Moni kirkon työntekijä tuntee menneiltä vuosikymmeniltä lauseen, joka väittää jumalanpalveluksen olevan seurakuntaelämän keskus. Tätä lausetta on nyttemmin muutettu muotoon, jossa puhutaan messusta seurakuntaelämän keskuksena.
Messu-sanaa ovat jotkut karsastaneet ja esittäneet, että se on katolista hapatusta. Sitäkin se on, vaikka se on samalla hyvin periluterilaista. Oppi-isämme Luther käytti tuota sanaa, jolla nykyisin kutsumme ehtoollisjumalanpalvelusta. Se tulee latinankielisen messun päätössanoista: Ite missa est (lähtekää, messu on päättynyt).
Messun taustalla on pyhäpäivän vietto ja sen taustalla on puolestaan Kristuksen ylösnousemus. Ensimmäiset kristityt alkoivat viettää viikon ensimmäistä päivää Herran päivänä, ylösnousemuksen päivänä. Meidän pyhäpäivämme juuret ulottuvat tietysti myös juutalaisten sapattiin. Sapatti alkaa perjantaina iltatähden syttyessä taivaalle ja meillä pyhäpäivä alkaa samoihin kellonaikoihin lauantai-iltana ehtookellojen soitolla.
Meidän messumme vanhimmat osat nousevat alkuseurakunnan ajoista ja kokoontumisista. Messussa on rikas kokonaisuus, jossa on jouluyön enkelten ylistys kedolla ja paljon muuta. Johdanto-osa vie päivän teemaan ja rippiin. Sanaosassa luetaan Raamattua ja evankeliumikatkelma sekä kuullaan saarna. Evankeliumi on messun tärkein Raamatun teksti vaikka saarnata voi myös muusta päivän tekstistä.
Ehtoollisosassa on toisen sakramenttimme nauttiminen ja sen edellä rikas ehtoollisliturgia. Kirkossamme on viime aikoina täsmennetty teologisesti hyvällä tavalla ehtoollisen käytäntöjä. Päätösosassa ylistämme Jumalaa hänen lahjoistaan, otamme vastaan siunauksen ja meidät lähetetään arjen tehtäviin. Messu on kokonainen jumalanpalvelus ja sanajumalanpalvelus on poikkeus tästä. Sitä vietetään lähinnä pitkäperjantaina ja itsenäisyyspäivänä.
Messu ja kirkkovuosi kuuluvat erottamattomasti yhteen. Kirkkovuosi tuo Raamatun sisällön ja Jumalan pelastusteot esille monipuolisella tavalla. Se rakentuu kolmen suuren juhlan eli joulun, pääsiäisen ja helluntain ympärille. Pääsiäinen on kirkkovuoden keskusjuhla ja sunnuntaita, Herran päivää on kutsuttu myös ”pieneksi pääsiäiseksi”. Jumalan pelastustyö huipentui pääsiäiseen, jota edelsi inkarnaatio eli Jumalan ihmiseksi tuleminen. Pääsiäistä seurasi helluntai ja Pyhän Hengen ja kirkon aika.
Entisinä aikoina kirkossa käyminen oli ohjeistettu enemmän tai vähemmän pakolliseksi. Nyt tuskailemme sen kanssa, että vain pieni osa seurakuntalaisista käy viikoittain messussa. Meidän pitäisi luoda enemmän sellaista kulttuuria, että messussa voi käydä myös silloin tällöin ja että tavallisen kristityn on tavallista tulla kirkkoon. Messujen osallistumislukuja katsoessamme unohdamme usein sen, että hyvin suuri joukko ihmisiä osallistuu kirkollisiin toimituksiin. Ne ovat osa jumalanpalveluselämää, mutta eivät korvaa tietysti messua.
Messuun kohdistuu hyvin erilaisia odotuksia. Monelle siitä on tullut kirkon ”alakulttuuri” tai ”yläkulttuuri”, joka tuntuu tylsältä. Monesti messumme onkin pettymys, jos siltä odottaa myös yhteisöllistä kokemusta. Messun tärkeään elementtiin eli musiikkiin kohdistuu myös erilaisia odotuksia. Odotus messun yhteisöllisyydestä pitäisi ottaa vakavasti. Messun jälkeiset kirkkokahvit ovat siihen yksi keino, mutta myös messussa tarvitaan jotakin tuohon liittyen.
Messussa tulisi olla sekä hartautta että kotoisuutta. Omassa kirkossamme voisimme vahvistaa rukouksen ja mystiikan elementtejä vaikkapa rukouslauluin ja hiljaisuuden käyttämisen myötä. Virsien ja kirkkomusiikin käyttö pitää rikkaan vanhan perinteen elävänä. Sen rinnalla pitää voida käyttää myös uudempaa ainesta hyvällä maulla valiten ja toteuttaen.
Seurakunta on messun varsinainen toimittaja, vaikka sen toimittajina toimivat papit, kanttorit ja muut työntekijät. Messussa tulisi kuulua ja näkyä niin Jumalan ääni kuin myös seurakunnan ääni. Seurakuntalaisten ottaminen messun valmisteluun ja toteuttamiseen on koettu yhdeksi parhaista keinoista kehittää sitä. Siinä olemme vielä omalla alueellamme ja kirkossamme alkutekijöissä. Sen lisääminen vaatii lisää rohkeutta ja työntekijöille annettavaa aikaa messun tehtäviin.
Messu on Jumalan edessä olemista. Se on rukousta ja ylistystä. Se on sanan kuulemista ja rukousta yhteisten asioiden puolesta. Se on anteeksiannon aterian nauttimista ja Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen kuuluttamista. Messu on viikoittainen ”eväsleipä”, joka lähettää meidät elämään arjessa uskoen, toivoen ja rakastaen. Kristittynä pärjää kohtuullisen hyvin messun ja iltarukouksen myötä.
Niin – miten messu olisi entistä enemmän seurakuntaelämän keskus?Antakoon Jumala meille messu-herätystä ja intoa!
Toivo Loikkanen
Kirjoitus on Savonlinnan Seurakuntauutisten 4-2013 pääkirjoitus
Olen viettänyt 70-luvun puolivälistä jokapyhäisen messun kahdessa pienessä seurakunnassa, yhteensä 12 vuoden ajan. Aina on ollut pöytääntulijoita – paitsi yhtenä itsenäisyyspäivänä. Kun kukaan ei lähtenyt alttarille, nautin ehtoollisen yksin ja kiitin Jumalaa siitä me-muodossa. Sen jälkeen olen jättänyt ehtoollisen pois tietyistä ”juhlajumalanpalveluksista”.
Kaipaan, niin kuin ylläolevat kirjoittajatkin, messusta ihmisten keskeistä läheisyyttä, kodikkuutta. En ole löytänyt siihen vieläkään selkeää ratkaisua. Parhain löytämäni keino on ollut kutsua silloin tällöin läheisyyttä kaipaavia sieluja messun jälkeen alttarille ottamaan vastaan henkilökohtainen siunaus ja mahd. lyhyt esirukous oman aiheen puolesta. Joskus joku on jäänyt vielä keskustelemaan. Tämä on siitä huono ratkaisu, ettei se tee itse messua läheisemmäksi, mutta parantaa kai kuitenkin kirkossakäyntiä sinänsä.
Messun tunnelma rakennetaan alkutervehdyksen, -siunauksen ja johdantosanojen aikana. Ihminen yleensä tiedostamattaan toteaa n. 1-3 minuutissa tilaisuuden alussa, onko tilaisuus häntä varten. Olisiko mahdollista kiinnittää messun aloitukseen enemmän huomiota?
Terhin esille nostama näkökulma on tärkeä. Kirkossamme käynnissä olevassa Tiellä-messuhankkeessa puhutaan vieraanvaraisuudesta yhtenä keskeisenä tekijänä. Siihen pitää kiinnittää huomiota. Vieraanvaraisuus tarkoittaa juuri sitä, että messuun tulija tuntee itsensä tervetulleeksi ja että messussa on jotakin juuri häntä varten.
Messun (ehtoollisjumalanpalveluksen) vieroksuminen ja marginalisoituminen lienee meillä pietistiseen perinteeseen nojaavasta ja vielä 1960-70-luvuilla noudatetusta jumalanpalveluskäytännöstä. Eukaristia pakotettiin käsittämään liian juhlalliseksi ja vakavaksi, paljon valmistautumista ja synnintuntoa vaativaksi ”suoritukseksi”. Syypäitä tähän ovat olleet – ihan kaikella kunnioituksella – herätysliikkeemme, positiivisena poikkeuksena evankelinen liike (tähän sormituntumaan voisi esim. asiantuntija Teemu Kakkuri tuoda valaistusta). Olen havainnut, että esim. perinteisellä rukoilevaisuusalueella, Vakka-Suomessa, ainakin monissa maalaisseurakunnissa on enemmän vaillinaisia ”sanajumalanpalveluksia” kuin muualla siionissamme. Jos vakkasuomalaiset kirkkoherrat saisi pakotettua jokasunnuntaisiin messuihin, voisi se olla myös piristysruiske hiipuvaan seuraperinteeseen, jonka puitteissa voisi hyvinkin korvata raamatunlukemiseen, -tulkitsemiseen ja rukoukseen perustuvat sanantutkistelupalvelukset kirkoissa sunnuntaisin klo 10 ja niissä jaettaisiin Herran ruumis ja veri joka sunnuntai (ei pitkänäperjantaina). Ei messu ole työvoimapoliittinen kysymys; muutamalle kymmenelle seurakuntalaiselle toimittava pappi yksin tai maallikkoavustajan keralla selviää säällisessä ajassa.
Minulla on ollut sanajumalanpalveluksiin aina kielteinen asenne, mutta olen koettanut muuttaa sitä. Siihen ei ole pakko suhtautua messuna, josta puuttuu ehtoollinen. Siinä voi alleviivata sana-osuutta, esimerkiksi saarnata vähän pitemmästi ja tehden päivän teksteistä perusteellisempaa eksegetiikkaa.
Toinen ajatus nousi Toivon mainitsemasta yhteisöllisyydestä. Yksi ongelma on siinä, että kirkot ovat liian isoja. Muuallakin kuin Toivon seurakunnassa. Kun suuressa kirkkosalissa istutaan hajallaan ja kaukana liturgista ja saarnaajasta, ei synnyt läheistä tunnelmaa. Saarnaajan ote lässähtää, jos pitää kiikaroida kuulijoiden ilmeitä.
Herätysliikkeistä Kilpeläinen on ihan oikeassa. Oma osansa messun näivettymiseen oli beckiläisilläkin. Körttipiispa olavi Kares vastusti kaikkea liturgista ja viidesläiset puhuivat vapaakirkolliseen tapaan muotomenoista. Nykyinen messun arvostaminen on pitkälti Martti Parvion työn hedelmää. Muita vaikuttajia samaan suuntaan olivat myös Seppo A. Teinonen ja Mikael Lehtonen.
On se ihan ihanaa kuulla Teemu Kakkurin auktoriteetilla körttipiispa Olavi Kareksen suhtautumista muotomenoihin ja liturgisiin painotuksiin. Muuten kukaan ei uskoisi, että itse olen todistanut ja ihmetellyt Kareksen esiintymistä VAIN kaftaanissa piispanristeineen. Kares taisi jakaakin jumalanpalveluksen ”liturgiaan” ja ”saarnaan”, ja paino oli aina jälkimmäisessä. Silloin 1960-luvulla puhuttiin kernaasti loppuliturgiasta, joka suoritettiin kai muodon vuoksi papin sananselityksen jälkeen. Pahaltahan tämä tuntuu nyt, kun lähes kaikki kaverini ovat kunnon körttiläisiä. Mutta eipähän körttiläisyyskään ole enää kareslaisuutta. Kirkkohistoriansa lukeneet tietävät lisää, plääh. Evankelisille kaikki kunnia messun korostuksesta. Evankeliset ovat siitä lystiä porukkaa, että he ovat samaa mieltä, paitsi silloin kun ovat eri mieltä.
Vaikkapa vähän vierestäkin, mutta kun Topi kommentoi viikkomessusta ”Se voidaan toimittaa parin-kolmen virren myötä myös ilman kanttoria”. Taisi jäädä kirjoittajan arvokkaimmaksi ”löydöksi”, tavoittaa tuo keskus
Luulenpa, että sananselitystä tarvitaan erityisesti nykyaikana, jolloin kristinuskon tuntemus alkaa olla aika ohutta kansan parissa. Pelkkä lituirgia ei riitä kokoamaan kansaa kirkkoon.
Jatkan keskustelua kun olen taas koneen ääressä.
Savonlinna : 1900-luvun alkupuolelta , uutinen lehdessä.
Kirkossa Jumalanpalvelus voi olla liki absurdi tilanne , jossa rikkaat, köyhät , rendikäs nuoriso , sairaat , vanhat , kodittomat . Kaikille yhteistä on , kaipaus , palvonta ja ikävöinti , joka suuntautuu kohti elämän syvyyttä.
Yhteisen siunauksen saavat kaikki jotka jumalanpalvelukseen osallistuvat . Sen voi muodostaa , liturgioiden vanhat syvälliset rukoukset ja jatsahtavat virsisovitukset .
Uskontotieteen tehtävänä ei ole todistaa tai osoittaa jotakin ilmiötä uskonnolliseksi , vaan katsoa millaisiin tulkintoihin ja selityksiin pääsemme.
Sitä mikä kaikki maailmassa on todella uskontoa ja mikä ei . Tulisi miettiä , miten ihmisten ajatteluun , tuntemukseen ja käyttäytymiseen vaikuttaa se , miten me koemme todellisuudessa olevan olemassa jotakin sellaista , mitä ei voi täysin ymmärtää , selittää ja hallita.
” Siunattu olkoon kaikki ihmiset ; anna meidän nähdä kaikissa hyvää ”.
” Siunattu olkoon totuus , anna sen olla koko ajan seuranamme ”.
Berlotte Davis Kasl.
Yhteistä messussa on , saarna , uskontunnustus , synnintunnustus ja ehtoollinen. Kirjoitus on Kerimäkeläisen papin aloitus Jumalanpalvelus uudistukselle. Lauantai illan ripille ilmoittautumisesta , sunnuntain messuun ja pukeutumisesta ripille osallistuessa. Lauantaiillan kynttilänvalossa hartaushetki oli lämminhenkinen ja harras.
Monille kirkkoreissu muodostui kaksipäiväiseksi, pitkien vene ja – hevoskyydeillä saapuville.
Kerimäellä olisi sopiva järjestää epäviralliset kirkon uudistamispäivät.