Pälkäneläiset ylsivät upeaan saavutukseen viettäessään Suuren pohjansodan aikaisen taistelun muistoa. Runsaasta ohjelmasta ei tässä enempää. Ohessa lyhennelmä saarnastani Pälkäneen kirkossa 6.10. Kostianvirran taistelun 300 v. muistopalveluksessa.
Mallasveden ja Kostianvirran rannat olivat aamuhämärissä sankan sumun peitossa. Kenraali Armfeltin johtamat miehet olivat kaivautuneet asemiin. He olivat valmiina viivyttämään venäläisen sotaväen etenemistä. Yhtäkkiä sumuverho hälveni. Sotilaat rannalla näkivät järvenselän täynnä hirsilauttoja, jotka rantautuivat. Samaan aikaan venäläinen sotaväki ylitti myös Kostianvirran useasta kohtaa.
_ _ _
Näillä Pälkäneen peltoaukeilla taisteltiin verisesti tasan 300 vuotta sitten. Kyse oli suurimmasta taistelusta Suomen maaperällä. Venäläisten ylivoima oli musertava ja kenraali Armfelt käski oman armeijansa vetäytymään. Taistelun jälkeen suomalaisia makasi kaatuneina yli 500 ja venäläisiäkin toistasataa. Lisäksi oli satoja haavoittuneita ja vangeiksi joutuneita. Luulen, että monet pälkäneläiset talot muuttuivat haavoittuneiden hoitopaikoiksi.
_ _ _
Kun ihminen on voimaton, hän tarvitsee auttajia. Avun pyytäminen on usein vaikeaa, kun jokainen haluaisi pärjätä itse ja olla vahva. Silloin on vain unohdettava luontainen ylpeytensä ja otettava apu vastaan. Äsken kuulimme evankeliumissa halvaantuneesta miehestä. Hän oli omana aikanaan melkeinpä toivottomassa tilanteessa, liikuntakyvyttömänä. Hän oli kuitenkin säilyttänyt jotain oleellista – hyviä ystäviä, toivon paranemisesta ja ennen kaikkea uskon Jumalan apuun.
_ _ _
Jeesusta kosketti se, kuinka kantajat vaivoja säästämättä halusivat tuoda halvaantuneen hänen luokseen. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle. ”Poikani, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.” Jeesus aloitti tärkeimmästä, ihmisen sisimmästä. Siksi hän antoi synnit anteeksi.
Synnin todellisuus on syvällä ihmisessä ja yhteiskunnassa. Se näkyy yhteyden katkeamisena Jumalaan ja toisiin ihmisiin, sekä koko muuhun luomakuntaan. Synnin valta saa ihmisen haluamaan vain itselleen. Itsestä tulee kaiken keskipiste. Tämä itsekkyys johtaa keskinäisiin riitoihin, vääriin tekoihin ja lopulta jopa sotiin.
Synnistä ei haluttaisi puhua, mutta tämän ajan ongelmat huutavat suureen ääneen synnin todellisuudesta: materialismista ja pinnallisista ihmissuhteista on etsitty onnea, mutta saatu pettymyksiä. Jäljellä ovat rikkoutuneet perheet ja kaatopaikoille hylätyt tavarat, joiden hetkeä aiemmin piti tuottaa onnea.
Ihmisessä oleva elämäntarkoituksen jano on jäänyt täyttymättä samalla kun olemme yhä tietoisempia oman elämäntapamme tuhoisuudesta. Elämme velaksi luonnon ja tulevien sukupolvien kustannuksella. Monet herkät ihmiset tuntevat tämän ristiriidan painostavana ja masentuvat
Evankeliumissa Jeesus antoi halvaantuneelle suurimman lahjan, hänen syntinsä anteeksi. Lainopettajat pitivät sitä kuitenkin jumalanpilkkana. Silloin Jeesus paransi myös ruumiin sairauden kun hän sanoi: ” Nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.” Näin hän osoitti olevansa Jumalan Poika, joka voi tehdä terveeksi koko ihmisen. Jeesus on edelleen syntien anteeksi antaja. Siksi hän kuoli ristillä ja voitti ylösnousemisellaan pahan vallan.
_ _ _
Palaan vielä Kostianvirran taisteluun. Sitä pidetään Suuren Pohjansodan ratkaisutaisteluna, jossa Ruotsi hävisi Venäjälle. Sodan jälkeen Venäjän sotajoukot miehittivät Suomen ja vaivasivat monella tavalla maan asukkaita. Ihmiset piiloutuivat metsiin ja piilopirtteihin. Kyliin jääneet vangittiin ja surmattiin. Maa oli kuin halvaantunut ja etsi parantajaa.
Mistä löytyivät halvaantuneen kantajat? Kuinka suomalaiset nousivat isonvihan ahdistuksesta? Täällä Pälkäneellä muistetaan Daniel Medelplania, joka kaiversi puusta piispa Gezeliuksen aapisen painolaatat. Keskellä sotaa ja Isoavihaa haluttiin oppia lukutaitoa ja kristinoppia. Jumalanpalvelusten vietto kirkoissa oli vaikeaa, mutta rukous piilopirteissä oli sitäkin hartaampaa. Usko Jumalaan on kantanut vaikeina aikoina. Samoin on kantanut lähimmäisten apu.
Tänäkin päivänä tuntuu välillä siltä, että maa on halvaantunut. Hengellinen ja henkinen lamaannus näkyy eri tavoin. Kirkosta eroaminen ja hengellisen elämän oheneminen koettelevat seurakuntia talousvaikeuksien lisäksi. – Tosin Pälkäneen srk:ssa toiminta ja messuissa käynnit ovat säilyneet korkealla tasolla. – Kantajat ovat tänäänkin valmiina viemään halvaantuneen suuren parantajan luokse.
Kantajia Jeesuksen luo ovat samat, koetellut asiat kuin ennenkin: Niitä ovat seurakunnan yhteydessä pysyminen ja jumalanpalveluksissa käyminen, kristillisen uskon siirtäminen lapsille ja iltarukouksen opettaminen – Hienoa, että te lapsikuorolaiset olette tänään kirkossa laulamassa.
Edelleen kantajia Kristuksen tuntemiseen ovat erilaiset vaivat ja vastoinkäymiset, jotka riisuvat omasta voimasta ja pakottavat etsimään Jumalan apua. Kantajia Kristuksen luo ovat myös hyvät lähimmäiset, jotka rakkaudellaan osoittavat uskonsa ja voivat jakaa siitä, mitä ovat itse Jumalalta saaneet.
Kyllä minusta Napuen eli Isonkyrön taistelu oli merkittävämpi kuin Pälkäne. Tappiot puolin ja toisin olivat molemmilla puolilla paljon suuremmat kuin Pälkäneellä.
Isoviha luo nimenä vieläkin kalsean olon.
UKK:n aikana tosin sekin haluttiin naapurimme taholta selittää parhain päin kehityksen ajaksi….
Suuri joukko virkamiehiä ja pappeja oli paennut Ruotsiin. Harmi, että se Daniel Medelplanin aapinen paloi Turussa yliopiston kirjaston mukana 1827.
Kaarle XII:n hallitusaika oli maalle todellinen katastrofi.
Vielä 1900-luvun alussa Poltavan taistelukentällä oli suuri venäläisten ruotsalaisille pystyttämä muistomerkki. Se on kuvattu
Suomen Kansan Aikakirjoissa. Siinä venäläiset kiittivät hävinneitä ruotsalaisia saamastaan opetuksesta sotataidossa. Nyt tuota muistomerkkiä ei enää ole.
On taisteluja ja taisteluja. Nl:n suurhyökkäys Suomea vastaan alkoi II maailmansodan suurimpiin kuuluneella tykistökeskityksellä Valkeasaareen 9.6. -44. Suomi menetti Viipurin 20.6. ja kesän aikana suoritettujen torjuntataistelujen ansiosta Suomi välttyi miehitykseltä.
Kesän -44 taisteluista suomalaisten historiaan ovat jäänet mm. seuraavat Nl:n etenemisen pysäyttäneet taistelut: Kivisalmi 22.-24.6., Tali-Ihantala 25.6.-11.7., Viipurinlahti 30.6.-9.7., Äyräpää ja Vuosalmi 22.6.-16.7. ja Laatokan-Karjala 20.6. – 8.8. Tali-Ihantalan taistelu oli pohjoismaiden suurin. Siinä 50 000 suomalaista taisteli 150 000 neuvostoliittolaista vastaan.
YYA-Suomi halveksi tuota sankaruutta ja esim. Rintamanaisten Liitto julkaisi oheisen ilmoituksen vielä v. 2005: ”Rintamanaiset pyytävät apuasi ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Osallistu keräykseen ja auta takaamaan 5000 elossa olevalle jäsenelle ihmisarvoinen loppuelämä. Nyt on aika antaa jotakin takaisin.” (Suomen Kuvalehti1 8/2005)
Kunnia kaikille veteraaneillemme!
Muistakaa heitä, kun keräys osuu lähistölle. Nyt esimerkiksi R-kioskit myyvät heijastimia.
Ja kiitos sotilaspapeille heidän työstään. Armeija on ainoa paikka, missä kirkko voi kohdata niin laajasti nuorten miesten ikäryhmän. Kirkon kerhoja ja jumalanpalveluksiahan kansoittavat pääasiassa naiset. Nuoret miehet hyvin harvoin kirkkoon hakeutuvat. Itsekin sain sen aikuisiässä eniten vaikuttaneen kontaktin Jeesuksen virkamiehiin juuri varusmiesyksikköni sotilaspapin kautta.
Hengellinen osuus tässä oli todella hyvä! Kiitos siitä!
”Veljeä ei jätetä!”
Isänmaallinenkin olen ja muistan 60 luvun jolloin sodan käyneillä, sinne joutuneilla/lähteneillä oli erittäin vaikeaa yleisen ilmapiirin vuoksi. Onneksi siitä on nyt edes jotenkin päästy.
Sota on kauhea asia, mutta isäni ja äitini ansaitsevat, sukujensa kanssa, kaiken kunnioituksen ja arvon siitä mitä tekivät isänmaan puolesta rintamilla. – Myös maamme uudelleen rakentamisesta!
Kiitos tästä saarnasta!
Kiitos Särkiölle asiapitoisista kirjoituksista.
Poikkeusilmiö, kun useimpia blogisteja ja kirjoittajia kiinnostaa napapiiri ja hömppä.
Tuula Hölttä, kesän -44 torjuntataistelut ovat sotahistoriamme merkittävimpiä niin miesmääriltään kuin torjuntavoiton kauaskantoisuuden kannalta. Kostianvirran taistelu on kuitenkin nykyisen Suomen alueella taisteluun osallistuneiden sotilaiden määrän puolesta suurin.
Pekka Särkiö,
En ollut tietoinen asiasta, joten kiitos tiedoista. Suomalaisten kotiseudut ovat perinteisesti olleet suurvaltojen ”hyökkäysalusta”, jossa on sodittu ”ikuisista rauhoista” välittämättä. Tallensin joskus vuosilukuja, jolloin suurvallat ovat hyökännet rajojensa yli ja sotineet suomalaisten asuttamilla alueilla: 1337-39, 1348-51, 1395-97, 1411, 1444, 1464, 1473-97,1555-57, 1587-97,1610-17,1656-57, 1710-21…
Suuren Pohjan sodan jälkeen solmitussa Uudenkaupungin rauhassa 1721 luotiin lahjoitusmaajärjestelmä, jossa keisarille palveluksia tehneelle yläluokalle lahjoitettiin talonpoikien maaomaisuutta, jolloin he menettivät omistusoikeutensa. Katariina II:n valtakaudella lahjoituskirjoihin lisättiin maininta talonpoikien ”sielujen” lahjoittamisesta, jolloin talonpojat vajosivat venäläisen maaorjan asemaan. Näiden Viipurin läänin talonpoikien tilanne ratkesi valtiopäivillä v. 1867, kun valtio teki päätöksen lahjoitusmaiden lunastamisesta valtion varoilla.
Mikä kantaisi halvaantunutta?
Voimme myös kysyä ”Kuka kantaisi halvaantunutta?”
Kuka kantaa sotien tantereilta haavoittuneet ja halvaantuneet pois turvaan?
Elokuvissa olemme nähneet, kuinka aseveljet huolehtivat jopa oman henkensä kaupalla haavoittuneista eivätkä jätä heitä sotatanterelle.
Joku aseveli raahasi aikoinaan myös minun isäni turvaan kun vihollisen kranaatti räjähti hänen päähänsä. Siitä tuli elinikäinen vamma monella tapaa, eikä vähiten esteettisesti. Komea mies muuttui oudon näköiseksi, jota varsinkin lapset pelkäsivät. Toinen silmä, nenä ja poski hävisivät kokonaan ja ne piti rakentaa uudelleen. Yli kolme vuotta siinä meni Helsingissä aivovammasairaalassa. Lopputulos oli mitä oli.
Mutta elämänhalua eivät vammat voineet viedä.
Joten aina tarvitaan kantajia, niin fyysisessä kuin hengellisessä mielessäkin.
Googlasin huvikseni isäni nimen ja esille tuli seuraava tieto:
”Luettelo puolustusvoimain ylipäällikön talvisodassa 1939-40 antamista kunniamerkeistä ja muistomitaleista, joia ei ole voiti toimittaa saajille”
Ja joukossa myös isäni nimi
Piironen, Tuomas Reino, stm. 3/JR 36, 13.2.10, Nurmes.
Tässä ei käy ilmi milloin näitä merkkejä on yritetty toimittaa saajille. Isäni kuoli vuonna 1980.
(kommenttini menee ehkä blogin aiheen ohi, mutta liittyy kuitenkin Suomessa käytyihin sotiin).
Vastarinnan kiiskin mietteitä:
Mielestäni Suomi ei ole ollut koskaan minkään suurvallan hyökkäysalusta, ellei sitten oteta lukuun Jatkosotaa ja Vuoristoarmeijaa pohjoisessa.
Häme ja Karjala tulivat aikoinaan Birger Jarlin ja Trygvils Knutsonin toimesta liitetyksi Suomeen, mutta tuskin tapahtuma oli näille heimoille tappioksi. Mitalin toinen puoli tulee kirkaana näkvviin kun tekee kesäisen matkan vaikka Ääniselle. Tuomas-piispa tosin koetti vähän lisätä aluetta, mutta suomenheimoisten torpanmaista silloinkin oli kysymys. Vainolaiset ovat tulleet ihan eri suunnasta.