Jokaikinen ihminen on jollain tasolla hengellinen, väittipä hän itse sitten jotain muuta. Se, mihin uskoo tai ei usko, on nimenomaan sitä. Kristinuskossa käytetään termiä sielu. Jokaisella on sielu ja sielunelämä.
Olen saanut mahdollisuuden osallistua Kirkon sielunhoidon erityiskoulutukseen. Tänään loppui ensimmäinen kolmipäiväisistä lähiopiskelujaksoista. Kuusi on vielä edessä. Lisäksi meillä on erilaisia ryhmätapaamisia, kirjallisia tehtäviä, lukemista ja tietysti sielunhoidon harjoittelua.
Tunnustan, että joskus (samoin kuin joku vasta julkisesti tunnusti HS-tekstissään) häpeän uskoani. Häpeän työpaikkaani. Onhan se nyt ihan uskomattoman noloa olla kirkossa töissä! Uskohan on aivan hömppää ja hihhulointia! Järki käteen, hei!
Mutta kun… Tämä kaikki on ihan sairaan mielenkiintoista! Vanhus, muistisairas, päihteiden käyttäjä, velkaantunut, vapaaehtoistyöntekijä, piiriläinen, yksinäinen, työtön, syrjäytynyt, sairas, luottamusmies, työkaverit, yhteistyötahot… – kaikkinensa semmoinen soppa, etten näin monipuolista (joskin luvattoman matalapalkkaista) työtä löydä yksinkertaisesti mistään!
Jatkuvasti, aika ajoin, pohdin, mistä muualta voisin leipäni tienata. Eilen lounaspöydässä pohdittiin sitä kurssitovereidenkin kanssa. Monella oli kanssani sama kokemus; mistään muualta ei vaan tunnu löytyvän yhtä antoisaa työpaikkaa.
Tänä koulutuspäivän aamuna alkajaisiksi oli minun vuoroni esitellä muille joku asia, mikä mielestäni symboloi sielunhoidon luonnetta.
Epäilijänä, erilaiset kohtaamani ihmiset ja elämäntilanteet ja oma elämänhistoria mielessäni valitsin kappaleen, johon kevättalvella sain ilon tutustua. Käypäs vaikka ihan huvikseen kuuntelemassa YouTubesta: ”Hei, Jumala”, Juha Tapio.
Innoissani avasin blogin missä käytettiin sanaa sielunhoito.
Olen kymmeniä kertoja kysynyt milloin kirkko tekee lupaamansa sielunhoidon julkiseksi jotta Ihmiset osaisivat ja tahtoisivat sen perään kysyä. Nyt kysyisin Sinulta Päivi Ahvenvaara voisitko ystävällisesti muistiinpanoistasi katsoa mitä tämä lähtökohtaisesti ja Teille jaettuna ymmärrystietona pitää sisällään.
Toki jos kyse on asiasta mitä seurakuntalaisten ei tule tietää eikä ymmärtää on asia sitten sellainen. Onko silloin kysymys työntekijän huomaamisesta milloin on kyse sielunhoidollisesta asiasta vai jostakin muusta. Asialla ei kai muuten niin merkitystä ole mutta aiemmin työntekijän tuli jollain tavalla tilastoon ilmoittaa käydyt sielunhoidolliset keskustelut.
Olen nyt kovin toiveikas pyyntöni suhteen. Kirkon sielunhoidon erityiskoulutus on nyt lähempänä kuin koskaan aiemmin, samoin kuin siihen osallistunut kirkon työntekijä.
Hyvä Pekka Väisänen, olen erittäin pahoillani, että vastaan kysymykseesi näin pitkän ajan jälkeen!
Kirkon sielunhoito on niin valtavan laaja kysymys kokonaisuudessaan, etten osaa siitä pientä ripaustakaan avata sinulle, valitettavasti. Kirjoitan sen, mikä ensimmäisenä tulee mieleeni ja annan kirjavinkin lopuksi.
Sielunhoitoa tapahtuu kaikkialla siellä, missä ”kaksi tai kolme kokoontuu Hänen nimeensä”. Sielunhoitoa tapahtuu virsiä veisatessa, saarnaa kuunnellessa, ehtoollisessa, esirukouksessa, kahden välisessä keskustelussa, ryhmän kokoontumisessa… Kirkossa, seurakuntataloilla, kerhohuoneilla, turuilla ja toreilla, junassa, bussissa, lentokoneessa… Kasvokkain, puhelimitse, sähköpostitse, chattaillen jne…
Sielunhoito ei ole salaista tiedettä. Sielunhoitoon ei tarvita koulutusta. Ei tarvitse olla pappi tai diakoniatyöntekijä voidakseen hoitaa toisen sielua. Riittää, että on läsnä toista ihmistä ja hänen sielunhoidollisia tarpeitaan varten.
Sielunhoidon perään voi silti kysellä ja etsiä ammattilaista sielua hoitamaan. Papit ja diakoniatyöntekijät ovat jo ihan peruskoulutuksensa puolesta sielunhoitajia. Esim. Vaasassa, jossa itse työskentelen, papeilla on kirkkoherranviraston yhteydessä päivystyshuone, jonne kuka tahansa voi halutessaan mennä päivystysvuorossa olevan papin kanssa keskustelemaan mieltä painavista asioista. Se on ihan avoin tilanne sielunhoidolle. Tuomas-messujen yhteydessä mainitaan, että n. puoli tuntia ennen messun alkua rippipappi on tavattavissa kirkon tiloissa. Ne keskustelut ovat sielunhoitoa.
Mutta miksi sielunhoitajaksi sitten jotkut haluavat kouluttautua? Vastaan omasta puolestani, miksi itse lähdin koulutukseen mukaan.
Olen työskennellyt vuodesta 2006 diakoniatyössä. Kohtaan hyvin monenlaisista tilanteista eteeni tulleita ihmisiä. Haluan oppia ymmärtämään paremmin ihmisyyttä. Haluaisin oppia keinoja, joilla kohdata hätään joutunutta, syntiseksi itsensä tuntevaa, ahdistunutta jne. kanssakulkijaani. Joskus, itse asiassa aika usein, tunnen itseni avuttomaksi työntekijäksi sekä kirkossa ja Jumalan edessä että ihmisten edessä. Uskon, että tämän sielunhoidon koulutuksen myötä kasvan työntekijänä rohkeammaksi ihmisten auttajaksi, Jumalan työmieheksi.
Niin, se lupaamani kirjavinkki: Paavo Kettunen, Auttava kohtaaminen I, Sielunhoidon perusteet ja teologia.
On kaksi eriasiaa nostaa esiin sinänsä aivan hyvä etsivälle ihmiselle sopiva laulu ja sitten toisaalta yrittää hahmottaa sitä mikä voisi symbolisoida sielunhoitoa. Etsiminen voi johtaa sielunhoidon tarpeeseen mutta sielunhoito on tapahtumana jotain muuta. Vaikka jumalanpalvelukseen tai seuroihin osallistuminen toimii sielunhoidollisesti ,niin yleinen käsitys sielunhoidosta on sen erityinen luonne .
Etsivä ihminen on sielunhoidon ”potilasosapuoli” jonka sielunhoitaja kohtaa sielunhoidollisessa dialogissa. Tarkennettuna on siis kyse siitä mikä voisi olla tällaisen kohtaamisen symboli? Ja miksi tällaiselle pitäisi löytää jokin symboli? Siis niin kuin risti kristinuskon symbolina , tai ehtoolliskalkki jumalanpalveluksen symbolina. Symbolissa tiivistyy pitkä sanoma yhtenä yhteisesti ymmärrettynä merkkinä. Voiko ja tarvitseeko sielunhoidolle olla yleismaailmallista tai edes paikallista sellaista?
On todella innoittavaa osallistua sielunhoitokoulutukseen , niin kuin blogisti kauniisti todistaa. Varsinkin jos osallistuja uskaltautuu sielunhoitoa tasvitsevan osaan ja käy sarja sellaisia keskusteluja. Sellainen kokemus on kaikille kirkon työntekijöille paikallaan. On paha mennä hoitamaan muita jollei itse ole kokenut sitä mistä on kyse.
Kiitos kun aloititte keskustelun.
Blogistin otsikon voisi huomata tarkoittavan kirkon työntekijän paidassa olevaa merkkiä jolloin puheenvaihdon osapuolista kumpikin jollain tavalla ymmärtää olevan tavallisesta poikkeavassa sanan ja ajatuksen vaihdossa. Välttämättä ei näinkään, mutta useasti kuitenkin.
Kahden Ihmisen kohtaaminen on sielujen vuorovaikutusta jolloin tiedostetusti tai tiedostamattomasti syntyy suullista sanallista tuotosta ehkäpä syvästikin elämää koskettavasta asiasta. Edellinen ei lue pois hiljaisuudenkaan merkitystä asiassa. Mukana vaikuttavana asiana on myös mahdollinen välittämisen ja rakkauden kokemus.
Tälläinen välittämisen, rehellisen vierelle asettumisen kokemus avaa Ihmiselle mahdollisuuden, henkisten esteiden hetkeksi etäännyttyä, katsoa vaivaa aiheuttanutta asiaa vähemmällä kivulla ja tuskalla, jolloin Ihminen Itse on mahdollisuuden äärellä tehdä omia tai oman päätöksen ponnistukseen ryhtymisestä mieltänsä vaivanneen asian suhteen. Hyvin voi käydä ettei ensimmäinen yritys onnistu mutta suunta on löydetty.
Täytyy myös huomata haasteita tuovien asioiden olevan usein vaikeasti tavoitettavissa sanallisesti.
Miksi halusin asiasta blogistilta kysyä on siinä kun tahtoisin tietää miten kirkon työntekijä huomaa tai ymmärtää Jumalan olevan asiassa mukana. Olen aiemmin asiasta oman kantani kirjoittanut joten se ei asiassa haittaa.
Edelleen pidän huolestuttavana käytäntöä pitää kirkkomme lupaama sielunhoito avaamattomana seurakuntalaisillemme tai niihin kuulumattomille jotta sen perään osattaisi tai huomattaisi kysyä.
Mistä vaiteliaisuus syntyy.
Markku Hirn, ”On todella innoittavaa osallistua sielunhoitokoulutukseen , niin kuin blogisti kauniisti todistaa. Varsinkin jos osallistuja uskaltautuu sielunhoitoa tasvitsevan osaan ja käy sarja sellaisia keskusteluja. Sellainen kokemus on kaikille kirkon työntekijöille paikallaan. On paha mennä hoitamaan muita jollei itse ole kokenut sitä mistä on kyse.”
Psykodynamiikan harjoittaminen on työkalu, mutta Ihmisen Ihmisenä kohtaaminen avautuu kun sen on tehdäkseen.
Hyvä Markku Hirn, pyydän sinultakin anteeksi, että vastaan mielenkiintoiseen kommenttiisi kovin myöhässä.
On todella kaksi eri asiaa nostaa esille pop-muusikon kappale ja sielunhoidon symbolit. Kirjoitin ehkä turhan kepeästi vakavasta aiheesta, iloiten alkaneesta koulutuksesta. Koulutuksessamme oli todella tehtävä, jossa jokaista pyydettiin tuomaan jokin kuva, kappale, teksti, esine tms. joka omasta mielestä juuri sillä hetkellä parhaiten kuvastaa sielunhoitoa. Minä valitsin tuon ”Hei, Jumala”-biisin. Joku toinen valitsi jotain aivan muuta. Jokaiselle sielunhoitoa voi symboloida eri asia. Siitä kirjoitin.
Olen itse hyvin iloinen saadessani olla mukana kirkon sielunhoidon koulutuksessa. Olen lukemattomia kertoja tarvinnut itse sielunhoitoa, mielenhoitoa ja sairaanhoitoa. Ihminen on monimutkainen kokonaisuus ja tiedän ja tunnen, miten tärkeää on saada tukea mihin milloinkin, koulutetulta asiantuntijalta. Joskaan sielunhoidollisissa auttamistilanteissa emme ole koskaan täysin valmiita ammattilaisia kukaan. Jumalan pikku apupoikia ja -tyttöjä vain.
Keskustelussa on eri kommenteissa monenlaisia kysymyksiä ja pohdintoja. Löysin vielä yhden erityisen tärkeän kysymyksen tämän kommentin alta, johon haluan erikseen vastata.
Pekka Väisänen, kirjoitat: ”tahtoisin tietää miten kirkon työntekijä huomaa tai ymmärtää Jumalan olevan asiassa mukana.”
Ymmärrän olevani kirkon diakoniatyöntekijänä koko ajan töissä Jumalan asialla. Joskus työpaikkaani valitessani muistan ajatelleeni, että kirkon työssä voin luottaa siihen, etten jää koskaan yksin, koska saan pitää kaikkialla mukana Jumalaa. Jos toimisin diakoniatyön kaltaisissa tehtävissä kaupungin tai kunnan puolella, en saisi ottaa uskoa enkä Jumalaa esiin.
Sielunhoidollisissa tilanteissa Jumala on aina läsnä. Se luo erityisen turvan tehdylle työlle.
Pekka Väisänen . Sielunhoidon harjoittaminen ei ole työntekijöiden monopooli. Kun kaksi ihmistä uskoutuu toisilleen sydämet avoinna ,niin siinä tapahtuu sielunhoitoa.
Mutta on kuitenkin ero sillä ,kun työntekijä koulutuksensa avulla voi auttaa luomaan sielunhoidollisen prosessin, jossa hän itse vetäytyy kuuntelijan ja ongelmien heijastelijan paikalle , antaen etusijan avun hakijalle. Sellaiseen tarvitaan koulutusta. On vähemmän tärkeätä se mikä psykologisen ymmärryksen koulukunnan ajatukset ovat työntekijän tukena , kun hän vain ymmärtää sen kieliopin, sisäisen logiikan.
Vielä yksi tärkeä asia. Kunnon koulutus opettaa työntekijän ymmärtämään myöskin omat rajoituksensa .Tämä on tärkeätä jotta hän ei vahingossa huonontaisi tilannetta innossaan.
Markku Hirn ja Pekka Väisänen, miten hienosti te yhdessä olettekaan avanneet sielunhoidon ydintä!
”Kun kaksi ihmistä uskoutuu toisilleen sydämet avoinna ,niin siinä tapahtuu sielunhoitoa.” Siinäpä se lyhykäisyydessään on sielunhoidon ydin. Kiitos.
Sielunhoitaja kuuntelijana on elämänsä jaloimmassa tehtäväsä. Pitää olla luotettava ja valmis uhraamaan aikaansa.Useasti ihminen tietää ratkaisun kertoessaan asiasta, mutta tarvitsee peiliä, jonka edessä voidaan tarkastella asioita. Kokeneempi henkilö tietää enemmän ratkaisujen seurauksista ja voi siksi olla avuksi. Sen lisäksi on hyvä käyttää rohkeasti rukousta ja synninpäästöä. On taivaallinen hetki, kun syntejään itkevä ja vapiseva raavas mies saa hetkessä rauhan sielulleen ja pääsee ahdistuksestaan.
Kiitos, hyvä Lauri Lahtinen, kommentistasi. Olen kanssasi samaa mieltä. Niissä hetkissä on jotain hyvin taivaallista, kun syntejään itkevä saa rauhan sielulleen ja pääsee ahdistuksestaan.