Arvellaan, että piru olisi papinvaalissa ahkera. Piispanvaalissa toiseen potenssiin.Nyt on auki paimenen virka Mikkelissä ja kandidaatteja piisaa. Viimeisimpänä kansliapäällikkö Pekka Huokuna Kirkon Talosta, siitä Palacen vierestä.
Minun virkani olivat Oulun ja Mikkelin hiippakunnassa, arkkihiippakunnassa, Baijerin maakirkossa ja takaisin arkkihiippakunnassa. Pohjoisessa oli muinoin tapana, että jos yksi hakijoista ei ollut RY-läinen, niin hänet valittiin. Muut kuin Rauhanyhdistysläiset yleensä aktivoituivat. Nyt vähän vaikuttaa, että samantyyppinen valitsemisen logiikka saattaa tulla käyttöön Mikkelissä. Eli valittaisi se,josta on kuultu vähiten pahoja puheita.
Kun muista on jo arvioita esitetty, kommentoin tässä nyt ainoastaan viimeisintä juoksuradalle lähtenyttä. Saattaa heitä tulla vielä lisääkin. Freija Özcanin haastattelussa kansliapäällikkö kertoo tavoitteensa: ”Näinä aikoina tarvitaan toivoa, iloa ja yhdessä tekemistä vastakkainasettelun sijaan. Haluan omalla toiminnallani rakentaa yhteisöllisyyttä, yhteyttä ja yhteistyötä.”
Kansliapäällikkö Huokuna on toiminut paikallaan lähes neljä vuotta. Vilkkaana käyvässä nettikeskustelussa kotimaa24:ssä ovat kirkon työntekijät kiinnittäneet huomiota ilmapiiri-ongelmiin kirkon ja seurakuntien työssä. Nyt haastan Etelärannan väkeä kertomaan, miten toivo, ilo ja yhdessä tekeminen ovat viime vuosina kukkineet Kirkon Talossa?
Ongelman ydin taitaa olla siinä, että Israelin valtio on määritellyt itsensä ”juutalaisvaltioksi”. Sen taustalla on luonnollisesti pitkä antisemitismin historia ja YK:n antama mandaatti toisen maailmansodan jälkeisessä maailman toipumisessa.
Juutalaisvaltiossa nähdään lähtökohtaisesti Israelin valtio juutalaisten kotimaana, jonka kansalaisuuteen kaikilla maailman vainotuilla juutalaisilla on ollut etusija. Se on siis ollut juutalaisille maahanmuuttajielle rakennettu valtio, turvapaikka.
Muille kuin juutalaisille kansalaisuutta ei ole juuri myönnetty – paitsi tietysti niille, jotka sattuivat asumaan juutalaisvatliossa silloin, kun se perustettiin. He ovatkin olleet historian kummajainen: ei-juutalaisia Israelin kansalaisia, jotka asuvat juutalaisvaltiossa.
Israelin valtion perustamisen jälkeen kansalaisuuden ovat saaneet vain ne maahanmuuttajat (hepr. ”olim”), jotka ovat voineet osoittaa, että he ovat juutalaisia tai ovat kääntyneet juutalaisuuteen. Palestiinalaisia (arabeja) maahenmuuttajia Israelin valtioon ei ole ollut.
Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että juutalaisvaltiossa, jossa kansalaisuuden saamisen edellytys on juutalaisuus ja identifioituminen ikiaikaiseen Israelin kansaan, ihmisten kansalaisoikeuksia säädellään sekä etnisen että uskonnollisen alkuperän mukaisesti. Se on eräänlainen konstitutiivinen turvallisuuskysymys: juutalaisvaltiossa pitää enemistön olla juutalaisia, jotta holokausti ei enää toistuisi ainakaan Israelin valtion maaperällä.
Onko se tasa-arvoista? No, ei taatusti ole – ainakaan länsimaisilla mittareilla mitattuna eikä varsinkaan palestiinalaisten osalta, olivatpa kristittyjä tai muslimeja tai keitä tahansa. He ovat joutuneet vuoden 1967 sodan jälkeen maattomiksi. Jordanialaisia he eivät enää ole, ja israelilasisiksi heitä ei oteta. Keitä he sitten ovat, elleivät palestiinalaisia..?
Knessetin hyväksymä laki nojaa ilmeisesti siihen, että vuoden 1967 sodan jälkeen palestiinalaiset ovat osa ratkaisematonta konfliktia Israelin valtion naapureiden kanssa. Israelhan ei koskaan virallisesti liittänyt naapureiltaan valtaamiaan alueita Israelin valitioon, minkä vuoksi palestiinalaiset jäivät maattomiksi.
Yrityksenä rakentaa rauhaa palestiinalasten kanssa knesset tarjoaa nyt palestiinalaisten rauhallisemmalle kansanosalle – kristityille – mahdollisuutta osallistua Israelin valtion rakentamiseen. Vai onko joku kuullut palestiinalaisesta kristitystä itsemurhapommittajasta tai kristillisestä terroristijärjestöstä, jonka missiona on työntää juutalaiset Välimereen?
Onko tämä knessetin hyväksymä laki eettisesti pitävä, sen voi jokainen arvoida itse. Mutta ainakin se on juutalaisvatlion itseymmärryksen kannalta ymmärrettävä: Israelin valtion rakentamiseen ovat tervetulleita ne palestiinalaiset, joilla ei ole aikeita tuhota juutalaisia. Kristityt palestiinalaiset nähdään osana Israelin turvatakuita.
Epäilemättä muitakin (poliittisia) motiiveja ratkaisun taustalla on, mutta näin on mahdollista ymmärtää israelilaisen logiikkaa juutalaisvaltion omista lähtökohdista.
Sekin on ymmärrettävää, että palestiinalaiset eivät ole tästä laista mielissään, koska he mielellään esiinyvät etnisesti yhtenäisenä kansana. Jokainen voi myös kysyä esim. Gasan kristityltä vähemmistöltä, kuinka yhtenäistä ja tasa-arvoista elämä musliminaapureiden kanssa autonomisessa Gasassa on ollut.
Siellä, missä on ihmisiä koolla, niin siellä syntyy ilmapiiriongelmia. Hyvä ilmapiiri syntyy itsestään sinne, missä johdolla on riittävästi aikaa, taitoa ja rohkeutta puuttua ongelmiin heti kun niitä ilmenee. Jos johdolla on itsellään liikaa työtä, niin tärkein, eli ilmapiiri jää hoitamatta.
Hyvä ilmapiiri ei synny itsestään. Se syntyy siellä, missä sitä yhdessä vaalitaan. Dominoiva, kaikkeen puuttuva johtaja voi turmella hyvänkin ilmapiirin. Jos esimerkiksi maisteri ei siedä tohtoria alaisenaan.
Tai tohtori ei siedä maisteria päällikkönä.
Ai niin. Että alainen alkaa kiusata päällikköäään.
Alaisen on vaikea kiusata päällikköään mutta ns. haastava käytös tai omavaltaisuus onnistuu. Käsittääkseni seurakunnan ongelmana on liian usein heikko ja epäselvä johtajuus (minkä vastakohta ei ole diktatuuri, tosin sitäkin on esiintynyt).
MARKO,
ehkäpä srkn isoin ongelma on, että monet räätälöivät itse oman työnkuvansa.
Heikki P. Tuo oman työnkuvan räätälöinti on mielenkiintoinen juttu. Tuota räätälöintiä ja ”sooloilua” toki löytyy, mutta eri versioina. Jatkan hiukan omien havaintojeni pohjalta:
Joissakin seurakunnissa on niin kova puurtamisen tahti, että mitään ”omaa” työnkuvaa ei ole kun vanhat rutiinit vievät kaiken työajan.
Joissakin seurakunnissa työntekijöiden jaksaminen voi olla kiinni siitä, että nämä voivat ”räätälöidä” jotakin omaa.
Joissakin seurakunnissa ”räätälöity” työnkuva on suorastaan ihanne. Sitä voidaan kutsua vaikkapa omien armolahjojen virittämiseksi käyttöön.
Joissakin seurakunnissa oletetaan – usein julki lausumattomasti – että seurakunnan työntekijöillä tulisi olla jokin määrätty hengellinen työnäky. Eri työtehtäviin sitten ”poimitaan” tälle jollekin asialle ”palavia” työntekijöitä. Tarpeen vaatiessa myös lainsäädännön määräyksiä venytetään vähin äänin.
Tällaisessa tilanteessa voi käydä niin, että ”väärin” ajattelevat työntekijät sivuutetaan ja räätälöidään jokin uusi työtehtävä, johon ujutetaan ”oikein” ajatteleva ja ennen kaikkea oikeat henkilösuhteet omaava työntekijä kehittämään ao alaa.
Joissakin seurakunnissa jyrätään työntekijöiden omat käsitykset ja hengelliset painotukset. Tarvittaessa vaikka väkisin. Ennen kaikkea toivotaan, että väärin ajattelevat – tilanteesta riippuen esimerkiksi herätysliikekristityt, naispappeuden vastustajat tai kannattajat, liberaalit, kreationistit tai vaikkapa sateenkaariaktivistit – ymmärtävät pysyä poissa. Tarvittaessa tämä annetaan myös ymmärtää.
Joskus sooloilun taustalla on työntekijän oma itseymmärrys yhdistyneenä psykologiseen haurauteen. Myös hengellinen ja muu tausta voi vaikuttaa.
Muuan naiskirkkoherra sanoi muuten jo vuosikymmeniä sitten: se on hyvä, että pojat ovat käyneet armeijan. He osaavat totella eivätkä koko ajan kyseenalaista saamiaan ohjeita. Hän totesi myös: Kirkkoherra ei voi olla kenenkään ”kaveri”. Hänellä on aikamoiset diktaattorin valtuudet ja on tärkeää että valtuuksia osaa käyttää oikein.
Työyhteisö johon on luotu toimintamalli, jossa ongelmiin puutumisesta on kaikkien kanssa sovittu selvät sävelet ja kukin tietää miten asiat hoidetaan, kun ongelmia tulee vastaan, niin se yhteisö hoitaa todellakin itse itseään. Tämä koetaan yhteisössä niin tärkeäksi arvoksi, ettei poikkeamista yhteisesti sovitusta sallita. Dominoiva johtaja voi tietenkin helposti tuhota hyvän ilmapiirin.
PEKKA,
kun kuvaat tätä, se kuullostaa helpolta, mutta sitä se ei ole. Kaikkien puuttuminen esim. päihdeongelmiin, kiusaamiseen yms oli kirkossa / seurakunnissa PAPERILLA jo vuosituhannen alussa. Mitä se on paperilla ja mitä todellisuudessa voi olla kaksi ihan eri asiaa.
Vessapaperia saa helpommalla kaupasta. Miksi siis tehdä isolla vaivalla Paperi, jolla ei ole sen parempaa käyttöä. Olen päässyt tekemään työtä sekä valtion että kirkon leivissä ja päässyt sisältäpäin tutustumaan näiden erilaiseen toimintakulttuuriin ilmapiirin hoidossa.
Kirkossa asioiden hoitaminen on paljon hankalampaa. Valtiolla se oli siihen nähden helppoa, kun sain siihen johdon täyden tuen. Loimme yhdessä koko henkilökunnan kanssa pelisäännön epäasiallisen käytöksen estämiseen. Olin siinä moottorina. Vastaavaa toimintamallia kaivattaisiin jokaiseen seurakuntaan.
Kirkossa asioiden hoitaminen hankalampaa, koska niihin voi sotkeutua monet muutkin tahot, kuin asianomaiset.
Pelisäännöt ei saa olla kiveen hakattuja, vaan tarpeen tullen niihin tehdään muutoksia. Aina tulee vastaan poikkeuksia. Toissa tapauksissa poikkeus kumoaa säännön, mutta toisissa vahvistaa sen. Joten on oltava tarkkana kummasta on kulloinkin kyse.
Pelisäännöt kirkossa ja srk:ssa ON olemassa ja ne on ihan ok. Mutta tietääkö jokainen työntekijä ne ja pidetäänkö niistä kiinni? Säännöt eivät velvoita vain johtajia vaan jokaista. Kaikkien pitää puuttua epäkohtiin, mutta jos johto ei puutu vaan suosii yksiä ja laiminlyö toisia – mitä sitten. Tämä yksi esimerkki: jos vähemmän koulutettu päällikkö pelkää enemmän koulutettuja? Sellaista esiintyy, niin kirkossa kuin seurakunnissa. Nimiä tässä nyt mainitsematta.
Se on Heikki kirkon ohjeistuksessa vikana ja syy siihen ettei se poista epäasiallista käytöstä, eikä kykene luomaan hyvää ilmapiiriä, kun se on kirkon luoma pelisääntö. Kunkin työyhteisön on luotava sellainen itse ja jokaisen on päästävä osallistumaan. Muuten sitoutumista pelisääntöjen noudattamiseen ei tule.
Pelisääntöjen luomisen jälkeen jokaisella on oltava mahdollisuus ehdottaa sääntöihin tarvittavia muutoksia. Ei säännöillä ole merkitystä, jollei laiteta – ja pidetä niitä voimassa.
Tiedän kokemuksesta miten huolestuttavan paljon kirkossa on epäasiallista käytöstä ja miten tärkeää koko toiminnan kannalta olisi puuttua siihen tehokkaasti. Jopa työsuojelukokouksia on oikein kätevä käyttää kiusaamisen välineenä. Kiusaamista kirkossa on paljon sillä siihen ei aina puututa. Usein juuri näiden pelottavien hierarkioiden- tähden, joista Heikki jo mainitsit. Kirkossa vallitsee pelon ilmapiiri. Kukin varoo tarkasti menemästä toisen reviirille.
Pekka, mitä siis koetin sanoa, että teoriassa eli paperilla asia on ollut kunnossa, käytännössä ei. Syitä on paljon, erilaisia. Mutta yhdessä asiassa kuvittelen osan seurakunnista olevan kuntia edellä: nimittäin työnohjauksessa ja ehkä myös työyhteisöjen kehittämisessä. Kirkon talosta en tiedä.Asiantuntijoita siellä kyllä on, mutta onko talon oma johto osannut heitä käyttää, sitä en tiedä.
Kysymys siis oli: millainen ilmapiiri vallitsee Etelärannassa Kirkon Talossa? Sieltä niitä papereitakin kai lähetetään muiden noudatettaviksi.
MARTTI,
Sieltä sitä paperia tulee ja moni seurakunnissa on sen määrään ja laatuun turhautunut. Olen ollut kirkon töistä eläkkeellä jo kymmenkunta vuotta. Mitä papereita silloin aikanaan tuli varhaisestta puuttumisesta ja jokaisen vastuusta työyhteisön toiminnasta, ne oli ihan ok, asianmukaisia.
Olen lukenut useampiakin ”kirkon talon” papereita ja maallisen organisaation kokemuksella katsottuna ne näyttävät varsin järkeviltä. Jos seurakunnissa luettaisiin ja edes yritettäisiin ymmärtää mikä pointti niissä on, monet asiat sujuisivat sutjakasti. Esimerkkinä vaikka seurakunnan tilojen esteettömyys jonka toteuttamiseen paikallisesti kirkkohallituksen ohjeistuksesta huolimatta tuntuu liittyvän jotain ylittämättömiä opillishallinnollisia esteitä. Jouduin myös havainnoimaan surkeaa vanhan metsän hakkaamiskiistaa, johon paikallisen tason olisi kannattanut ymmärryksen puutteessa hakea apua tuon pahamaineisen talon laatimista strategioista. Käyttäisin niitä pohjana kun mietitään mikä on tarpeen ja toimii paikallisesti. Kyllä niissä papereissa ihan ansiokkaasti valotetaan eteentulevia mahdollisuuksia ja haasteita.
Minusta nykyiseen piispantarkastussysteemiin kuuluva kriisiseurakunnan kriteeristö on sekä hyvä että paljastava. Yksi kohta oli, pyrkiikö seurakunta välttelemään yhteistyötä naapuriseurakuntien kanssa ja toinen koski suhtautumista tuomiokapituliin. En muista, olivatko kirkkohallitus ja museovirasto samassa listassa, mutta ainakin näitä kahta kohtaan tunnetaan aikamoista kaunaa. Ymmärrän kaunan vaikka olenkin sitä mieltä, että pienet seurakunnat eivät aina osaa pitää huolta omasta kulttuurihistoriastaan.
Olisiko muuten niin, että hierarkkisen työyhteisön, vanhakantaisen ajattelun (luottamushenkilöiden korkea ikä?!) ja niukkenevien resurssien yhdistelmä on haaste. Mutta on myös hyviä ja toimivia seurakuntia.
Tästähän tuli mielenkiintoinen keskustelu!
Pellervolle esteettömyydestä sellainen huomio, että tiedän seurakunnan, jolle Kirkkohallitus määräsi arkkitehdin uuden seurakuntatalon suunnittelemiseksi. Se, että esteettömiksi tarkoitetut tilat eivät olleetkaan esteettömiä, paljastui vasta käytännössä. Ja kun asiaa selvitettiin, kävi ilmi, että rakentajat olivat vain ja ainoastaan noudattaneet arkkitehdin ohjeita.