Lutherin mukaan avioliitto on uskon koulu, joka kuuluu maallisen hallinnan piiriin.
Dosentti Juhani Forsberg, professori Antti Raunio ja professori Miikka Ruokanen kirjoittivat luterilaisesta avioliittokäsityksestä ja sen kahdesta korista (Kotimaa 9.3.). Puheenvuoro viitoittaa hyvällä tavalla tietä alkavassa avioliittokeskustelussa.
Johdin vuosina 2005–2009 piispainkokouksen asettamaa niin sanottua parisuhdelakityöryhmää, jonka yhteydessä jouduin paneutumaan luterilaiseen avioliittoteologiaan. Samassa yhteydessä minulla oli tilaisuus keskustella useiden veljeskirkkojen piispojen kanssa siitä, miten heidän kirkoissaan edetään samaa sukupuolta olevien parien vihkimyksessä.
Lutherin avioliittoteologian locus classicus on ilmaistuna vuonna 1520 ilmestyneessä teoksessa Kirkon Baabelin vankeudesta. Siinä hän sanoutuu irti katolisen kirkon sakramentalistisesta avioliittokäsityksestä, jonka mukaan avioliitto perustuu Kristuksen ja seurakunnan sakramentaaliseen suhteeseen (Weimarer Ausgabe 6. 497–573 ja 550–560). Näin hän tyhjensi uskon korin sakramentalismista.
Mitä tuli tilalle? Teoksissa Von ehelichen Leben ja Von Ehesachen Luther tuo uskon koriin uuden sisällön: avioliitto on Jumalan asettama sääty ja siksi pyhä. Avioliitto on uskon koulu, jossa vallitsevat sovitus, armo ja rakkaus. Avioliitto on myös hengellinen kutsumus, jossa usko ja rakkaus ruokkivat puolisoita. Luther tuo siis sakramentalistisen käsityksen tilalle uskon koulun, jota hallitsee rakkaus.
Mitä jää etiikan koriin? Sen pohjana on Lutherin käsitys, jonka mukaan avioliitto perustuu luomiseen. Tästä syystä avioliittoa on tulkittava luonnollisen moraalilain ja kultaisen säännön avulla. Siksi avioliitto kuuluu maallisen hallinnan piiriin. Se on avoin ja uudistuva instituutio, joka muuttuu yhteiskunnan ja kulttuurin muutosten mukana.
Avioliitto on siis uskon koulu, joka kuuluu maallisen hallinnan piiriin. Tämä näkemys on johtanut luterilaiset kirkot avaamaan avioliiton yhä uusille ihmisryhmille. Luterilainen kirkko on luopunut selibaatista, erisäätyisten avioliitto on tullut mahdolliseksi ja avioero sekä eronneiden uudelleenvihkiminen ovat tulleet sallituiksi. Nämä muutokset eivät ole romuttaneet avioliittoa, vaan pikemminkin vahvistaneet sitä.
Ruotsin luterilainen kirkko hyväksyi samaa sukupuolta olevien avioliiton vuonna 2009. Tässä päätöksessään se totesi, että avioliitossa pysyvää on rakkaus, joka pitää huolta puolisosta. Uskon koulu asetettiin näin ensimmäiseen koriin. Etiikan koriin puolestaan tulivat kulttuurisidonnaiset asiat. Siksi lait, instituutiot ja järjestykset voidaan tulkita uudelleen (Svenska kyrkan. Kyrkomötet. Läronämndens yttrande 2009:12y). Keskusteluissa Ruotsin kirkon piispat korostivat, ettei päätös perustunut ulkoiseen painostukseen. Kirkko oli työskennellyt avioliittoteologian parissa kolme vuosikymmentä ja päätös oli sen johdonmukainen seuraus.
Tätä linjaa ovat jatkaneet lukuisat luterilaiset kirkot, muun muassa Islannin, Yhdysvaltojen (ELCA) ja Norjan kirkot. Näissä kirkoissa on noudatettu kahden korin tulkintaa johdonmukaisesti ja avioliitto on avattu samaa sukupuolta oleville.
Mikko Heikka
emerituspiispa
Julkaistu Kotimaassa 15.4.
elämässä ei toimi. Piti sanomani.
Tässä Petri Järveläisen kirjoitus aiheesta:
http://jarvelainenp.puheenvuoro.uusisuomi.fi/233593-kirkon-avioliittokeskustelu-kirkon-avioliittokeskustelun-vastaista
Pakkohan tuota Petrin viimeistä lausetta on alettava tosissaan pohtimaan.
Petri Järveläinen kirjoitti mm:
’Keskustelin taannoin suomalaisen ortodoksi-isän kanssa avioliitosta. Hän kuvasi ortodoksista avioliiton mysteriumia. Sen yhteydessä vihittävien ylle asetetaan kruunu.
Kruunu on yhtäältä ikuisen elämän kruunu. Ortodoksinen toimitus ei sisällä ajatusta siitä, että avioliitto loppuu, kun kuolema puolisot erottaa. Sen sijaan se sisältää ajatuksen siitä, että sitä, minkä Jumala on yhdistänyt, ei saa ihminen erottaa. Kruunu on tämän merkki.
Toisaalta kruunu on marttyyrikruunu. Ortodoksinen isä selitti minulle, että Paavalin lause ”mies olkoon naisen pää” ei merkitse alistussuhdetta. Sen sijaan se merkitsee sitä, että miehen on annettava päänsä, jos on tarvis.’
http://jarvelainenp.puheenvuoro.uusisuomi.fi/233593-kirkon-avioliittokeskustelu-kirkon-avioliittokeskustelun-vastaista
Ehkäpä siis ”luterilaistenkin” olisi syytä luopua Lutherin ym. keksimistä opeista ja palata Kirkon alkuperäiseen opetukseen.
Haukka: ”Kruunu on yhtäältä ikuisen elämän kruunu. Ortodoksinen toimitus ei sisällä ajatusta siitä, että avioliitto loppuu, kun kuolema puolisot erottaa.”
Tuota noin – mitenkäs siinä sitten käy jos esimerkiksi leskimies menee vaimon kuoltua uudelleen naimisiin ihan täällä tämänpuolisessa elämässä Telluksella? Ilmestyykös se ensimmäinen kuollut frouva kuvioihin uudelleen vaatimaan aviollisia velvollisuuksia leskimieheltä tämän kuoltua ja ilmestyttyään entiisen frouvan kanssa samoihin maisemiin? Jollain aikataululla se uusikin frouva sitten joka tapauksessa ilmestyy sinne iankaikkiseen elämään. Elelläänkös siellä sitten kolmen kesken iankaikkisessa aviollisessa auvossa?
Aika outo ja samalla kirkon nykytilaa hyvin kuvaava seikka on tuo että, pääpaino täälläkin on kristillisen uskon mitätöinnissä.
Monen maan lipilaarit luterilaiset kirkot ovat menneet koriteologian myötä harjaan. Luopumusta Jumalan sanasta perustellaan ties millä.
Juha: ”Monen maan lipilaarit luterilaiset kirkot ovat menneet koriteologian myötä harjaan. Luopumusta Jumalan sanasta perustellaan ties millä.”
Koriteologia voisi viitata enneminkin herrojen kanssa marjaan menemiseen, mutta harjaan menemisellä en ole Jumalan sanasta luopumista koskaan ennen kuullut perusteltavan.
Korien punojat tekevät myös harjoja. Joten onhan tässä Kimmo, selkeä yhtymäkohta aiheeseen