Piispan virkaa on luonnehdittu ykseyden viraksi. Maailma, yhteiskunta, kirkot ja ihmisen mieli ovat kuitenkin jakautuneet voimakenttiin, jotka taistelevat mahdollisuudesta nousta etualalle ja hallita muita. Ekumeenisessa liikkeessä kirkon ykseyden yhdeksi strategiaksi on ehdotettu sovitettua erilaisuutta. Tämän strategian myös Teemu Laajasalo nosti esiin Ajankohtaisen kakkosen Homoillan jälkimainingeissa [vuonna 2010]. Todennäköisesti artikkelin voi lukea myös Laajasalon piispakauden ohjelmajulistuksena. Kampanjassaan hän kiteytti tämän linjan muotoon ”Sanassa, ajassa ja kasassa”, ja muutkin ovat liittäneet sovitetun erilaisuuden osaksi Laajasalon profiilia.
Arkkipiispa Kari Mäkinen luonnehti Irja Askolan piispanvihkimyksessä piispan virkaa ykseyden ja yksinäisyyden viraksi. Askolan tilinpäätös virkakaudestaan osoittaa tämän luonnehdinnan todeksi. Piispojen yksinäisyyttä ei kuitenkaan kannata ylikorostaa maailmassa, jossa miljoonat vaeltavat maasta toiseen etsien uutta kiintopistettä elämälleen ja epäonnisimmista tuhannet hukkuvat Välimereen tai joutuvat rikollisjengien kidnappaamiksi Siinailla tai Saharassa. Jokainen köyhä on yksin köyhyyteen liittyvän häpeän vuoksi. Piispalla on hyvä palkka, virka-asunto, turvattu eläke ja vihollisten lisäksi mielistelijöiden joukko – ja todennäköisesti myös muutama oikea ystävä. Luulen, että piispanvirkaan liittyvä yksinäisyys johtuu mahdottomuudesta sovittaa virkaan liittyvät ennakkoehdot.
***
Kasvuiän ohitettuaan ihminen oppii enää hyvin vähän. Itse törmäsin muutama vuosi sitten argumenttiin, joka läjähti kasvoilleni kuin märkä rätti ja muutti katsantoni. Argumentin esitti teatterintekijä Udi Aloni, joka vieraili Suomessa Jeninin pakolaisleirillä syntyneen Freedom Theatre -ryhmän kanssa. Aloni on syntyjään juutalainen ja esiintyy siis palestiinalaisessa teatteriryhmässä. Teatterin perustaja, Juliano Mer-Khamis, murhattiin. (Hänen puolisonsa oli suomalainen Jenny Nyman – ei sukua.) Teon taustalla oli todennäköisesti fundamentalistinen muslimi. Teatteriryhmää ovat toisin sanoen vihanneet sekä israelilaiset että palestiinalaiset.
Laajasalo päättää kirjoituksensa vertaamalla kirkon tilannetta Israelin ja Hamasin suhteeseen ja siihen, että kaikki tietävät, että lopulta näiden on opittava elämään suhteellisessa sovussa rinnakkain. Alonin näkemys oli, että kaikki ristiriidat eivät ole sovitettavissa. Sovinto ei ole sitä, että voittaja alistaa voitetun. Minäkin olin uskonut sovinnon mahdollisuuteen, mutta Alonia kuunneltuani aloin ajatella toisin. On olemassa sovittamattomia ristiriitoja. Sellaisista joutuu vetäytymään tai valitsemaan puolensa. Tuota piispan yksinäisyyttä on näin ollen kahdenlaista: yksinäisyyttä, joka johtuu vetäytymisestä, ja yksinäisyyttä, joka johtuu siitä, että on valinnut puolensa.
En usko sovitetun erilaisuuden strategiaan. Se ei ole strategia, vaan syvälliseltä kuulostava alibi antaa asioiden edetä omaa rataansa ja ongelmien ratkaista itse itsensä. Se ei ole tavoite tai ihanne, vaan oman kyvyttömyytensä tunnustamista. Oman voimattomuutensa tunnustaminen voi olla viisautta, mutta on väärin, kun se esitetään ihanteena tai tavoitteena. Ymmärtääkseni myös ekumeenisessa liikkeessä on ajateltu, että sovitettu erilaisuus on välivaihe, johon on pakko toistaiseksi tyytyä tiellä täyteen ykseyteen. Uskon, että kirkon on tyydyttävä vielä vähempään: ei ykseyteen eikä sovitettuun erilaisuuteen vaan sovittamattomaan erilaisuuteen. Myös ehtoollispöytä tulisi avata kaikille, jotka elävät näissä sovittamattomissa ristiriidoissa.
Asioita voi punnita kiireettömästi ja tarkastella niitä eri puolilta, mutta jossain vaiheessa on valittava puolensa ja otettava vastuu valinnastaan. Kirkko ei kaadu siihen, että joku ei ole kaikille mieliksi. Ihmisen – edes piispan – tehtävänä ei ole kannatella tai pitää koossa kirkkoa, vaan kirkko kannattelee ihmistä. Sovitetun erilaisuuden sijaan esitän, että kirkko hyväksyy elävänsä sovittamattomassa erilaisuudessa. Juuri tässä tilanteessa se todistus, joka Tertullianuksen aikana annettiin kristityistä: ”katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan”, saa täyden merkityksensä ja toimii todistuksena maailmalle kirkon ulkopuolella.
***
Tulkitsen Laajasalon tekstiä siten, että siinä itse asiassa juuri asetetaan esikuvaksi se sovittamaton erilaisuus, jota myös omalta osaltani yritän kuvailla. Laajasalo joutuu ratkaisemaan, ajaako hän tätä strategiaa ilmaisematta omaa kantaansa, vetäytymällä, vai tuomalla julki oman kantansa silloinkin, kun asiassa ei vallitse yksimielisyyttä. Valitettavasti kirkon virka tarjoaa haltijalleen liiankin helpon pakotien ja keinon kätkeä oma kantansa: kun virka on haltijaansa suurempi voi halutessaan asettaa huteran kirkkopoliittisen kompromissin oman vakaumuksensa edelle, kuten tälläkin hetkellä näyttää tapahtuvan, pitääkseen yllä harhakuvaa kirkon sisällä vallitsevasta yksimielisyydestä.
Odotan suurella mielenkiinnolla, miten Laajasalo virassaan toteuttaa sitä sovittamattoman erilaisuuden ihannetta, jota hän oman tulkintani mukaan edustaa. Toivon että hän rehellisesti tekee niitä itselleni epämieluisia ja väärinä pitämiäni ratkaisuja, joita ennakoin hänen tekevän.
Olen sitä mieltä, että ihmisen valinnoilla on paljon vähäisempi merkitys kuin usein luulemme. Kuvittelemme voivamme ohjata ajan ja historian virtaa, mutta tosiasiassa olemme kaikki – niin johtajat kuin johdettavat – itseämme suurempien voimien vietävinä. Descartesia mukaillen: kamppailen, siis olen olemassa. Itse yritän katsoa enemmän tietä kuin tien näyttäjiä ja enemmän maisemaa kuin tietä. Yksinäisyyttä sekin.
Lisään tähän yhden esimerkin sovittamattomasta erilaisuudesta. Selailin aamulla Jobin kirjaa, ja sieltä tuli vastaan kohta, jota Jeesus käyttää pohjana puheessaan. Arameaa puhuva Jeesus katsoi taaksepäin perintöön, joka oli kirjattu parillakin hänelle vieraalla kielellä: hepreaksi ja kreikaksi – kreikkaa Jeesus tuskin osasi. Katsomalla taaksepäin tuohon perintöön hän teki siitä oman synteesinsä. Haluaisin lukea läpi Vanhan testamentin tästä näkökulmasta: yrittääkseni tunnistaa siinä ne elementit, joista Jeesus rakensi näkemyksensä. Tällä tavalla voisin löytää jonkinlaisen hahmotelman Jeesuksen uskosta.
En väitä, että tämä Jeesuksen usko on ristiriidassa kirkon nykyisen perinnön kanssa, mutta kirkolle ei enää riitä se, että joku tunnustautuu Jeesuksen uskoon. Ainakin papin on nykyisin lisäksi julkisesti lausuttava lojaalisuutensa kirkon tunnustukselle. Se sisältää lisämuotoiluja, joita kirkko väittää pyhiksi, mutta joita itse pidän epäjumalanpalveluksena. Pidän täysin epärealistisena odottaa, että kirkko luopuisi tästä epäjumalanpalveluksesta.
Jeesuksen uskon ja kirkon epäjumalanpalveluksen välillä vallitsee sellainen sovittamaton ristiriita, jota yllä kuvaan. Silti uskon, että kirkko kykenee tai kykenisi elämään tuon ristiriidan kanssa. Pidän ongelmallisena sitä, että kirkko ei milloinkaan voi myöntää, että pelkkä Jeesuksen usko (tai sen likiarvo) riittäisi uskonyhteyden perustaksi. Jeesuksen usko ei edes oikeuta osallistumaan ehtoolliselle, joka on samoin tunnustavien, toisin sanoen epäjumalanpalvelukseen myöntyneiden, yhteysateria – siis niiden, jotka ovat myöntyneet siihen, että myös ihmisten keksimä on pyhää eikä yksin Jumala.
Mika Nyman
Kirjoittaja työskentelee kulttuuriperinnön alalla kansainvälisissä yhteyksissä. Teksti on alkujaan julkaistu Facebookin Kirkko ja yhteiskunta -ryhmässä. Osa tekstistä on kirjoitettu muutamia vuosia sitten, loppuosa nyt.
Kirkon ei ole mikään pakko hyväksyä sovittamatonta erilaisuutta. Sellainen kirkko, joka voi opettaa kahdella toisilleen vastakkaisella tavalla olisi aika outo.
Eikö jonkinlaista sovittamatonta erilaisuutta ole ollut aina? Aluksi heitettiin hereetikot pihalle ja sitten vuonna 1054 tapahtui ”isojako” periaatteessa yhden sanan takia, jota ei ihminen edes pysty ratkaisemaan. 1500-luvulla iski reformaatio ja sen jälkeen ollaan hajaannuttu yhä pienempiin paloihin milloin mistäkin asiasta kiistellen. Vaikea on enää sanoa, mikä olisi ”se oikea kirkko”. Joko ollaan sovittamattomasti yhtä tai sitten sovittamattomasti erillään ja yhä enemmän eriytyen. Aika outoa sekin.
Luterilaisessa ekumeniassa puhutaan sovitetusta erilaisuudesta.
”Piispan virka on ykseyden virka.”
Totta.
Kiusallista on, ettämuutama piispoistamme yhä tulkitsee, että piispan on ykseyden nimissä liittouduttava äärikonservatiivien kanssa.
Keskustelun varaa ei silloin ole.
Olisi jo aika kaikkien meidän herätä, missä olemme pois poikenneet ja olla yhtä vain niiden piispojen kanssa jotka opettaa pelastukseen kuin itse Sana kehoittaa. ”Mitä se hyödyttää ihmistä, jos jne.”
Olemmehan me yhtä suomalaisuudessa, miksi pitäisi ratsastaa kahdella hevosella, ja jakaa itsensä kahteen valtioon.
On tietysti sanottu, että olemme kahden maan kansalaisia, mutta se sopii paremmin Israelin ulkopuolella asuville juutalaisille. he ovat ihan oikeasti kahden maan kansalaisia.
Samuel Kettunen23.06.2021 13:08
Raamatun eli kristillisen uskon sanoma globaalisti on harvinaisen selvä, ainoastaan kysymyksissä sakramenteista, uskonvanhurskauden ja tekojen suhteesta ja vastaavista on eroja.
Kyllä erot ovat suuria, monesti sovittamattomia. Kukaan luterilainen ei halua liittyä ortodoksi kirkkoon vapaaehtoisesti.
Tiedän useita Luterilaisia , jotka ovat jopa opillisista syistä Ortodoksikirkkoon. Itsekin tunnen oloni Ortodoksien parissa hyvin kotoisaksi. Palveluksiin osallistuminen on aina kokemus, jota on oppinut jopa kaipaamaan. Opillisuudessa en näe omalle osallistumiselle mitään estettä. Ehtoollista tosin en voi siellä saada, mutta en sitä siellä ole koskaan kaivannutkaan. Hengellisetsi voi siellä rakentua ihan yhtä hyvin kuin omissa jumalanpalveluksissa.
Niin ovatkin suuria. Halusin sanoa tällä, että kysymys avioliitosta on ollut harvinaisen selvä.
Käsitys avioliitosta ei ole ollut niin selvä kuin kuvittelet, Samuel Kettunen. Sitä ei myöskään ole aina ymmärretty hengelliseksi instituutioksi.
Markku Hirn. On aika tavalla karrikoitua ja jopa virheellistä väittää, että uskontunnustukset olisivat syntyneet kompromisseina vuosisataisen riitelyn jälkeen.
Kari Roos. Opin tehtävä on kuvata se Jeesus ja Hänen pelastustyönsä, johon uskomalla pelastuu. Oppia Jeesuksesta ja Jeesuksen persoonasta sekä työstä nimenomaan ei saa eikä oikeastaan edes voida erottaa toisistaan. Se on sitten eri asia, että itse kukin meistä voi jossakin vaiheessa etsiä, epäillä ja olla epävarma eikä pelastumisen ennakkoehto ole laudaturarvosana dogmatiikassa.
Mutta jos Ilmestysuskontojen synnyn takana onkin jotain tämmöistä( Vrt Gargo-kultti)
https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/37b239d9-d707-4d3b-8b72-9ee95b69bf50
Kaikilla kristityillä uskon kohde on täysin sama. Vain se miten tätä uskoa ilmennetään vaihtelee hyvinkin paljon. Jollei Vapahtajamme sovitustyö ole kirkkokunnan opin perusta, niin kyse ei voi olla edes kristillisestä opista. Tässä menee raja joka jakaa kirkot ja uskonnot kahteen hyvin erilaiseen ryhmään. Jos tätä rajaa ei olisi, niin kirkkomme olisi paljon suositumpi kansamme keskuudessa. Monet haluaisivat tarjota Jumalan lupaukset kaikille ilman mitään tämänkaltaisia erotteluja. Siinä luvataan sellaista mikä ei kuitenkaan päde. Lupaukset toimii vain Raamatun mukaisesti. Raamattua ei voi syrjäyttää, mikäli halutaan pysyä kristillisenä kirkkona.
Ei ole kirkkoa eikä koko kristinuskoa ilman Kristusta. Hän on kirkonkin tie, totuus ja elämä. Siitä ei liene kovin suurta erimielisyyttä. Hänessä me olemme – tai voisimme kaikki olla yhtä, riippumatta erilaisista opinkäsityksistä. Häntä ei voi syrjäyttää. Monesta muusta Raamatussa kirjoitetusta asiasta voi ja saa olla eri mieltä, toisten mielipiteitä kunnioittaen.
Kari Roos. Raamatunkohtia on tosiaan tulkittu eri tavoin jopa tiukimman puhdasoppisuuden ja kirkkoisien aikana ilman että ne ovat johtaneet hajaannukseen. Mutta ne, jotka tänä päivänä taitavat olla äänekkäimpiä kirkon moniopppisuuden kannattajia, taitavat olla myös hyvin etäällä jopa uskontunnustuksen lausumista. Neitseestäsyntyminen, Kristuksen ruumiillinen ylösnousemus ja Pyhän Hengen puhe VT:n profeettojen kautta hyvinä esimerkkeinä.
Luin jokin aika sitten Marcus Borgin kirjan Kristinuskon sydän. Kirja oli varsin mielenkiintoinen, mutta siitä puuttui jotain – nimittäin juuri se sydän – ja itse asiassa kristinuskokin. Kirja on kirjoitettu niille, jotka eivät osaa uskoa juuri noihin mainitsemiisi asioihin. Sitä lukiessani kyselin mielessäni koko ajan, että missä se kristinusko on ja mikä sen sydän oikein on. Ei ilman Kristuksen ylösnousemusta oikein voi kristinuskosta puhua. Tiede tietenkään ei voi näihin asioihin edes ottaa kantaa, joten ehkä se on sitten jonkinlaista tiedeuskoa, josta jää kaikki ”mahdottomat” asiat pois. ”Uskotaan” vain siihen mitä tiedetään varmasti.
Suosittelen silti luettavaksi ja ihmeteltäväksi. Aika erikoinen lukuelämys.
Ehkä sitä ”monioppisuutta” ei kannata ihan perusasioihin asti ulottaa…
Kari Roos. Minä tapaan palata yhä uudestaan Lutherin Vähän katekismuksen kolmannen uskonkohdan selitykseen: ”Minä en voi omasta voimastani ja järjestäni uskoa Herraan Jeesukseen Kristukseen ja tulla hänen luokseen…” Lukukokemus Borgin kirja varmasti on. Itse olen aikoinani saanut lukea ihan tarpeekseni suomalaistenkin tutkijoiden kirjoja, joissa markkinoitiin vähän saman tyyppisiä kristinuskon uudistusohjelmia. Ja osoitettiin oppineesti, kuinka ristiriitainen Raamattu muka on sekä arvosteltiin uskontunnustuksia. Kristillinen usko ja elämäntapa aiheuttavat aina jonkin laista loukkaantumista meissä kaikissa. Mutta on vapauttavaa, kun uskoa ja tunnustamista ei tarvitse puristaa itsestään vaan Jumala itse avaa uskon.
Aloin uudelleen lukea tuota mainitsemaani kirjaa, joka siis on todellakin lukemisen arvoinen. Se kuvaa hyvin tätä meneillään olevaa väittelyä kahden erilaisen raamattunäkemyksen välillä. Sanon samoin kuin kääntäjä Kari Kuula, että osasta olen samaa mieltä, osasta en. Kirjoittaja puhuu kunnioittavasti kummastakin näkemyksestä ja tietää, mistä puhuu, vaikka joissain kohdissa päätelmät ovatkin outoja. Ajatuksia herättävä kuitenkin.
Kirkon ykseyteen pitäisi riittää, että jäsenistö hyväksyy yhteiset eli ekumeeniset uskontuunustukset, hyväksyy vaiikei kaikkea uskoisikaan mitä ne sisältävät. Toki papistolta edellytetetään muita vahvempaa sitotumista uskontunnustuksiin. Papinhan tulee kaikki julistuksensa, opetuksensa ja muutkin julkisuuteen tarkoitetut viestit sopeuttaa uskontuunustuksen mukaisiksi ja vieläpä myös sisimmässään tunnustaa nuo uskonilmaisut oikeiksi. Pappi on vihkimyksessään sitoutunut myös kulloisenkin kirkkojärjestyksen noudattamiseen, silloinkin kun ei pidä sen kaikkia pykäliä oikeaan osuneina. Sekä pappi että maallikko voivat olla mitä mieltä tahansa kaikista muista kysymyksistä, myös etiikan, tieteiden ja politiikan alalla. Tämmöisen moninaisuuden kanssa on opittava elämään, muutoin kirkko vistämättä hajoaa.