Monella on nyt mielessä, olisiko näissä olosuhteissa etäehtoollinen mahdollinen. Tämä toteutuisi jotenkin siihen tapaan, että pappi viettäisi kirkossa ehtoollista ja seurakunta kokoontuisi kotona nauttimaan leivän ja viinin omassa keskuudessaan. Lahjojen siunaaminen tapahtuisi verkon välityksellä.
Ymmärrän ehtoollisen kaipuun ja jaan sen itsekin, mutten pidä tällaista ehtoollisenviettoa viisaana. Sitä on perusteltu muun muassa sillä, että jos Kristus voi olla taivaasta käsin läsnä ehtoollisaineissa, miksei hän voisi olla samaan tapaan papin virtuaalisesti välittämän sanan välityksellä läsnä myös kodeissa.
Toisaalta eikö samalla tavalla voisi kyseenalaistaa niin leivän, viinin kuin papinkin välttämättömyyden Kristuksen läsnäolon välikappaleina? Toki Kristus voi olla läsnä ja onkin myös näistä huolimatta, joten miksi ylipäätään vaivautua?
Ja vakavammin itse ajattelen, että tässä on kyse myös ruumiillisuudesta ja sen teologiasta, suostumisesta rajallisuuteen ja katoavaisuuteen. Kristuksen ruumis tulee todeksi ehtoollisen leivässä ja viinissä, sen nauttijoissa yksittäin ja yhdessä sekä ajan ja paikan ylittävässä todellisuudessa.
Nyt kun ruumiimme on fyysisesti erotettu toisistaan, näkyy tämä myös sakramentin todellisuudessa, siinä missä läsnäolo sitoutuu tiettyihin aineisiin, aikaan ja paikkaan sekä tässä mielessä myös yhdessä nauttimiseen. Kai ruumiin kipu ja kaipuu näkyy myös tässä?
Sanan jakaminen on lopulta eri asia kuin sakramentin jakaminen. Sana voidaan jakaa puhuttuna, kerrottuna, luettuna, saarnattuna, kirjoitettuna, maalattuna, näyteltynä ja kaiken kaikkiaan niin monella tavalla, että mielikuvitukseni ei siihen riitä. Sen sijaan ruumista, kosketusta, en pysty jakamaan samalla tavalla vaikka kuinka haluaisin.
Ruumis todistaa ajallisuuden ja rajallisuuden kivusta, joka on erityisesti tänä aikana totta monin eri tavoin. Liian moni rakas on toisistaan erotettu, kuka eristyksessä tai karenteenissa, kuka sairaana, kuolevana tai jo kuolleena. Tätäkin merkitystä ehtoollisen ruumiillisuus kantaa mukanaan.
Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu.
Kristuksen veri, sinun puolestasi vuodatettu.
Kiirastorstaiyönä opetuslapset eivät jaksaneet valvoa ja viimein tiukan paikan tullen katosivat kukin taholleen. Harva pääsi ristin juurelle. Silti Jumalan lupaus ja Kristuksen synnin, kuoleman ja pahan voitto kuului heille. Ylösnoustuaan Kristus ilmestyi heillekin ja kokosi heistä yhteisön, kirkon, oman ruumiinsa maailmassa.
Tämä ruumiillisuus on totta silloinkin, kun olemme sen vaikuttavista merkeistä oman rajallisuutemme vuoksi ja oman ruumiimme elämän turvaamiseksi erossa. Siksi ohjaisin ehtoollisen kaipuun nyt hengelliseen kommuunioon, vaikka se riipaiseekin luihin ja ytimiin. Siinä jaamme sanan äänenä, kuvina ja kirjoituksena, mutta ehtoollisen sakramentti välittyy vain osittain ja loppu jää Jumalan haltuun rukouksessa:
Herra Jeesus,
uskon, että olet läsnä sakramentissasi
ja tahtoisin ottaa sinut siinä vastaan kuin juhlavieraan.
Koska juuri nyt en voi, rukoilen sinua:
tule silti luokseni Vapahtajana,
syntien anteeksiantajana,
lohduttajana.
Tahdon seurata sinua, Jumalan Karitsa,
minne ikinä minut vietkin,
ja rakastaa sinua yli kaiken,
ja lähimmäistäni niin kuin itseäni.
Ole ylistetty, Herra Jeesus Kristus!
Aamen.
(Rukous Timo Viitanen)
Mika K T Pajunen
Toiminnanjohtaja, Hiljaisuuden Ystävät ry
Ollaanpas hiukka tarkempia.
Lutherilla ja Augsburgin Tunnustuksessa ripin päästö ja vastaanotto on sakramentti. Se ettei kirkkomme halua edellistä muistaa on toinen asia.
Asiaan kuuluu myös se että Luther lupasi ripin hoitamisen uskovalle maallikolle.
Edellisestä saa hyvää ehtoollisteologiaa halutessaan.
Niin ja aamen! Olen myös sitä mieltä, että nyt voimme jakaa sanaa ja sana, evankeliumi tuo meille Kristuksen lahjoineen kuten Luther opetti. Evankeliumin välittymisen kanavia ovat Lutherin mukaan: 1)kaste, 2)ehtoollinen, 3)rippi, 4)luettu ja saarnattu sana, 5)veljien (ja sisarten) keskinäinen lohduttaminen.. Oliko vielä muita?
Hassuja ajatuksia, toiminnanjohtajalla. Tämänhän voisi toteuttaa kirjekurssinakin, sillä kaikilla ei ole välineitä millä katsoa.
Joissakin hurmahenkisissä suunnissa kotiehtoollinen on ihan arkipäivää. Helposti voidaan kadottaa kirkon traditionaalinen opetus ehtoolisesta ja kristikunnan yhteinen perintö, luodaa uusia käytäntöjä jotka aiheuttavat lisää hajaannusta ja teologisia ongelmia. Näin kuljetaan kauemmaksi, etäämmäksi ja ykseys painuu taka-alalle.
Jumala varmasti näkee tämän tilanteen, menemme ehtoolliselle silloin kun sen aika on, nyt sen aika ei ole.
Hyvin muotoiltu, Sami!
Rypäleen mehu on hedelmän mehua, ei ihmisen verta. Ja leipä on viljatuote, ei kenenkään ruumis.
Näinhän se on. Paitsi, että ne ovat sekä että, kuten Sana asian ilmaisee.
Kiitos Mika. Kiinnitin huomiota siihen että Ruotsin kardinaali Arborelius ehdotti maansa katolilaisille italialaisen pyhimyksen Padre Pion rukousta. Viitasen rukous kuulosti tutummalta. Men här alltså på svenska:
Min Jesus, jag tror att du är närvarande i altarets allraheligaste sakrament.
Jag älskar dig över allt, och min själ längtar efter dig.
När jag nu inte kan inte ta emot dig i altarets sakrament,
så kom ändå på ett andligt sätt till mig.
Jag tar emot dig som om du redan vore här hos mig, jag förenar mig med dig.
Jag tillber dig i djupaste vördnad. Tillåt inte att jag någonsin blir skild från dig. Amen.
https://www.vaticannews.va/sv/kyrkan/news/2020-03/kardinal-arborelius-andlig-kommunion-under-pandemin-forutsatter.html
Ilmetyskirjassa sanotaan tuomitsevaan sävyyn: ” Verta te saitte juodaksenne ja sen te olette ansainneet ”
Ehtoollinen vaikuttaa jotenkin rangaistukselta.
”Tulkoon hänen verensä meidän ja meidän lastemmme päälle. ” Tätä lausetta on yleensä käytetty oikeuttamaan vainot ja juutalaisten murhaaminen. Kristittyjen pitää kuitenkin itse juoda tuo veri.
Tarja
Väite ”Verta te saitte juodaksenne ja sen te olette ansainneet ” (Oikeammin: ”Sillä pyhien ja profeettain verta he ovat vuodattaneet, ja verta sinä olet antanut heille juoda; sen he ovat ansainneet.)
Johtopäätös: ”Ehtoollinen vaikuttaa jotenkin rangaistukselta” = Non sequitur