Moni kirkon työntekijä tuntee menneiltä vuosikymmeniltä lauseen, joka väittää jumalanpalveluksen olevan seurakuntaelämän keskus. Tätä lausetta on nyttemmin muutettu muotoon, jossa puhutaan messusta seurakuntaelämän keskuksena.
Messu-sanaa ovat jotkut karsastaneet ja esittäneet, että se on katolista hapatusta. Sitäkin se on, vaikka se on samalla hyvin periluterilaista. Oppi-isämme Luther käytti tuota sanaa, jolla nykyisin kutsumme ehtoollisjumalanpalvelusta. Se tulee latinankielisen messun päätössanoista: Ite missa est (lähtekää, messu on päättynyt).
Messun taustalla on pyhäpäivän vietto ja sen taustalla on puolestaan Kristuksen ylösnousemus. Ensimmäiset kristityt alkoivat viettää viikon ensimmäistä päivää Herran päivänä, ylösnousemuksen päivänä. Meidän pyhäpäivämme juuret ulottuvat tietysti myös juutalaisten sapattiin. Sapatti alkaa perjantaina iltatähden syttyessä taivaalle ja meillä pyhäpäivä alkaa samoihin kellonaikoihin lauantai-iltana ehtookellojen soitolla.
Meidän messumme vanhimmat osat nousevat alkuseurakunnan ajoista ja kokoontumisista. Messussa on rikas kokonaisuus, jossa on jouluyön enkelten ylistys kedolla ja paljon muuta. Johdanto-osa vie päivän teemaan ja rippiin. Sanaosassa luetaan Raamattua ja evankeliumikatkelma sekä kuullaan saarna. Evankeliumi on messun tärkein Raamatun teksti vaikka saarnata voi myös muusta päivän tekstistä.
Ehtoollisosassa on toisen sakramenttimme nauttiminen ja sen edellä rikas ehtoollisliturgia. Kirkossamme on viime aikoina täsmennetty teologisesti hyvällä tavalla ehtoollisen käytäntöjä. Päätösosassa ylistämme Jumalaa hänen lahjoistaan, otamme vastaan siunauksen ja meidät lähetetään arjen tehtäviin. Messu on kokonainen jumalanpalvelus ja sanajumalanpalvelus on poikkeus tästä. Sitä vietetään lähinnä pitkäperjantaina ja itsenäisyyspäivänä.
Messu ja kirkkovuosi kuuluvat erottamattomasti yhteen. Kirkkovuosi tuo Raamatun sisällön ja Jumalan pelastusteot esille monipuolisella tavalla. Se rakentuu kolmen suuren juhlan eli joulun, pääsiäisen ja helluntain ympärille. Pääsiäinen on kirkkovuoden keskusjuhla ja sunnuntaita, Herran päivää on kutsuttu myös ”pieneksi pääsiäiseksi”. Jumalan pelastustyö huipentui pääsiäiseen, jota edelsi inkarnaatio eli Jumalan ihmiseksi tuleminen. Pääsiäistä seurasi helluntai ja Pyhän Hengen ja kirkon aika.
Entisinä aikoina kirkossa käyminen oli ohjeistettu enemmän tai vähemmän pakolliseksi. Nyt tuskailemme sen kanssa, että vain pieni osa seurakuntalaisista käy viikoittain messussa. Meidän pitäisi luoda enemmän sellaista kulttuuria, että messussa voi käydä myös silloin tällöin ja että tavallisen kristityn on tavallista tulla kirkkoon. Messujen osallistumislukuja katsoessamme unohdamme usein sen, että hyvin suuri joukko ihmisiä osallistuu kirkollisiin toimituksiin. Ne ovat osa jumalanpalveluselämää, mutta eivät korvaa tietysti messua.
Messuun kohdistuu hyvin erilaisia odotuksia. Monelle siitä on tullut kirkon ”alakulttuuri” tai ”yläkulttuuri”, joka tuntuu tylsältä. Monesti messumme onkin pettymys, jos siltä odottaa myös yhteisöllistä kokemusta. Messun tärkeään elementtiin eli musiikkiin kohdistuu myös erilaisia odotuksia. Odotus messun yhteisöllisyydestä pitäisi ottaa vakavasti. Messun jälkeiset kirkkokahvit ovat siihen yksi keino, mutta myös messussa tarvitaan jotakin tuohon liittyen.
Messussa tulisi olla sekä hartautta että kotoisuutta. Omassa kirkossamme voisimme vahvistaa rukouksen ja mystiikan elementtejä vaikkapa rukouslauluin ja hiljaisuuden käyttämisen myötä. Virsien ja kirkkomusiikin käyttö pitää rikkaan vanhan perinteen elävänä. Sen rinnalla pitää voida käyttää myös uudempaa ainesta hyvällä maulla valiten ja toteuttaen.
Seurakunta on messun varsinainen toimittaja, vaikka sen toimittajina toimivat papit, kanttorit ja muut työntekijät. Messussa tulisi kuulua ja näkyä niin Jumalan ääni kuin myös seurakunnan ääni. Seurakuntalaisten ottaminen messun valmisteluun ja toteuttamiseen on koettu yhdeksi parhaista keinoista kehittää sitä. Siinä olemme vielä omalla alueellamme ja kirkossamme alkutekijöissä. Sen lisääminen vaatii lisää rohkeutta ja työntekijöille annettavaa aikaa messun tehtäviin.
Messu on Jumalan edessä olemista. Se on rukousta ja ylistystä. Se on sanan kuulemista ja rukousta yhteisten asioiden puolesta. Se on anteeksiannon aterian nauttimista ja Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen kuuluttamista. Messu on viikoittainen ”eväsleipä”, joka lähettää meidät elämään arjessa uskoen, toivoen ja rakastaen. Kristittynä pärjää kohtuullisen hyvin messun ja iltarukouksen myötä.
Niin – miten messu olisi entistä enemmän seurakuntaelämän keskus?Antakoon Jumala meille messu-herätystä ja intoa!
Toivo Loikkanen
Kirjoitus on Savonlinnan Seurakuntauutisten 4-2013 pääkirjoitus
Kyllä se messu-sana näyttää edelleenkin olevan aika vieras tavalliselle seurakuntalaiselle. Se varmaan johtuu siitäkin, että on kaikenlaisia muitakin messuja. Itse käyn mielelläni kirjamessuilla ja antiikki- ja keräilymessuilla. Se mikä on selvää teologeille, ei aina ole ihan selvää maallikoille.
Iltamessut ovat saaneet ainakin minun kirkossakäymiseni triplaantumaan entisestä.
Olen sitten laiska, tai mikä, mutta minusta vain ei ole rankan viikon jälkeen raahautumaan sunnuntaina klo 10 aamumessuun. Silloin kuuntelen kotona radiosta jumalanpalveluksen aamukahvia juoden. Toki osallistuen aina uskontunnustukseen ja isämeidän-rukoukseen.
Mutta joskus keskellä viikkoa esim jotain klo 18 alkava iltamessu on mainio keksintö niissä seurakunnissa, missä moisia pidetään. Silloin on hommat tehty ja kaupat käyty ja ehtii sopivasti kirkkoon rauhoittumaan ja kiittämään ja ylistämään Jumalaa.
Aamutorkkukin selviää kirkkoon.
(P.S. Olen aina luullut että messu on sellainen jp, missä vietetään ehtoollissakramentti, ja vain jp on sana-jp. Sitäpaitsi messu on naseva ja lyhyt sana ehtoollisjumalanpalveluksen sijasta sanoa. )
Katoliseen kirkkoon siirtynyt ex-luterilainen teologi Sven-Olav Back ihmetteli aikanaan Kyrkpressenin palstoilla luterilaisia sanajumalanpalveluksia, ”typistettyjä messuja”, kuten hän asian ilmaisi. Rupesin miettimään, miten yleisiä nuo ”typistetyt messut” ovat, koska täällä etelässä niitä ei nykyään juuri vietetä. Tutkin Kyrkpressenin ilmoitusosastoja ja totesin, että sanajumalanpalvelukset ovat edelleen melko yleisiä Porvoon hiippakunnan pohjoisessa osassa eli Pohjanmaalla. Ja niin näyttävät olevan edelleen. Noin 60 % sunnuntain päiväjumalanpalveluksista Pohjanmaalla kulki nimellä Gudstjänst ja vain 40 % nimellä Högmässa. Uutta muutaman vuoden takaiseen verrattuna on se, että lyhenne HHN (suomeksi HPE) näyttää jääneen pois käytöstä. Otokseni on pieni, joten todellisuus voi olla hieman erinäköinen.
Ruotsin kielessä ei muuten ole tuota Osmon mainitsemaa ongelmaa. Ehtoollisjumalanpalveluksesta käytetään nimeä högmässa, ellei jokin muu ilmaisu kuvaa sitä paremmin (esim. Tomasmässa).
Olen pannut merkille, että ns. sanajumalanpalvelus on useimmin käytössä pienissä maalaisseurakunnissa kuin kaupungeissa. Tämä on vain näppituntumaa. Ainakin isoimmissa kaupungeissa messu on sääntö. Poikkeuksena on yleensä vain esimerkiksi itsenäisyyspäivä, jos se ei satu sunnuntaille. Sehän ei ole varsinaisesti kirkollinen juhlapyhä.
Sanajumalanpalveluksia pidetään monesti perinteen vuoksi ja toiseksi käytännön syistä eli vähäisen työvoiman ja osallistujamäärän vuoksi. Tosin yksi pappi voi hyvin toimittaa messun ja jakaa ehtoollisen ja kirkkoherra voi antaa myös tehtävään kutsutuille seurakuntalaisille ja muille työntkeijöille oikeuden avustaa ehtoollisen jaossa. Tätä kannattaa käyttää. Messu on teologisesti linjakas vaikka Jumalanpalvelusten kirjamme tuntee myös sanajumalanpalveluksen. Sellainen pidetään tosiaan lähinnä itsenäisyyspäivänä ja pitkäperjantaina sekä jouluaattona iltapäivän jumalanpalveluksena. Meillä jouluaamun palvelus on sanajumalanpalvelus johtuen kylmästä kirkosta.
Ehtoollista olisi tarjottava myös sunnuntaisin iltapäivällä. Viikolla lisäksi kahdesti lisää, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Näissä tilanteissa ei tarvitse laulaa. Miksi ihmeessä meillä ehtoollista pihdataan. Näiden tilanteiden ei tarvitse olla pitkiä.
Komppaan Pekkaa. Meillä on viikkomessun rakenne. Se voidaan toimittaa parin-kolmen virren myötä myös ilman kanttoria. Muuten suurempi kysymys kuin messu-sana (jossa itselläni ei ole mitään ongelmaa) on se, miten messuissa olisi vahvasti sekä elämän maku ja seurakunnan ääni että evankeliumin ja Jumalan ääni. Perusmessu ilman erityisiä valmisteluja on aivan hyvä. Mutta ainoastaan messua seurakuntalaisten kanssa yhdessä tekemällä sitä voidaan saada elämänmakuisemmaksi. Messun asema voi vahvistua vain jos me työntekijät uskomme siihen ja olemme valmiita ottamaan sen valmistelun todesta. Tämä ei tarkoita tiukkapipoista otetta vaan hyvää työskentelyä messun valmistelussa ja läsnä olemista itse messussa.
Niin, onhan se erikoista ja kummallista, että halutaan korostaa Messun merkitystä tärkeimpänä seurakunnan kokoontumisena ja sitten opetusta siihen annetaan sillä tavalla, että pihdataan ehtooollisen saantia. Yleisenä asiana kehottasin viettämään ehtoollinen hiljaisuudessa ja ehtoollisen päätökseksi voidaan laulaa sopivasti kiitosvirrestä. On käsittämätöntä, että ehtoollisen vieton hiljaisuuden ymmärtäminen on niin vaikeaa.
Hyvää pohdintaa! Monesti messut ovat oman kokemukseni mukaan liian juhlallisia – yliampuvia – vaikka kysymys tietysti liittyy moneen tekijään – miksi näin on.
Myös liturgilla on ilmapiirin luomisen kannalta merkittävä osuus messun toteutuksessa. ”Myös huonoja saarnoja olisi mukava aina silloin tällöin kuulla – se toisi sellaista kömpelyyttä ja keskeneräisyyttä – matkalla olemisen demostraatiota. ”
Myös saarnan tapaan voisi kiinnittää huomiota. Kysymys – vastaus – saarjoa kuten alkukirkon liturgiassa. Armolahjojen käyttö osana liturgista kaavaa ( nyt on profetian vuoro esim) toisi mystiikan ulottuvuutta mukavasti.