Mistä löytyisi se viisasten kivi, se mittari, joka jotenkin aukottomasti kertoisi, mikä on riittävästi?
Mikä auttaa ihmistä hahmottamaan realistisesti ja todesti sen, onko hän yrittänyt riittävästi, tehnyt työtä riittävän hyvin, elänyt elämäänsä riittävän paljon muita huomioon ottaen? Onko ollut riittävän hyvä vanhempi, riittävän hyvä puoliso, riittävän hyvä ystävä ja lähimmäinen, riittävän hyvä työntekijä? Onko elänyt riittävän täydesti ja riittävän rohkeasti?
Riittämisessä on myös tämä iso kysymys: Suhteessa mihin minun ihmisenä pitäisi riittää? Kenelle minun pitäisi riittää ja kelvata?
Riittämättömyys riepoo ja syö ihmistä. Se imee voimia, aikaansaa ahdistusta ja kateutta, katkeruutta ja pelkoa. Erityisen suuri ongelma se tuntuu olevan naisille.
Onko riittämättömyyden tunne ja todellinen riittämättömyys välttämättä missään järkevässä suhteessa toisiinsa? Väittäisin, että useinkaan ei.
Riittämisen realiteetit voi hukata niin monesta syystä. Joltakin on vaadittu aina liikaa, aina enemmän mihin hän kykenee. Joltakin on aina odotettu liian vähän, hänen kykyjään ja lahjojaan on aina aliarvioitu ja mitätöity. Joku hoitaa pitkään lapsia kotona eikä sen jälkeen enää pääsekään työelämään mukaan. Pikku hiljaa hän alkaa kokea olevansa kelpaamaton ja riittämätön kaikkeen työhön.
Joku sairastuu tai joutuu onnettomuuteen ja menettää liikuntakykynsä tai puhekykynsä. Hän ei enää kykene olemaan se, mikä on tottunut aina olemaan. Mikä riittäisi uudessä tilanteessa? Joku tulee petetyksi ja jätetyksi. Kolaus omanarvontunnolle on suunnaton. Joku joutuu pahoinpitelyn ja väkivallan kohteena tuntemaan sekä sielussaan että ruumiissaan olevansa kertakaikkisen arvoton.
Jonkun perheeseen kasaantuu itsestä riippumattomia vastoinkäymisiä yksi toisensa perään. Jossain vaiheessa täydellinen riittämättömyyden tunne saa vallan, vaikka kuinka tiedostaisi olevansa lähes syytön siihen, että mistään ei tule mitään. Jotakin on kiusattu varhaisista kouluvuosista saakka. Vuosia jatkuva kiusaaminen aiheuttaa pahimmillaan syvän riittämättömyyden, arvottomuuden ja kelpaamattomuuden tunteen.
Jollekin kehittyy jo lapsuudessa äärimmäisen ankara yliminä. Sisäinen syyttäjä vaatii ja piiskaa. Perfektionisti ei mielestään koskaan piirrä riittävän hyvää kuvaa, pärjää riittävän hyvin koulussa ja urheilulajeissa tai opi riittävän taitavaksi soittajaksi. Aikuisena hänen kotinsa ei koskaan ole riittävän siisti ja riittävän hyvässä järjestyksessä, piha ei ole koskaan kunnossa, työ ei tule koskaan riittävän hyvin tehdyksi.
Mikä auttaa? Mikä antaa terveen itsetunnon, riittävän suhteellisuudentajun, realistisen ymmärryksen riittämisen rajoista? Mikä korjaa haavat, jotka tuota tajua hämärtävät tai jotka ovat sen kokonaan pimentäneet?
Lutherilla on yhdenlainen lääke tähän:
”Kun siis olemme masentuneita, opetelkaamme lohduttamaan itseämme näin: mitä minulla ei ole ja mitä minä en voi, se on Kristuksella ja sen hän voipi.”
Tiettyyn rajaan saakka tällainen hengellinen lohdutus voi toimia, auttaa, rohkaista ja vapauttaa energiaa. Jos todella pystyy uskomaan ja luottamaan siihen, että Jumala voi ja pystyy kaiken sen, mihin minä en riitä enkä pysty, saavuttaa kaiketi jonkinlaisen levon.
Mutta joku minussa myös vastusta tätä retoriikkaa, jolla usein myös aivan vääristynyt ja väkivaltainen ja harhainen riittämättömyydentunne ikään kuin oikeutetaan, väitetään todeksi ja lohdutetaan pois. Sitäkö Jumala tosiaankin haluaa? Haluaako hän, että ihminen luulee olevansa heikompi ja kurjempi ja riittämättömämpi kuin oikeasti on – ja nöyrtyy sitten tämän kaiken mahdottomuutensa kanssa jatkuvasti anelemaan armoa? Eikö katumus ja armahdus pitäisi säästää oikeille ja todellisille synneille, pahantekemisille?!
Eikö Jumala pikemminkin halua, että ihminen saisi mahdollisimman hyväitsetuntoisena ottaa käyttöönsä (muiden ja itsensä iloksi ja Jumalan kunniaksi) kaikki ne kyvyt ja lahjat ja voimat, mitä hänelle on syntymässä suotu ja mitä hän on elämänsä varrella oppinut? Eikö meidän kristittyinä tulisi tukea ja kannustaa jokaista omien vahvuuksiensa löytämisessä ja käyttöön saamisessa – ja vastustaa kiivaasti kaikkea sitä, mikä ihmisen riittämisen tunnetta ja itsetuntoa vahingoittaa, syö ja tuhoaa?
Synti ei ole sitä, että tuntee olevansa riittämätön. Syntiä on kaikki se paha, mikä saa ihmisen kuvittelemaan, että hän ei riitä eikä kelpaa sellaisena millaiseksi Jumala on hänet luonut.
Erityisluokanopettajana tiedän, että lähes pahinta, mitä lapselle voi sanoa on ’riittää, kunhan yrität parhaasi’. Lapsi ei tiedä, milloin tuo tulee täyteen ja ahdistuu.
Erinomainen esimerkki ja kiteytys blogini sanomasta, Elias! Juuri tuota tarkoitan.
Kenen ja missä tilanteessa kuuluu huutaa: RIITTÄÄ JO!?!
Useinkaan en voi itse vaikuttaa siihen, mitä elämässäni tapahtuu,
mutta aina voin vaikuttaa siihen, miten noihin tapahtumiin suhtaudun.
Se asennoitumistapa on sentään mun valittavissani!
Ajatteletko Hannu oikeasti noin, että sinä voit aina itse valita, miten asennoidut eri juttuihin, mitkä elämässä eteesi tulevat yllättäin ja pyytämättä? Minä olen kyllä vähän skeptinen tuon suhteen.
Toki JOSSAIN MÄÄRIN kykenemme aina itse asennoitumiseemme vaikuttamaan. Ja varmaan opiskelemalla erilaisia mielenhallinnan menetelmiä yms. voimme oppia taitaviksikin siinä, että itse päätämme asenteestamme. Mutta kyllä mä silti väitän, että ihminen on aina myös tiedostamattomien reaktioittensa vanki, ainakin jossain määrin. Musta ei muutu valkoiseksi, vaikka miten yrittäisi asennoitua niin, että valkoistahan se.
Tuo on hyvin henkilökohtainen asia ja varmaan pohjimmiltaan aivokemialliset erot selittävät erilaiset suhtautumiset: toiset pystyvät paremmin vaikuttamaan omiin tunteisiinsa kuin toiset, samoin kuin toiset ovat herkemmin tyytyväisiä (=pitävät riittävinä) omiin saavutuksiinsa kuin toiset.
Emilia, en yhtään ihmettele riittämättömyyden tuntemuksiasi, kun olet lähes kylmiltään hypännyt perä”mieheksi” melkoisen suureen laivaan. Itte on sentäs valmentautunut hommaan jo tissimaidosta lähtien ja siltikin homma vei polvilleen.
Ei tässä hommassa riitäkkään, ei ihan mihinkkään. Vanhemmat, välittävät ja empaattiset vanhemmat haluavat riittää lapsillensa hyvin, mutta jos ja kun niitä on niin monta, sitä ei vain yksinkertaisesti riitä. Äärimmillään homma voi mennä siihenki, ettei riitä enää edes rutiinien tekemiseen. Niin kuin se kävi meilläkin. Vaikka kodinhoitajat auttoivat minkä kerkesivät ja muutama laitettiin päiväkotiinki. Semmoset sanat kuin lasten harrastukset, tai mökkireissut sun muut, tuntuivat siihen saumaan suorastaan kirosanoilta. Niistä vaan luovuttiin, siinä se. Kaikki jutut, mitkä nostivat sterssiä ja tuntuivat väsyttäviltä, niin pois vaan.
Sitten on vielä sekin, että jos kuvittelee ympäristön asettavan omia odotuksiaan suhteessa omaan ”asemaan”…
Riittämättömyyden tunteen herkkyys on varmasti peräisin lapsuuden kasvuoloista. Lapsien vertaaminen toisiinsa suorituskyvyiltään on yksi vanhempien huomaamattaankin aikaansaama itsetunnon murskain. Miten nuorempi selviää koskaan vertailussa vanhemman kanssa, tämä kun aina ensimmäisenä ehtii tekemään kaiken? Olisi viisaasti seurattava kunkin lapsen omaa ominaista ”kehitystä”. Itse kohtasin kohtuuttoman riiittämättömyyden tunteen Tyttönorssin lukiossa musiikkitunneilla. Opettaja pohti ääneen: ”Voi voi, mitä minä sinulle nyt annan numeroksi, kun laulat niin hyvin? Antaisin muuten 10, mutta isosiskosihan laulaa kuin enkeli.” (Isosisko sai 10 ja minä 9 todistuksiimme). Tällaiseen tottuu, vaikka aluksi se tuntuu kohtuuttomalta. Sitten riittämättömältä.
Emilia: Myönnän, että tuo kyseinen asennoituminen on opettelun tulos.
Zeniläisyydessä puhutaan itse aiheutetusta kärsimyksestä ja stoalaisuudessa siitä, että meitä kohtaavat asiat eivät tee meitä onnettomiksi vaan juuri se, miten me ne itsellemme selitämme, tulkitsemme.
Se riittämättömyyden tunnekin voisi olla omaa, liian ankaraa sisäistä puhetta, johon jossakin vaiheessa on alettu uskoa ikään kuin annettuna totuutena…?
Samahan se on vallankin kanssa: Ihmissuhteissa toinen saa sinusta niin lujan otteen kuin sinä hänelle sallit.
Tässä on myös kyse siitä, mitä Joensuun oma Ukko-Paavo (Kettunen) kuvaa tutkimuksissaan suomalaisesta häpeästä. Kun pyydämme anteeksi syyllisyyttämme ja saamme anteeksi, saamme myös hyvän olon. Syyllisyys siitä, että on tehnyt väärin, ei enää paina mieltämme. Mutta jos pyydämme anteeksi häpeäämme, ja saamme sen anteeksi, olo ei tunnukaan hyvältä. Silloinhan häpeä on saanut legitimaation; onhan se väärin, mutta saat sen anteeksi. Kuitenkaan häpeää tuottava asia, kuten riittämättömyyden tunne, ei ole sellainen, joka tarvitsisi synninpäästöä.
Kun te suurperheiset poette riittämättömyyttä monen lapsen kanssa, minä häpeän sitä, ettei niitä ole yhtään. Olen huono ihminen niiden (lähes kaikkien?) mielestä, joiden mukaan perheen perustaminen ja lasten hankkiminen on ihmisen elämän ainoa tärkeä sisältö. Sellainen ihminen, joka julistaisi minulle anteeksiannon sinkkuelämästä, kertoisi teoillaan juuri tuota viestiä: olet hukannut elämäsi sisällön, mutta saat sen anteeksi. Eikä sellaista viestiä halua kuulla. Ei kai kukaan halua kuulla sitäkään, että ”olet huono äiti/isä, mutta saat sen anteeksi”?
Tässä osut Hannu kyllä erittäin oikeaan:
Ongelma tosin on se, että uhri usein tajuaa liian myöhään, että myös hän olisi voinut vaikuttaa siihen, ettei olisi ajautunut uhriksi ja vallankäytön kohteeksi. Mutta tämä siis toki koskee vain aikuisten välisiä valtasuhteita. Aikuisen harjoittama väärä vallankäyttö lasta kohtaan on aina tuomittava niin, että uhri ei ole mistään vastuussa eikä mihinkään syyllinen.