Olen yksi niistä 800 000:sta, jotka 2000-luvulla ovat eronneet luterilaisesta kirkosta tai
jättäneet lapsensa kastamatta. Olen aina elänyt kirkon marginaalissa. Joitain vuosia
sitten otin lyhyen askeleen ja astuin siitä ulos. En silti kääntänyt selkääni kirkolle, vaan
katson sitä kohti. Viime kuukausina olen seurannut pastori Kai Sadinmaan kamppailua
pappeutensa säilyttämiseksi. Hänen kamppailunsa on tullut omakseni, koska sen myötä
ratkaistavana on myös oma suhteeni kirkkoon: Haluanko enää katsoa sitä kohti?
Ulkoisesti tieni on risteytynyt joitain kertoja Kai Sadinmaan kanssa. Ainoa kirkollinen
tapahtuma, johon viime vuosina olen osallistunut toistuvasti, on Työn messu Kallion
kirkossa. Yhdessä niistä Kai Sadinmaa toimi liturgina. Tilaisuuden jälkeen eräästä
sivulauseesta kävi ilmi, että tämä oli ensimmäinen liturgia, jonka hän oli toimittanut moneen
vuoteen. Tajusin, kuinka merkittävä asia tämä hänelle oli. Lähetin kirkkoherra Riikka
Reinalle kiitosviestin siitä, että Kaille oli annettu mahdollisuus toteuttaa papillista
kutsumustaan.
Kerran olen osallistunut ehtoolliselle Kai Sadinmaan kotona, joita järjestettiin muutamia
kertoja Vapautuksen messu -tapahtumiin liittyen. Tilaisuudessa jokaiselle osallistujalle
annettiin rukousnauha, jota läpi kulkemalla jokaisen helmen kohdalla luettiin lyhyt rukous.
Ehtoollinen jaettiin siten, että jokainen läsnä oleva antoi leivän ja viinin vierustoverilleen.
Minulle, puoliuskonnottomalle, tilaisuus oli kaunis ja mieleenpainuva. Ei ole kovin kaukana
totuudesta jos sanon, että se on elämäni ainoa kosketus kristilliseen spiritualiteettiin. Se
saattaa myös olla viimeinen kerta, jolloin elämäni aikana osallistun ehtoolliselle, jonka
näkemykseni mukaan kirkko kieltää minulta syistä, joitka jäljempänä esitän.
Kolmannen kerran tiemme kohtasivat Malmin hautausmaalla vanhempieni
uurnanlaskutilaisuudessa. Olin pyytänyt Kaita olemaan siinä läsnä pappina. Tilaisuudessa
seisoimme puoliympyrässä hautakiven ja maahan kaivetun kuopan ympärillä. Kaksi uurnaa
kiersi kädestä käteen ja laskettiin sitten maahan. Näin jätimme jäähyväiset. Jälkeenpäin
ajatellen tilaisuuden muoto oli sama kuin yllä kuvatussa kotiehtoollisessa.
Näiden kohtaamisten kautta Kai Sadinmaa on tullut omaksi papikseni, ja näissä
kohtaamisissa hän on toiminut papin roolissa. Kun nyt on vaara, että Kai Sadinmaalta ollaan
aikeissa ottaa pois pappeus, kysyn itseltäni, mitä vikaa on kirkossa, joka voi tehdä näin.
Uskoontulo
Synnyin adventistikotiin ja kuuluin adventtikirkkoon elämäni 19 ensimmäistä vuotta. Tästä
syystä minua ei ole kastettu lapsena. Olin nuorena ujo ja epävarma. Kun koulussa
valmistauduttiin joulujuhliin ja harjoiteltiin piirileikkejä, en kehdannut osallistua vaan lähdin
pimeille sivukaduille kävelemään ja palasin kouluun kun tanssiosuus oli ohi.
Noihin aikoihin muut ikäiseni kävivät diskossa. Se oli minulta suljettu maailma. Sitten
yhtenä uudenvuodenaattona päätin, että lähden Tampereen VPK:n diskoon. Matkalla sinne
vastaan käveli hauskan näköinen nuori nainen, joka kysyi, halusinko lähteä Amurin koululla
järjestettävään hengelliseen kokoukseen. Mikään kokouksessa sanottu ei koskettanut minua,
mutta kun kokouksen lopussa pyydettiin, että ne jotka haluavat jättää elämänsä Jeesukselle,
nousisivat ylös, minä nousin.
Näin aloitin kristityn vaellukseni – vailla sisäistä kutsumusta, ymmärtämättä mitä olin
tekemässä mutta ulkoisesti noudattaen annettuja malleja ja toistaen valmiin käsikirjoituksen
vuorosanoja. Pian opin eläytymään tähän käsikirjoitukseen itsenäisesti siten, että saavutin
jonkinlaisen aseman pienessä uskonyhteisössäni. Aitoa ja totta ei ollut se mitä sanoin, vaan
se epäkypsyys ja tietämättömyys, joka asui näennäisen varmuuteni takana.
Vuosien varrella, vuorovaikutuksessa eri uskonnollisten yhteisöjen ja työyhteisöjen kanssa,
oma minäni vahvistui. En kyennyt antamaan sille sanoja, vaan se sai muodon ainoastaan
negaatioiden kautta. Minulle oli selvää, että se mitä ympärilläni sanottiin ei ollut omaani. Se
mikä on omaani on alkanut saada sanoja vasta kokonaisen eliniän jälkeen.
Monet jättävät kirkon taakseen, koska sen lapsekas ajattelu ei enää vastaa omaa,
aikuistunutta ymmärrystä. Roolijaon tulisi olla päinvastainen siten, että kirkko edustaa
aikuisuutta joka tukee jäsentensä kasvua – hyväksyy sen, että ihmiset lähtevät omille teilleen
elämässä, mutta on aina avoin vuoropuhelulle, ja jonka ovi on auki, jos joku haluaa palata
sen yhteyteen.
Konfirmaatio
Palaan vielä nuoruusvuosiini. Olin löytänyt helluntaiseurakunnasta uskonyhteisön, jossa
minut kastettiin. Saman aikaisesti minulla oli yhteyksiä Kansanlähetyksen nuoriin.
Aikomukseni oli lähteä opiskelemaan Kansanlähetyksen Ryttylän raamattuopistoon, joka oli
jo tullut tutuksi. Tältä tieltä minut kuitenkin pelasti Kansanlähetyksen piirissä toiminut
varttuneempi uskonveli, joka itse oli lähdössä lukemaan teologiaa Helsinkiin.
Erosin helluntaiseurakunnasta ja liityin luterilaiseen kirkkoon. Kävin rippikoulun
yksityisesti, ja lähdin lukemaan teologiaa. Minulle oli selvää, että en halua ryhtyä papiksi,
mutta halusin syventyä siihen perintöön, joka oli tullut omakseni.
Teologian opinnot aloitettuani omassa seurakunnissani, Käpylässä järjestettiin
luottamushenkilövaalit. En voinut äänestää niissä, koska minua ei oltu konfirmoitu. Pyysin
siksi konfirmaatiota. Vasta konfirmaatiotapahtuman aikana minulle selvisi, että
konfirmaation keskeinen sisältö on uskontunnustuksen lausuminen. Järkytyin, koska
uskontunnustus oli minulle ongelma. Sosiaalisen paineen alaisena lausuin
uskontunnustuksen. Näin toistui sama, mikä tapahtui uskoon tullessani. Minut konfirmoitiin
valheellisin perustein, ja siten minusta tuli kirkon täysivaltainen jäsen.
Yhteisö
Sittemmin uskontunnustuksestani on karsiutunut lisää opinkappaleita. Nyttemmin jäljelle on
jäänyt vain ”kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin”. Tätä myötä
luulisi, että kuka tahansa selväjärkinen ihminen jättäisi pysyvät jäähyväiset kirkolle.
Lopullisia jäähyväisiä on kuitenkin viivyttänyt kolme asiaa: kohtaamani kristityt, tarve
kuulua vaikka väljästikin johonkin yhteisöön ja Jeesuksen hahmo.
Olen työskennellyt toimittajana kristillisissä lehdissä, jotka ulottuvat taustoiltaan laidasta
laitaan. Ensimmäinen työpaikkani oli Airut-lehti, jossa suomensin tekstejä amerikkalaisesta
Herald of His Coming päälehdestä. Sittemmin työnantajiani olivat Uusi Tie, Kristityn
Vastuu, Kotimaa, Kirkko ja Kaupunki ja Askel. Koska sisäisen maailmani ja ulkoisen
ympäristöni välillä oli kuilu, erikoistuin näissä kristillisissä lehdissä kansainvälisiin aiheisiin
ja erityisesti humanitaarisiin kysymyksiin. Tätä kautta päädyin Iltalehteen
ulkomaantoimittajaksi.
Käännekohta työurallani Iltalehdessä oli matka sisällissotaa käyvään Etelä-Sudaniin. Osa sen
kaupungeista oli sissijoukkojen piirittämiä. Tavoitteena oli murtaa niiden vastarinta
näännyttämällä ihmiset. Luterilainen maailmanliitto oli järjestänyt ilmasillan Keniasta Etelä-
Sudanin Jubaan. Lennot tapahtuivat kuljetuskoneilla, joita lensivät Vietnamin sodan
veteraanit. Kaupunkia lähestyttiin korkealta tulituksen kantomatkan ulottumattomissa, ja
siihen laskeuduttiin tiukassa spiraalissa maaliin etsiytyvien ohjusten harhauttamiseksi.
Myös Juban naapurikaupunki Torit oli piiritetty. Piiritysrenkaan sulkeutuessa Toritin
katolinen piispa, Paride Taban oli Jubassa. Taban vaati itselleen kuljetuksen panssarivaunulla
Jubasta Toritiin. Hän oli sanonut, että hänen tehtävänsä on elää tai kuolla seurakuntansa
kanssa. Olin Tabaniin radiopuhelinyhteydessä Jubasta. Joitain vuosia myöhemmin onnistuin
järjestämään Tabanille kansainvälisen ihmisoikeuspalkinnon.
Jubassa työskentelevä UNHCR:n työntekijä totesi, että kun tilanteet kriisialueilla kärjistyvät,
ensimmäisenä sieltä evakuoidaan YK:n työntekijät, sitten Punaisen Ristin. Viimeisenä lähtee
Lääkärit Ilman Rajoja. Mutta katolisten sääntökuntien työntekijät eivät lähde. He jäävät.
Näiden kokemusten vuoksi en tule koskaan menettämään arvostustani niitä ihmisiä kohtaan,
jotka elävät todeksi uskoaan toisia palvelemalla.
Etelä-Sudanista palattuani osallistuin Kirkon Ulkomaanavun keräyksen järjestämiseen Etelä-
Sudanin hyväksi. Kotimaa-lehdellä oli keskeinen rooli tuossa kampanjassa. Tajusin, että
Kirkon Ulkomaanavun, Kotimaan ja seurakuntien välillä oli yhteisöllinen side. Päätin jättää
Iltalehden, jossa koin olevani jouranistiurani huipulla, ja siirryin Kotimaan palvelukseen,
koska koin siten voivani palvella tuota yhteisöä.
Taustalla oleva ristiriita sisäisen maailmani ja ulkoisen yhteisön välillä oli kuitenkin edelleen
olemassa. Koin että kirkko on riittävän suuri luodakseen oman todellisuutensa. Se ei
kuitenkaan ollut oma todellisuuteni. Siksi jätin kristillisen lehdistön lopullisesti. Jätin myös
journalistiuran, jossa koin olevani ainainen ulkopuolinen, todellisuuden sivustakatsoja.
Jeesus
Totesin edellä, että lopullisia jäähyväisiä kirkolle on viivyttänyt kolme asiaa: kohtaamani
kristityt, tarve kuulua vaikka väljästikin johonkin yhteisöön ja Jeesuksen hahmo. Muutama
sana viimeksi mainitusta.
Ihmiset jakavat yhteisen todellisuuden, mutta jokainen luo todellisuuden aineksista oman
sisäisen maailmansa tukeutuen omaan ympäristöönsä ja kulttuuriperintöönsä. Jo Jeesuksen
elinaikana ihmiset tulkitsivat hänen hahmonsa omista tilanteistaan ja kulttuuristaan käsin.
Siten samarialainen nainen Jaakobin kaivolla viittasi oman yhteisönsä messiasodotukseen,
johon Jeesus vastasi: ”Minä se olen, minä, joka tässä puhun kanssasi.” Tyhjän haudan äärellä
Maria Magdalena tulkitsi kokemansa itämaisen ylösnousemususkon näkökulmasta.
Varhaiskristillinen seurakunta loi sen tulkintojen sikermän, joka ilmenee Uuden testamentin
teksteissä.
Jokainen tulkinta muodostaa verhon, joka ympäröi Jeesuksen hahmon, ja kirkon historian
myötä näitä verhoja on tullut lisää. Pidän kaikkia pyhiä kirjoituksia ja kanonisoituja uskon
tiivistelmiä verhoina, jotka peittävät sen mistä ne puhuvat. En usko voivani löytää aitoa
Jeesus-kuvaa näiden tulkintojen takaa. Yritän kuitenkin siirtää sivuun näitä historian verhoja
voidakseni ainakin aavistaa, kuka oli tuo tuntemattomaksi tulkittu Jeesus.
Jeesus itsekään ei syntynyt historiattomaan nollapisteeseen vaan omaan yhteisöönsä.
Hänessä muovautui identiteetti, itseymmärrys, joka sekä jatkoi että mursi tuon yhteisön
perintöä. Näen Jeesuksen omatkin sanat verhona. Katse ei saisi pysähtyä edes häneen, vaan
siihen, mihin hän viittaa.
Kirkko välittää kuvan tuonpuoleisesta tulleesta, neitseestä syntyneestä vierailijasta, joka
juutalaisten odottamaksi messiaaksi tunnistauduttuaan ja rituaalisen sovitusuhrin
suoritettuaan nousi kuolleista ja palasi tuonpuoleiseen. Itseäni kiinnostaa eniten se mitä hän
opetti, ja mikä siinä aiheutti niin syvän ristiriidan juutalaisen valtayhteisön kanssa, että he
päättivät roomalaista oikeusjärjestelmää hyväksi käyttäen surmata hänet.
Ehtoollinen
Kai Sadinmaan kotona vietetyn viimeisen ehtoolliseni jälkeen olen käynyt joitakin kertoja
kirkossa. En kuitenkaan enää ole osallistunut ehtoolliselle. Ehtoolliselle pääsevät kirkon
kastetut, konfirmoidut jäsenet. Konfirmaation ydin on uskontunnustus, jossa lunastetaan
kasteessa annettu lupaus. Koska sekä oma uskoontuloni että konfirmaationi nojautuivat
valheeseen, en katso olevani oikeutettu ehtoolliseen. Ehtoollinen on samoin tunnustavien
yhteysateria. Siksi myöskään ortodoksit ja katoliset eivät voi osallistua luterilaiselle
ehtoolliselle, vaikka ovat tunnustavia kristittyjä.
Kirkon opetuksen mukaan Pyhä Henki vaikuttaa ehtoollisella ja synnyttää uskon. Kirkko on
kuitenkin asettanut ehtoolliselle osallistumiselle tunnustuksellisia ehtoja, jotka estävät
tuohon Hengen vaikutuspiiriin pääsemisen.
Kirkon ehtoolliselle osallistumiselle asettamat rajat ovat esimerkki siitä, miten kirkko on
pystyttänyt muurin Jumalaan yhteyttä etsivän ihmisen ja Jeesuksen välille. Kun ehtoollisen
asetussanoissa noissa sanotaan, ”tehkää se minun muistokseni”, kurottaudun mielessäni
Jeesuksen puoleen ja muistan häntä. Minulla ei ole sitä vaihtoehtoa, että jonkinlaisen
muistinmenetyksen avulla palaisin lapsenuskoon ja sitä kautta ehtoollispöytään. Yhdeksi
vaihtoehdoksi jää mukautua siihen rooliin, jossa ihmiset elävät totalitaarisissa valtioissa, ja
tehdä ero sisäisen maailmani ja ulkoisen käyttäytymiseni välillä. Olen kuitenkin kiinteässä
yhteydessä tällaisissa maissa eläviin. Halventaisin heitä suostumalla vapaaehtoisesti
valheeseen, johon he ovat pakotettuja. En näe merkkejä siitä, että tämä muuttuisi
elinaikanani.
Valinta
Kai Sadinmaahan kohdistuvat syytökset, joiden nojalla hänet halutaan erottaa pappisvirasta,
koskevat sitä, että hän ei ole alistunut piispalliseen ohjauksen, että hän on pitänyt
mahdollisena, että maallikot jakaisivat ehtoollista, ja sitä, että hän on asettanut
kyseenalaiseksi pappeuden.
Piispallisessa ohjauksessa kirkko on 2000-luvulla menettänyt 800 000 jäsentä, ja jäsenkato
vain jatkuu. Kuinka uskottava piispallinen ohjaus on näiden lukujen valossa? Kirkko pitää
raskauttavana Kai Sadinmaan ehdotusta, että maallikot voisivat jakaa ehtoollista. Samalla
kirkko sulkee minulta ehtoollispöydän ja -yhteyden. Kirkko syyttää Kai Sadinmaata siitä,
että hän sanoutuu irti pappeudesta. Samalla hän on kuitenkin kääntynyt lakimiehen puoleen
voidakseen säilyttää pappeutensa.
Koko tilanne on absurdi. Kai Sadinmaa ei ole antanut tyydyttävää kirjallista vastausta siihen,
mitä Helsingin tuomiokapituli häneltä kysyy. Juridiset edellytykset Kai Sadinmaan
erottamiseksi ovat näin ollen olemassa. Myös Jeesuksen ristiinnaulitsemiselle oli juridiset
edellytykset. Tuomiokapitulin on ratkaistava, käyttääkö se kirkkolakia verukkeena
kirkkohistoriaan jäävälle ratkaisulle erottaa Kai Sadinmaa pappeudesta, vai noudattaako se
Mestarinsa esikuvaa ja eetosta.
Haluan lopuksi kertoa oman, yllä olevaa tekstiä mukailevan tulkintani kuvituksena olevasta Marjatta Uusikylän Klovni ja enkeli -maalauksesta. Klovni istuu luovuttaneena penkillä. Enkeli on mietteissään. Taustalla kävelee musta kissa, joka kertoo siitä, että klovnin kohtalo on jo päätetty. Etualalla on kuitenkin Guarnierin viulu suljetussa kotelossa. Kotelossa on koko musiikin maailma. Helsingin tuomiokapituli on erottamassa klovnin. Minun pyyntöni on, että se sen sijaan avaisi viulukotelon ja ojentaisi soittimen soittajalle.
Mika Nyman
Kirjoittaja työskentelee kulttuuriperinnön alalla kansainvälisissä yhteyksissä.
On ihan eri asia olla kulttuurin asiantuntija kuin kristillisen uskon. Nyt on vallalla mentaliteetti, että valitsen ja teen päätelmät kuinka tahdon ja minulle on tarjottava ne silleen kuin tahdon, muuten jätän tuon ja tuon opinkappaleen ja vaadin sitä muillekin, jopa Jeesukselle. Kristillinen usko ja kirkko on kuitenkin toista maata, se tarjoaa pelastuksen yksin armosta uskon kautta, eikä meidän välineillä ja tulkinnoilla.
Klovni soittaisi kirkon suohon. Poistamalla kirkon pappeuden Sadimaa romahduttaisi koko suurella vaivalla kootun korttitalon. Piispat ovat pahassa pulassa. Jos erottavat, niin moni siitä suuttuu ja jos eivät, niin syntyy tilanne, jossa vastaava toiminta sallitaan jokaiselle. Sen jälkeen piispoilla ei olisi enää edes arvovaltaa. Eikä piispojen tai kapitulien varaa voisi enää rakentaa mitään. Kirkko tarvitsee välttämättä omat rakenteensa. En kuitenkaan käsitä miksi hän taistelee pappeutta vastaan ja samalla haluaa sen itsellään säilyttää. Jos Sadimaan vaatimat ja ehkä jopa oikeutetut asiat toteutuisi, niin hänenkin pappeutensa merkitys katoaisi samalla.
Sadimaa on varmasti taitava ja osaa luovasti hoitaa pappeuttaan eri tilanteissa.
Rakenteet ovat kirkolle välttämättömiä, eikä niitä voi ryhtyä purkamaan.
Purkaminen paljastaisi sen , kuinka huterat perustukset rakenteilla oikeasti on.
Emme voi ryhtyä poistamaan edes kirkon monikerroksisia valtarakenteita. Siitäkään huolimatta, että tiedämme juuri niiden olevan suurena esteenä toiminnan kehittämiselle.
Meillä on kansan kirkko ja jos kirkko sen tuen menettää, niin rakenteet sortuu heti. Tähän tilanteeseen olemme kovaa vauhtia menossa. Mitä lähempänä se aika on, niin sitä hankalammaksi tilanteet tulee. Mitään suurta korjaavaa liikettä ei ole luvassa. Nämä meidän kirkkomme rakenteet pitävät siitä huolen.
Kirjoitus on vaikuttava kertomus laatijansa suhteesta evankelisluterilaiseen kirkkoon, uskoon, uskonkokemuksiin ja pappeuteen (Sadinmaan kriittinen tilanne). Kiitos siitä! Kiitos näkemyksistä, joita uskoa kaipaava, yhteisöä etsivä ihminen omaa nykyisessä kirkollisessa kulttuurissamme. Kiitos myös klovnin puolustamisesta! Vaikka ja koska Sadinmaa on jonkinlainen versio aiheesta ”Kristuksen tähden houkka”, hän ansaitsee puolustuksen. Tarkoitus pyhittää keinot!
Olen maallikkona saanut kirkkoherran luvalla jakaa viinin muutamissa ehtoollisismessuissa. Koin sen pyhäksi läsnäolon ja jaetun Krituksen osallisuuden toimitukseksi. Missä suhteessa maallikon tehtävä eroaa siinä kirkon työntekijästä? (Ehtoollisleipää en voinut jakaa.) Olin kyllä seurakuntaneuvoston jumalanpalvelustoimikunnan puheenjohtaja ja aloittanut opinnot teologisessa tiedekunnassa, mutta tämä ei varmaankaan ollut etuoikeutena alttarikaiteen taakse pääsyyn.
Mielenkiintoinen ja koskettava kirjoitus. Kiitos siitä!
Erinomainen esittelykirje kirjoittajan persoonasta ja sen monista vaiheista. Hauska tutustua. Uskon, että useampi kun mitä voisi luulla , voi tuntea jotain itsestään Mikan kirjoituksessa. Kaipaus kokea ja kuulua johonkin joka sitten ravitsisi takaisin päin on monelle tuttu tilanne mutta sitä odotellessa voi kokea itsensä epärehelliseksi ja tyhjäksi. Asia on kuitenkin päinvastoin. Epärehellisyyden ja tyhjyyden tunne, joiden olemassaolon tunnustaa itselleen , on sisäisen rehellisyyden kriteereitä vaikka niiden kanssa onkin vaikeata elää.
Joskus täytyy tyytyä etsimiseen ja olemaan konfliktissa kaikkeen kirjoitettujen tekstien sisältöön. On liian aikaista ennustaa mihin kaikki johtaa mutta kirjoittajalla on tuskin muuta vaihtoehtoa kun jatkaa sillä tiellä joka hänen jalkojensa alta löytyy.
Kai Sadinmaalla on edelleenkin mahdollisuus ilmoittaa tahtovansa pysyä kirkon tunnustuksessa.
Hiippakunnan Tuomiokapituli Helsingissä ei millään päätöksellä voi mitätöidä ja ottaa pois Pastori Sadinmaan pappisoikeuksia. Näin Hän ikuisesti pysyy pappina jolle valtuutuksen on antanut Jumala Yksin, ja seurakunnan saattamana, ja Piispojemme siunaamana.
Mikä kerran on vihitty, siunattu, se pysyy.
Pekka Väisänen
Kirkkojärjestyksen kannalta asia on täysin selvä. Ei siitä kannata sen enempää vääntää.
Tuomiokapituli ei voi ottaa pois mitä kasteessa ja konfirmaatiossa on tullut luvatuksi tunnustamisessa ja lupaamisessa. Toki ei edellistä halutakaan jäsenyyden säilyessä.
Millä perusteilla katsotte Pastori Sadinmaan tulevan erotetuksi edellisistä vaikkakin pappina.
Miten kasteen ja konfirmaation substanssit eroavat kun kyseessä on pappi.
Järkevintä kirkossamme on antaa Pastori Sadinmaan jatkaa airuttaan ja olla tiennäyttäjä eteenpäin.
Kirkossa ei ole manausta eikä muuta toimitusta, jolla kaste tai konfirmaatio voitaisiin perua. Kirkkolaki ei myöskään tunne kirkosta erottamisen käsitettä, joten käytännössä evankelis-luterilainen kirkko ei pysty erottamaan ketään kirkon jäsenyydestä.
Sen sijaan pappisoikeudet eli pappeuden voi menettää kirkon omien sääntöjen mukaisesti. Tältä osin asiassa ei ole mitään epäselvää eikä Sadinmaa olisi ensimmäinen pappi, jolla näin kävisi.
Huomioksi, ettei kirkkolaki tilanteessa, jossa Kai Sadinmaa ei ilmoita tahtovansa pysyä kirkon tunnustuksessa, jätä tuomiokapitulille enää harkintavaltaa muuhun, kuin määrätä hänet menettämään pappisvirkansa.
mitä ajattelette matt. 13 jakeet 33.34,35 38 raamatusta muis voi olla suurinpiirtein sma mutta 92 suommennoksessa muutettu .sitten jesaja 19 jakeet23-25 ovat tähänaikaan sopivampia sillä eiköse ollutvuosituhansia sitten sotaassurian kanssa kun israelin kanssa kun 10nen heimoa hävisi tämän mukaan sotimiset pitäisi lopettaa jae 25 sillä herra sebaot siunaa sitä sanoen..siunattu olkoon egypti.minun kansani ja assur minun kätteni tekoj ja israel minun perintö osani en osaa niinkuin pitäisi mutta ei ole tarkoitus loukata ketään
Parahin Mika, kiitos kohti tulevasta kirjoituksestasi. Minua kosketti paljon se, mitä kirjoitit itsestäsi. Perheystävänä ja entisenä naapurina muistan sinut tinkimättömänä, vilpittömänä ja lämpimänä totuuden etsijänä niin toimittajana kuin muutenkin. Muistan silloisen Käpylän seurakunnan Henkiriepu-ihmisoikeus-ryhmän kokoontumiset, sen yritykset ja monet keskustelut kirkosta ja uskonnosta. Siitä mitä nyt kirjoitit omasta historiastasi ei ollut koskaan puhetta.
Riipaisi lukea kokemuksesi siitä, miten koit, että sinut ”konfirmoitiin valheellisin perustein, ja siten minusta tuli kirkon täysivaltainen jäsen”. Tuntui pahalta lukea tämä. Tuli sellainen olo, että moukaroit yhä itseäsi. Kenenkään ei pitäisi mielestäni syyttää itseään lausumastaan uskontunnustuksesta. Se tarkoituksena on luoda ja vahvistaa uskoa, ei herättää syyllisyyttä.
Oman historian, suhdekokemusten kohtaaminen ja työstäminen, oman erillisyyden ja itsekokemuksen vahvistuminen usein vaativat rohkeaa tarkastelua ja pysähtymistä. Sen teit niin kirjoittaessasi. Kirjoittamisesi kautta myös lukijan itseymmärrys ja tietoisuus lisääntyvät.
Kirjoitan nyt palatessani junalla toisen entisen naapurini, ystäväni pappisvihkimysmessusta. Messussa vihittävät papit antavat seurakunnan edessä lupauksen, jossa he muun muassa lupaavat sitoutua kirkkomme järjestykseen. Piispa Keskitalo muistutti, että papin virka ei ole itseä varten vaan seurakuntaa ja seurakuntalaisten palvelua varten.
Kristillisiä kirkkoja ja suuntauksia on monia. Kirjoituksessasi mainitsit adventtikirkon, helluntaiseurakunnan ja katolisen kirkon. Kullakin on oma järjestyksensä. Kuten edellisissä kommenteissa on todettu kirkkomme ei voi peruuttaa kastetta tai konfirmaatiota, eikä se voi – eikä sen pitäkään voida – erottaa jäseniään. Pappisvirka on kuitenkin erityinen palveluvirka, joka perustuu kirkon järjestykseen. Tämän viran voi – ja pitää voida – hyvin ääritilanteissa menettää.
Kunkin kirkon järjestys koskee tietysti vain niitä, jotka ovat kirkon jäseniä. Surukseni kerroit, että olet eronnut kirkostamme. Tuntuu ristiriitaiselta, että vetoat järjestykseen, joka ei koske sinua.
Ottamatta sen enempää kantaa Kai Sadinmaan tapaukseen on selvää, että jokainen voi elää omalla tavallaan ja omilla säännöillään kristittynä ja halutessaan kutsua myös muita mukaan. Itse koen tärkeäksi sen, että meillä on Suomessa yksi laajoja joukkoja kokoava evankelis-luterilainen kirkko, johon mahtuu monella tavalla uskovia ja ajattelevia jäseniä. Koen myös kirkon katsovan kohti niitä, jotka ovat siitä eronneet tai ovat muutoin sen ulkopuolella.
Kuten kirjoitat sinä olet nähnyt ja tiedät mitä elämä on konfliktien repimissä maissa. Myös meidän ev.lut kirkossa on monia konflikteja, jotka voivat kääntyä – ja ehkä jo ovatkin kääntyneet – tuhoaviksi. Itse haluan uskoa siihen, että konflikteja voidaan sovitella. Oulun hiippakunnassa tämä on jo onnistunut. Toivottavasti näin tapahtuu myös omassa Helsingin hiippakunnassani.
Sovitteleva lähestymistapa ja kohtaaminen tuottavat ymmärryksen jokaisen yhteisön jäsenen arvokkuudesta ja kyvykkyydestä. Osallisuus vahvistaa yhteisön hyvinvointia. Sovittelun sijaan valitettavasti liian usein tukeudutaan syvemmälle omiin poteroihihin ja juututaan lopulta kuitenkin tyhjiin periaatteisiin. Sovitteluun tarvitaan kaikkien osapuolten suostumus. Siihen ei voida pakottaa.
Kiitos Kirsi kommenteistasi. Kirjoituksessasi on kohtia, joita itse koen toisin. Jos voisimme keskustella, voisin selventää mitä tarkoitan. Samalla tavalla Kai Sadinmaa ansaitsisi dialogin. Hänen puolestaan aiemmin julkaistu verkkoadressi tähtäsi juuri siihen. Dialogin tarve ei koske vain minua tai Kaita vaan koko kirkkoa – sen jäseniä, sen marginaaleja, ja kirkosta eronneita, joille kirkko edelleen voisi olla merkityksellinen. Itse toivon, että tämä tapaus johtaisi dialogin avaamiseen, jossa käsitellään mm. tunnustuksen perusteita. Ilman tällaista dialogia päädytään pelkkiin hallinnollisiin ratkaisuihin. Pelkään että Helsingin tuomiokapituli, Helsingin hiippakunta ja kirkko kokonaisuutena hukkaa tämän tilaisuuden, erottaa Kain pappeudesta nuijan kopautuksella ja palauttaa sillä tavalla näennäisen rauhan ja järjestyksen. Kaihan ei ole virassa, eikä hän ole perustamassa uutta uskonyhteisöä. Hän on toiminut kriittisenä äänenä kirkon sisällä. Erottamalla hänet vaiennetaan Kain kritiikki mutta samalla myös muut kriittiset äänet kirkon sisällä. Kai haastaa kirkon. Sen sijaan, että kirkko vastaisi hänen esittämäänsä haasteeseen, se erottaa hänet virastaan. Terapeuttina tiedät, kunka rankka toimi ostrakismi on. Kai on ihmisenä niin vahva, että hän kestää sen, mutta sama uhka kohdistuu myös muihin. Hänen laillaan ajattelevien on tästedes vaiettava. Kirkko ei kannusta rohkeuteen vaan pelkuruuteen.
Kirsi, et varmaan huomaa, kuinka alentuvasti ja hurskastelevasti kirjoitat ja asetut Mikan yläpuolelle. Jos huomaisit, tuskin noin kirjoittaisit.
Kai, Kirsin kommentti oli mielestäni hyvä esimerkki siitä, miten asioita on hyvä katsella monelta kannalta. Juuri tällaisia, eri taustoista tulevien näkemysten kohtaamistahan tarvitaan. Olemme Kirsin kanssa vanhoja kavereita, ja sovimmekin jo, että jatkamme juttua keskenämme.
Hurskastelu ei ole mikään näkökulma. Se on kirkollinen normi.
Kirkon normin tulisi olla hurskaus, siinä miten tavoittelemme elää ja armeliaisuus, siinä miten mittaamme elettyä elämää. Jos se on on mielestäsi hurskastelua, niin sille me emme voi mitään.
En sanonut, että hurskaus on hurskastelua vaan hurskastelu on hurskastelua. Jälkimmäinen eli tekopyhyys on kirkon normi. Se on pappeuden (ja piispuuden) edellytys. Ilman tekopyhyyttä kirkko tuhoutuisi saman tien. Oikea hurskaus kirkossa on yhtä todennäköinen kuin lämpöasteet pakkasella.