen luterilaiset sitoutuivat edelleen ja yhä uudelleen vanhan kirkon ekumeenisiin uskontunnustuksiin, eivätkä lähteneet sanoittamaan niitä uudestaan. He tunnistivat että niiden usko oli tässä mielessä ei vain katolista vaan myös evankelista ilmaisten raamatullisen uskon keskeisen sisällön.
Uskontunnustus säilyi samana samoin kuin sen rituaalinen käyttö, vaikka uskoa sanoitettiin uudestaan erilaisin toisin tunnustuksin, jotka myöhemmin koottiin tunnustuskirjoihin, sekä katekismuksin jotka usein selittivät juuri yksittäisen kristityn tarpeisiin, mistä vaikkapa kastetunnustuksena käytetystä apostolisesta uskontunnustuksesta oli kyse.
Ehkä juuri tämän katekismuskäytön myötä uskontunnustuksesta tuli luterilaisella alueella reformaation protestanttisessa paradigmassa myös tärkeä opetusväline, jolloin sen tiedollinen puoli korostui. On kuitenkin hyvä huomata, että samaan aikaan jatkui uskontunnustuksen käyttö jumalanpalveluksissa sekä niiden ulkopuolella yksityisessä hartauden harjoituksessa rukouksen ja hengellisen harjoituksen välineenä. Siinä mielessä uskontunnustuksissa ei ollut missään vaiheessa kyse pelkästä totuuslauselmien opetustyökalusta, vaikka kansanopetuksen ja kirkkokurin myötä tämä puoli tietyllä tavalla korostuikin moderniin paradigmaan siirryttäessä.
Liitän itse uskontunnustuksen kapenemisen kohti totuuslauseiden kokoelmaa ja opetusvälinettä itse asiassa juuri modernin tuomaan sekularisaatioprosessiin yhdistettynä kristilliseen yhtenäiskulttuuriin.
Kyse on laajasta prosessista, jossa ensinnäkin uskontunnustuksen luonne kirkollisen yhteyden takaajana kapenee yhteiskunnassa, joka on niin läpeensä kristillinen, ettei se tarvitse tämän tasoista yhtenäisyyden ylläpitäjää toisista erottautumiseen. Erityisesti eurooppalaisessa tai tarkemmin suomalaisessa kontekstissa käytännössä kaikki läsnäolevat kirkolliset perinteet tunnustivat tavalla tai toisella apostolisen uskontunnustuksen. Siksi se ei enää juuri toiminut erottautumisen välineenä, jota tarkoitusta ylläpitivät ennen kaikkea tunnustuskirjat, jos paljon nekään.
Uskontunnustuksen käyttö rituaalisena perustunnustuksena jatkui kuitenkin edelleen, mutta samaan aikaan modernisaatio kavensi rituaalista ymmärrystä ja pyhän paikkaa ihmisten arjessa. Uskontunnustuksen hengellinen käyttö ei liene koskaan vertautunut luterilaisessa yhtenäiskulttuurissa siihen asemaan mikä sen opetuskäytöllä katekismusten kautta oli.
Opetuskäytössä se taas siirtyi tietyllä tavalla rituaalisen maailman jumalanpalveluksen ja spiritualiteetin tuolle puolelle oppikirjojen kielipeliin, jossa painopiste siirtyy juuri edellä mainittuihin totuuslauselmiin, jota painotusta modernin paradigman tietoa painottava perusasenne vahvistaa. Kyse on silloin ennen kaikkea siitä, millaista maailmankuvaa kristityille siirretään. Mukana tässä prosessissa kulkee edelleen konstantinolaisen kristillisen yhtenäiskulttuurin vallankäytön perinne, jossa yhteisiin teksteihin ei saa tehdä muutoksia vaan ne on toistettava ja selitettävä sukupolvesta toiseen niin kuin on opetettu.
Ensimmäisenä tätä vallankäytön vaatimusta kohtaan noustiin ilmeisesti reformaation radikaalimmassa siivessä, jossa saatettiin jättää uskontunnustukset kokonaan lausumatta (kehitys anabaptisteista helluntailaisiin) tai sanoittaa niitä itse (osa reformoitua traditiota). Sitä vastoin luterilaisuus valtiokirkollisessa ja sittemmin kansankirkollisessa muodossa tukeutui tältä osin edelleen konstantinolaiseen kristilliseen yhtenäiskulttuurin sen omaleimaisessa luterilaisessa muodossa.
Yhtenäiskulttuurin murtuminen
Tämä yhtenäiskulttuuri murtuu kuitenkin vähitellen siinä prosessissa, jota olen toisaalla kuvannut tihenevänä modernina, joka pakahtuu omaan mahdottomuuteensa (Kts. http://www.vartija-lehti.fi/uusi-avioliittolaki-on-tihenevan-modernin-kirkon-ongelma/ Viitattu 16.4.2018.) ja synnyttää ongelmia liturgisen yhtenäisyyden kohdalla (Kts. https://www.facebook.com/notes/mika-k-t-pajunen/liturgisen-kirkkokäsityksen-raunioilla/10155640472918285/ Viitattu 16.4.2018.) Näen Valtosen uskon tunnustuksen osana tätä prosessia kohti postmodernia uskontulkintaa, jossa tunnustus ei enää perustu ulkoapäin tulevaan vallankäyttöön vaan yksilön omiin elämäntapavalintoihin.
Mikäli oikein ymmärrän Tuomasmessun ’valtoslaiset’ kritisoivat rituaalisen perinteen uudelleensanoitusprosessissaan juuri modernin maailman perustein aiempaa yhtenäiskulttuuria ja siihen liittyvää vallankäyttöä, jonka normit eivät enää postmodernissa todellisuudessa riitä tyydyttämään eri tavoin uskovien kristittyjen tarpeita.
Valtonen on itsekin esittänyt jotakin siihen tapaan, että koska moni ei pysty tunnustamaan perinteisen uskontunnustuksen lauseita, on tarpeen sanoittaa usko uudelleen sillä tavoin, että yhä useampi voi siihen liittyä. Tämän lisäksi hän on kritisoinut kriitikkojaan jo aiemmin ’matkaeväs’-kiistassa ’sanamagiasta’, joka takertuu yksittäisiin sanoihin pyhyyden takeena, eikä salli niiden uudelleen sanoittamista nykyisen kirkon tarpeisiin. Kriitikot ovat tähän vastanneet, että jo reformaatioaikana reformoidut kristityt esittivät luterilaisille tämän saman kritiikin vieläpä samaa termiä ’sanamagia’ käyttäen sen aikaisessa ehtoolliskiistassa.
Ymmärrän Valtosen pyrkimystä vaikken jaakaan hänen analyysiaan tai johtopäätöksiään, koska lopulta uskontunnustuksessa ei ole kyse vain totuuslauseista, jotka tulisi tunnustaa voidakseen olla kristitty tai voidakseen ilmaista rukouksenomaisesti halunsa tähän. Toki uskontunnustuksissa on aina ollut kyse myös siitä, että niissä on filosofis-teologisin keinoin koetettu ilmaista jotakin siitä uskonsalaisuudesta, mikä uskossa ja yhteisessä jumalanpalveluksessa muutoin kohdataan, mutta siinä ei ole kaikki.
Sinällään jumalanpalvelusta voidaan viettää vaikka kokonaan ilman uskontunnustusta, niin kuin ensimmäisten vuosisatojen kristityt tekivätkin ennen uskontunnustusten syntymistä. Mutta juuri jatkuvan jumalanpalveluksen vieton ja uskontunnustusten reseptioprosessin myötä uskontunnustuksista on tullut myös kiinteä osa monien kristittyjen pyhää rituaalia. Siinä mielessä Valtosen hankkeessa ei ole kyse vain uskon tiedollisen osan päivittämisestä vaan itse yhteisön olemuksen kyseenalaistamisesta – ei ehkä kaikille, mutta epäilemättä osalle luterilaisiakin kristittyjä.
Postmodernin olemukseen kuuluu nimittäin monien todellisuuksien läsnäolo samassa ajassa ja paikassa. Tämä merkitsee sitä, että itse rituaalin, jumalanpalveluksen, jota Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa normittaa Jumalanpalveluksen kirja ja ohjaa Jumalanpalveluksen opas, mukana kulkee edellä kuvaamani yhteisön paradigmaattinen muisti ja tieto yhteisestä uskosta. Valtosen uskontunnustuksen muutos iskee juuri tämän ymmärryksen sydämeen, ymmärrykseen, jonka mukaan yhteisellä tunnustuksella liitytään ja vahvistutaan samassa uskossa eri aikojen ja paikkojen pyhien kanssa.
Toisia kristittyjä, joihin tämä varhaisempi paradigmaattinen muisto ei juuri vaikuta, tämä ei välttämättä kovinkaan paljoa haittaa, kun taas toisia kristittyjä tämä saattaa loukata suunnattomasti, vaikkeivät he aina osaisi oikein tarkkaan selittää miksi. Kuulun itse enemmän jälkimmäisiin, mutta pyrin ymmärtämään myös edellisiä.
Uskontunnustusten uudelleen sanoittamisen haaste ei ole mitenkään uusi tai ainutlaatuinen, vaan siitä on käyty maailmalla jo aikaisemmin keskustelua. Esimerkiksi amerikanluterilainen pastori ja tutkija Frank C. Senn sanoittaa tämän jännitteen seuraavasti:
Uskontunnustus on Raamatun kertomuksen tiivistynyt muoto. Riskinä luovissa liturgioissa, joissa käytetään luovaa uskon tunnustamista ekumeenisten uskontunnustusten sijaan on se, ettei kerrota koko kertomusta, jolloin niiden vaarana on menettää aidosti evankelinen julistus; tai ne voivat kertoa sen tavalla, josta puuttuu koko kirkon konsensus, jolloin niiden vaarana on menettää yhteys uskon katolisuuteen. (Senn 1997, 702. Käännös kirjoittajan)
Moderni ja postmoderni missio
Oma kysymykseni kuuluu nyt ehkä etenkin Tuomasmessuyhteisölle, miten he haluavat profiloitua suhteessa kirkon perinteeseen? Onko uskontunnustuksen korvaaminen uskojen tunnustamisella heille sellainen kristillisen lähetyksen väline, joka koetaan tässä ajassa välttämättömäksi senkin uhalla, että sillä mitä toisaalla kirkon lähetystehtävässä kuvitellaan saavutettavan epäilemättä toisaalla kirkon yhtenäisyydessä ja tradition rikkaudesssa menetetään?
Itse en nimittäin usko omassa postmodernissa todellisuudessamme uskontunnustuksen propositionaaliseen luonteeseen siten, että oman aikamme hengelliset ja henkiset etsijät kavahtaisivat liian tarkkaan tai merkillisesti sanoitettua uskontunnustusta ja olisivat jotenkin valmiimpia liittymään kirkkoon, jonka uskontunnustustus olisi jotenkin rationaalisempi tai ihmisläheisempi. Minusta tämänkaltainen analyysi sopii pikemminkin jo väistyvään vaikkakin edelleen paikkapaikoin voimakkaaseen moderniin paradigmaan, joka korostaa ja sanoittaa uskon tämän puoleista todellisuutta.
Sen sijaan postmoderniin todellisuuteen sopii minusta paremmin uskon kokemuksellisuus ja avoimuus tuonpuoleisuudella vaikkapa arjen mystiikassa. Tällöin uskon keskiössä ei ole niinkään sen tiedollinen, propositionaalinen puoli vaan se, millaista elämää tämä usko synnyttää ja miten se näkyy näin tunnustavien ihmisten arjessa ja tuo heille merkitystä. Tässä mielessä apostolinen usko tunnustuksineen ei minusta ole este vaan pikemminkin mahdollisuus, koska se kuljettaa mukanaan kirkon perinteen rikkautta ja tarttumismahdollisuuksia eri ajoissa ja paikoissa. Sen merkityssisältö ja tarttumapinnat ovat siten tradition rikkauden vuoksi uusia sanoituksia suuremmat. Uusilla sanoituksillakin on toki paikkansa, muttei ehkä kuitenkaan yhteisen uskon sydämessä, sen yhtenäisyyden kustannuksella.
Uskontunnustuksen totuuslauseiden purkamisessa ja uudelleen sanoituksessa on minusta kyse ennen kaikkea modernista projektista, johon ei postmodernisssa todellisuudessa ole enää oikein tarvetta. Oletan että sitä kaipaavat nykyisessä suomalaisessa lähetystilanteessa lähinnä kirkkoon pettyneet (de-churched), joille se toimii symbolisena vallan ottamisena instituutiolta yksilölle, eräänlaisena evankelisen vapauden käyttönä itse vapauden osoittamiseksi ja periaatteen vuoksi, pikemminkin kuin kirkkoon koskaan kuulumattomat (un-churched), joille en usko sen vaikuttavan juuri suuntaan tai toiseen. Kyse on minusta siten tässä suhteessa enemmän kirkon sisäisestä vallasta kuin sen missiosta maailmassa.
Samalla ajattelen että pyrkimys yksinkertaistaa, rationalisoida ja tämänpuoleistaa uskontunnustusta kertoo moderniin paradigmaan täysin sopeutuneen protestanttisuuden haikailusta palata kristilliseen yhtenäiskulttuuriin modernin maailman ehdoin. Kyse on tässä mielessä myös surutyöstä, jota tehdään aiemman kristillisen yhtenäiskulttuurin murtumisen vuoksi, kun entiset kansankirkot menettävät julkista valtaansa ja asemaansa, jossa koetetaan roikkua kiinni kaikin mahdollisin keinoin.
Kristillisessä uskossa ei minusta kuitenkaan ole kyse viime kädessä pienimmän yhteisen nimittäjän tavoittelusta, johon valtaosa jälkikristillisen kulttuurin ihmisistä voisi jollakin tavalla liittyä, vaan pikemminkin uskon täyteydestä, joka kutsuu eri aikojen ja paikkojen ihmisiä liittymän mukaan monin eri tavoin.
Jos Tuomasyhteisö haluaa yhtä kaikki toimia edellä kuvatun lähetysnäyn mukaan, niin sille on varmasti oma paikkansa ja tarpeensa koko kirkon monimuotoisessa missiossa. Samalla on kuitenkin hyvä tunnustaa tämä lähetysnäky avoimesti, jonka myötä myös yksittäiset kristityt ja laajempi kirkko voi itse päättää, miten he tähän projektiin suhtautuvat.
Mika K T Pajunen
TT AmO, Akaa
Mä pidin siitä, kun K24:ssä aikoinaan jaettiin ”tykkäyksiä.” Mitä mustavalkoisemman/typerämmän kommentin kirjoitti, sitä enemmän se keräsi tykkäyksiä. En nyt tahdo edes äärimmäisen hienovaraisestikaan vihjata, että Fb:ssa olisi sama juttu, mutta..
Jep, juuri näin. Jos jostakusta ihmisestä tykätään, hän on mustavalkoinen ja typerä. En tietenkään tarkoita, että tämä koskisi juuri uutisessa mainittua kirkonmiestä.
Mika K T Pajunen: ”Valtonen on itsekin esittänyt jotakin siihen tapaan, että koska moni ei pysty tunnustamaan perinteisen uskontunnustuksen lauseita, on tarpeen sanoittaa usko uudelleen sillä tavoin, että yhä useampi voi siihen liittyä. ”
Tarve ei ole uusi. Varhaisempia askeleita kohti uskon sanoittamiseen ns. vanhoista uskontunnustuksista poikkeavasti edustavat muun muassa evlut kirkkomme virsikirjan uskontunnustusvirret (167 ja 171) sekä viimeisimpinä virsikirjan jumalanpalvelusliitteen uskontunnustuslaulut 731-734.
Kuinka monta omintakeista laulua lieneekään sanoitettu lukuisiin (kymmeniin?) erityismessuihin.
Paradoksaalisesti on myös niin, että ekumeenisissa yhdessä rukoilemisen hetkissä uskontunnustusvirsi tai -laulu on sopivan neutraali ja soveltuu käsittääkseni paremmin käytettäväksi kuin mikään perinteinen lausuttu uskontunnustus. Syynä lienee juuri niiden sallima rajojen avoimuus.
Vanhoissa kirkoissa Credoon on ”koskettu” vain musikillisesti. Se on saanut kulloisenkin aikakautensa väriä vain sävelmästään, jolla se yhdessä lauletaan.
Tekstistäsi nousee mielestäni esiin kaksi eri näkökulmaa jumalanpalvelukseen ja uskontunnustukseen. Toinen on se, mistä pappi työtään ja tekstejä tarkkailee ja toinen se miten seurakuntalainen asiat kokee. Pappi katselee uskontunnustuksen sanamuotoja ja opillista sisältöä. Seurakuntalaisen näkökulma on pysyä papin tahdissa uskontunnustuksen lukemisessa. Mitään ajatusta hän ei välttämättä ehdi sanoistaan käsittää. Litania vain luetaan, koska se kuuluu asiaan. Tuollainen pakollinen tekstin lukeminen ei mitenkään vastaa käsitystäni uskon tunnustamisesta. Silloin kyse on pelkästä rituaalista, joka tehdään vain yhteisön painostuksesta.
Valtonen on mielestäni oivaltanut tämän puolen ja tullut lähemmäksi seurakuntaa. Jolloin tavallinen tallaaja voi samaistua yksinkertaiseen ja erilaiseen uskon tunnustukseen. Joutuen samalla pohtimaan oman uskonsa sisältöä.
Tämä kahtiajako seurakuntalaisen ja pappien välillä on monessa muussakin asiassa silmäänpistävä ja aiheuttaa vieraantumista kirkosta , sekä jumalanpalvelusta erityisesti.
Kolmiulotteisuus oli kyllä aika raju veto.
Kirkolla tuntuisi olevan aikamoinen ongelma saada edes omat työntekijänsä uskomaan uskontunnustuksen mukaan. Miten voi edellyttää seurakuntalaisten lausuvan ihan tosissaan ja vakavalla naamalla uskontunnustusta, ellei edes kirkon oma porukka – iso osa pappeista mukaanlukien – sen mukaan usko?
http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/7E914B378201B83FC2257B2E003E3E6B/$FILE/DeiTyontekijakysely2013uskontunnustus.pdf
Mika K T Pajuselta perusteellista pohdintaa, kiitos siitä. Lopultahan on kyse juuri jatkumosta, jonka juuret yltävät aina ensimmäisiin Kristittyihin. Usko on kulkenut läpi vuosituhansien yhteisen tunnustuksen muodossa ja sen muodossa on pyritty pitämään mukana juuri se erityisominaisuus ettei sitä voitaisi sotkea muihin uskoihin.
Kristinuskon erityisyyttä on tärkeää kunnioittaa ja sen Pyhää, Jumalasta tullutta perustusta pitää kaiken aikaa esillä ja siihen tunnustautua yhteisellä tunnustuksella, joka konaisvaltaisesti tuo esiin sen mihin uskomme.