Israelissa on perinteisesti ollut kaksi ihmisryhmää, joiden katsotaan ansaitsevan erityiskohtelun ja joiden mielipiteille annetaan asemansa perusteella erityinen arvo. Toinen näistä ryhmistä on sotien johtajasankarit ja heidän perheensä. Erityisesti ne sotilasjohtajat, jotka osallistuivat jo Israelin itsenäisyyssotaan 1948 ovat olleet yhteiskunnan suunnannäyttäjiä ja esikuvia. Toinen ryhmä on ”bereaved” eli perheet, jotka ovat menettäneet jäseniään sodissa tai terrori-iskuissa. Tässä ryhmässä yhdistyvät sankaruus ja uhri, henkensä uhraaminen israelilaisen yhteiskunnan ja elämänmuodon puolesta.
Israelilainen Miko Peled kuuluu kumpaankin ryhmään. Hänen isänsä Mattityahu Peled nousi Israelin itsenäisyyssodan jälkeen armeijan kenraaliksi, jonka pääesikunnassa johtamien logistiikkaratkaisujen väitetään olleen ratkaisevan tärkeitä kuuden päivän sodan voittamisessa 1967. Matti Peled oli elämänsä loppuun asti tämän takia Israelin sankari ja hänen perheensä oli tämän takia erikoisasemassa, vaikka Peled sodan jälkeen erosikin armeijasta todettuaan armeijan haluttomaksi selvittämään sodan aikaisia armeijan suorittamia joukkomurhia Gazassa ja ryhdyttyään arabian kielen tutkijaksi ja professoriksi Tel Avivin yliopistoon. Toiseen etuoikeutettujen ryhmään Peledin perhe joutui liittymään, kun Matti Peledin tyttärentytär kuoli palestiinalaisten itsemurhaiskussa Jerusalemissa 1997. Tyttärentytär Smadarin hautajaisiin osallistuivat arvohenkilöt koko Israelin silloisesta johdosta.
Miko Peled, israelilainen rauhanaktivisti, on siis sankarikenraalin poika ja hänen perheensä itsemurhapommittajan uhri. Olisi ymmärrettävää, jos tällaisesta taustasta nousisi ajatus palestiinalaisten kykenemättömyydestä rauhaan, mihin on vastattava tiukoin sotilastoimin. Miko Peled sai armeijan eliittikoulutuksen, hänestä tuli karateasiantuntija (kuudennen asteen musta vyö), hän on taustansa ja koulutuksensa perusteella täydellinen sabra, jonka luulisi tukevan nykyistä Israelissa vallassa olevaa militarismia ja epäluottamusta palestiinalaisiin. Miko Peled on kuitenkin tällä hetkellä näkyvä ”yhden valtion ratkaisun” kannattaja ja puolestapuhuja eli radikaali palestiinalaisten oikeuksien puolustaja.
Peled katsoo, että itsenäiseltä Palestiinan valtiolta on viety mahdollisuus olemassaoloon ja valtiolliseen toimintaan nykyisillä ratkaisuilla, joilla palestiinalaisalueet on puhkottu ja pilkottu pikku saarekkeiksi. Hänelle ainoa todellinen vaihtoehto on israelilaisten ja palestiinalaisten yhteinen demokraattinen valtio. Hän on toisin sanoen luopunut isänsä ajamasta sionistisesta unelmasta, missä ainoana vaihtoehtona olivat erilliset juutalainen Israel ja palestiinalainen Palestiina. Peled katsoo, että israelilaiset ja palestiinalaiset ovat maantieteellisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti niin tiiviissä kohtalonyhteydessä, että molempien kansojen yhteiselo on väistämätön. Ilman demokratiaa Israel jää tässä kuviossa kuitenkin massiivisesti ylivoimaiseksi sortajaksi.
Viimeisin näkyvä Miko Peledin kannanotto on hänen ”muistokirjoituksensa” Ariel Sharonille, joka edusti hänelle Israelia tuhoavaa militarismia ja häikäilemättömyyttä. Tähän kirjoitukseen viittasi myös Juhani Huttunen Sharonia palvovassa Kotimaa24-blogissaan 13.01.2014
Miten on mahdollista, että Miko Peledistä tuli aktiivinen palestiinalaisten oikeuksien puolestapuhuja sen jälkeen, kun hänen sisarentyttärensä kuoli palestiinalaisten itsemurhaiskussa? Miksi toiset israelilaiset päätyvät tällaisten tekojen jälkeen rakentamaan erottelumuureja ja miksi Peled haluaa muurit pois, jotta ihmiset voisivat löytää toinen toistaan kunnioittavan tavan elää yhdessä ja tällä tavoin estää sairaita elämää tuhoavia iskuja? Onko toiseen tutustuminen niin paljon vaikeampi tie, että eristäytyminen ja eristäminen koetaan ainoaksi mahdolliseksi tieksi, jota Israelin nykyhallinto kulkee raskain saappain? Erottelumuuri vuotaa kuin seula ja sillä ei kyetä suojelemaan ketään eli sen turvallisuusvaikutus on vain propagandistinen. Onko kyse vain siitä, että Peled ja Peledin tapaan asioita näkevät haluavat nähdä ja kuulla palestiinalaiset ja heidän tarpeensa huolimatta siitä(tai oikeastaan juuri siitä syystä) , että häntä on henkilökohtaisesti koskettanut väkivallan kammottava todellisuus .
Kumpi tapa on kristillinen? Kumpi tapa on perusteita koskettava? Kumpi tapa on kestävä? Kumpaa sinä puolustat?
Suosittelen luettavaksi Just World Booksin kustantamaa Miko Peledin omaa tarinaa ”The General’s Son. Journey of an Israeli in Palestine” Tarjosin omaa probono-käännöspanostani kirjan saamiseksi suomeksi mutta Kirjapaja ilmoitti suoraan, että he eivät ole kiinnostuneita ja Into Kustannus (joka on julkaissut Just World Booksin kirjoja suomeksi) ilmoitti, että Lähi-itää koskevat kirjat eivät ole kassamagneetteja, mitä he näköjään pitävät julkaistavan kirjan ehtona. Kirja on kyllä englanniksikin erittäin helposti aukeava, joten kokeilkaa itse, puhunko omiani!
Matias Roto toimit tällä hetkellä lain mukaan eli tuomitset kommenttini eli ns vaadit tiettyjen sääntöjesi noudattamista, en kyllä ymmärrä mitä ne ovat kun itse arvioit minun kommentteja aika lailla kun taas etkestä selkeiden kysymyksien asettamista.
Evankeliumissa on ensinnäkin armo, siis Jumala armahtaa nöyrän ihmisen koska tämä on tietämättömyyttään tehnyt syntiä ja Jeesus parantaa tällöin ihmisen ja tämä saa Pyhän Hengen jonka kautta Jumala vuodattaa rakkautensa uskovaan ja näin onkin ”kuulevat korvat ja näkevät silmät” ja rakkaus ensinnäkin rakastaa Jumalaa ylikaiken ja lähimmäistä niinkuin itseään, enää ei lakia noudateta rangaistuksen pelossa vaan sydämen halusta rakkaudesta Jumalaan.
Ari
1) En pidä kiukuttelusta. Lapsenikin tiesivät, että kiukutteluun kaikki pyynnöt saivat ei -vastauksen.
2) Jumala antaa Pyhän Hengen lahjan kasteessa.
” —— kaste —— niin te saatte Pyhän Hengen lahjan. —— lapsillenne —-” Apt 2:38-39
3) Jumalan armo riittää kaikkiin synteihin eli siis kokonaan syntiselle ihmiselle eli siis kaikille ihmisille ilman pienintäkään erotusta, koska se on Jumalan työ Kristuksessa.
4) Nöyryys on sitä että suostuu Jumalan armahdettavaksi. Se ei ole oma työ tai ominaisuus, jonka voi ojentaa Jumalan eteen ikään kuin ansioksi tai maksuksi tai ehdoksi armon hankkimiseksi. Se on vain kaiken jättämistä Jumalan käsiin. Kaiken luovuttamista hänen haltuunsa.
5) Hyvät teot ovat uskon hedelmä. Jumalan armahtava rakkaus kutsuu meitä armahtavaan rakkauteen toinen toistamme kohtaan.
Matias Roto:””3) Jumalan armo riittää kaikkiin synteihin eli siis kokonaan syntiselle ihmiselle eli siis kaikille ihmisille ilman pienintäkään erotusta, koska se on Jumalan työ Kristuksessa.””
Tuo on tosi kun Jumala kutsuu eli jos ihminen tekee parannuksen saa hän kaikki ennen tehdyt synnit anteeksi.
Siis kun tekee sen mitä Pietari sanoo:
: ”Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan.
niin nyt kun on saanut Pyhän Hengen ja ymärtää Jumalan tahdon ja on Jumalan voima niin ei enää olekkaan sama kuinka elää, on syntejä jotka ovat kuolemaksi, tästä todistaa mm Paavali kun sanoo:
19 Mutta lihan teot ovat ilmeiset, ja ne ovat: haureus, saastaisuus, irstaus,
20 epäjumalanpalvelus, noituus, vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat, lahkot,
21 kateus, juomingit, mässäykset ja muut senkaltaiset, joista teille edeltäpäin sanon, niinkuin jo ennenkin olen sanonut, että ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa.(Gal.5)
1 Jättäkäämme sentähden Kristuksen opin alkeet ja pyrkikäämme täydellisyyteen, ryhtymättä taas uudestaan laskemaan perustusta: parannusta kuolleista töistä ja uskoa Jumalaan,
2 oppia kasteista ja kätten päällepanemisesta, kuolleitten ylösnousemisesta ja iankaikkisesta tuomiosta.
3 Ja niin me tahdomme tehdä, jos vain Jumala sallii.
4 Sillä mahdotonta on niitä, jotka kerran ovat valistetut ja taivaallista lahjaa maistaneet ja Pyhästä Hengestä osallisiksi tulleet
5 ja maistaneet Jumalan hyvää sanaa ja tulevan maailmanajan voimia,
6 ja sitten ovat luopuneet-taas uudistaa parannukseen, he kun jälleen itsellensä ristiinnaulitsevat Jumalan Pojan ja häntä julki häpäisevät.(Hepr.6)
Ari
1) Parannus on palaamista kasteen armoon.
Uudelleen kastaminen on epäuskon ilmaus, koska se kertoo, ettei usko Jumalan sanan lupaukseen, että kaste pelastaa. Uskohan nimenomaan liittyy kasteeseen.
Raamatun mukaan kaste on yksi. Toinen kaste on tämän kasteen halventamista.
2) Huomaatko Paavalin lihan tekojen joukossa myös eriseurat ja lahkot. Tämä sanoo, että yhteisen kirkon yhteydestä pois lähteminen ei ole pyhyyden ilmausta vaan lihan tekoja eli siis pahuuteen mukaan menoa. Palaa siis sinäkin yhteiseen kirkkoon ja lopeta yhteisen kirkon ulkpuolella olosi.
Ota huomioon että Kristus on yksi. Siksi kirkkokin on yksi. Tästä johtuen yhteisen kirkon ulkopuolella olo on Kristuksen ruumiin ulkopuolella oloa eli siis Kristuksen ulkopuolella oloa.
Huomaa, että Paavalikin varoittaa, että ne jotka sellaista harrastavat eivät peri Jumalan valtakuntaa.
Joten otapa tämän Paavalin varoitus todesta ja lopeta eriseuraisuus ja lahkolaisuus.
3) Heprealaiskirjeen puhetapa tarkoittaa, että kaste ja muut siinä mainitus alkeisasiat ovat sellainen uskon perusta, jonka varaan usko rakentuu. Niinpä kastekin siinä mainitaan uskon perustana.
Sitten kirje kertoo, että tässä tekstissä hän ei enää palaa näihin perustaviin eli jo uskonelämän alun aikana selviksi tulleisiin kysymyksiin, vaan jatkaa ajatustaan eteenpäin ja ilmoittaa loppuosan kirjettään keskittyvänsä vain Kristuksen teon tarkasteluun.
Kysymys siis ei ole noiden käsittelemisen ulkopuolelle jättämiensä aiheiden vähättely vaan ainoastaan ilmoitus siitä mitä loppuosa kirjettä tulee kertomaan.
Matias Roto todistat Paavalin luettelosta yhden kohdan pitävän paikkaansa eli eriseurat ja jotka niissä ovat eivät peri Jumalan valtakuntaa, entäpä kaikki muut kohdat kuinka niiden kanssa on?
Siis kuinka on kirkollisten kastettujen jos he harjoittavat niitä syntejä joita Paavali luettelee vaikka eivät eriseurassa olisikaan?
Ari
Kun kerran pyydät että jatkan Paavalin kirjoituksen kohtien käsittelyä, niin nostan luettelosta toisen ryhmän lihan tekoja eli meidän olemuksemme syntisen puolen esiin tuomia tekoja:
riidan ja kateuden.
Oletko tavannut ainuttakaan ihmistä maailmassa, joka ei joskus olisi riidellyt jonkun toisen kanssa? Löydätkö ainuttakaan ihmistä joka ei edes joskus kadehtisi?
Tässä on kaksi tekojen tasolle nousevaa kohtaa, jotka saavat alkunsa meissä uskovaisisssakin asuvan synnin tuottamina tekoina.
Koska tämä meissä jo Aadamin perintönä oleva perisynti saa aikaan mitä erinäisimmän määrän tekosyntejä, niin kukaan ei voi omissa voimissaan eikä oman hurskautensa varassa pelastua, vaan joka päivä tarvitsee Jumalan armahdusta. Joka päivä meidän on turvauduttava kasteen armoon elääksemme turvallisesti Taivaan Isän rakastavassa sylissä.
Luther kirjoittaa kasteen valtaisasta armosta koko elämämme ajan eli siis uskon jokapäiväisestä tarttumisesta kasteen suureen armoon seuraavin sanoin:
Nyt siis käsitämme, miten äärettömän suurenmoinen asia kaste on. Se tempaa meidät Perkeleen kidasta, omistaa meidät Jumalalle, kukistaa synnin ja ottaa sen pois.
Joka päivä se sitten vahvistaa uutta ihmistä ja jatkaa vaikutustaan, kunnes pääsemme tämä elämän kurjuudesta iankaikkiseen ihanuuteen.
Siksi jokaisen on pidettävä kastetta joka päivä päälle puettavana vaatteena. Sitä hänen on kannettava aina, mikäli hän mielii, että hänestä jatkuvasti löytyisi uskoa ja sen hedelmiä, että hänen vanha ihmisensä tukahtuisi ja että uusi varttuisi hänessä.
Jos me näet aiomme pysyä kristittyinä, meidän on harjoitettava sitä tekoa, joka on tehnyt meidät kristityiksi. Jos joku lankeaa siitä pois, hänen on palattava siihen takaisin.
Kristus, armoistuin, ei järky siitä, että teemme syntiä, eikä hän estä meitä palaamasta takaisin luokseen. Samoin pysyvät myös kaikki hänen aarteensa ja lahjansa.
Niin myös se syntien anteeksiantamus, jonka olemme kerran kasteessa saaneet, pysyy yhäti voimassa joka päivä koko tämän elämämme, jonka aikana vanha ihminen riippuu meissä kiinni.
Matias Roto otit hyvän esimerkin ”riidat”, siis kun tulin uskoon niin kerran puhuin silloisen seurakuntani johtajan kanssa kuinka en voinut tavata isääni kun aloimme heti riitelemään, hän opetti minulle Jumalan tahdon vanhempien kunnioittamisesta, mitäpä tapahtui, kun seuraavan kerran menin isäni luo en hermostunut enkä sanonut mitään mistä olisi voinut tulla riitaa, kiitos Jumalalle kuinka Hän piti sanansa eli kun me tunnustamme syntimme on Hän vanhurskas ja puhdistaa meidät, siis Jumalan rauha on selitys, Hän varjeli rauhallaanetten saastuisi eli lankeaisi.
Kaikki riidat johtuvat rakkaudettomuudesta eli ihmisellä ei ole rakkautta ja näin jotkut asiat tulee niin tärkeiksi että niitä pitää puolustaa riitelemällä, siis mikä on asia joka saa minut riitelemään, mikä on niin tärkeää että menettäisin Jumalan rauhan ja hermostuisin?
Näin on käynyt mutta jokaisella kerralla on vika siinä etten elä rakkaudesta käsin, tämä pitää nöyränä ja kasvattaa edelleen lähimmäisen rakkaudessa, kaikkein vaikein ihminen on paras opettaja, häntäkin tulee rakastaa niinkuin itseään ja kun en halua että minun kanssa riidellään joten kun sen tunnustan niin en riitele kenenkään kanssa ja kiitos Jumalanrauhan ja rakkauden se on mahdollista.
Ari
Kiitos puheenvuorostasi
Vanhempien kunnioitus on todella merkittävä elämän aarre. Sille Jumala on luvannut siunauksensa.
Ari
En tunne sinun elämäntilannettasi, mutta omalta puoleltani voin kertoa pari välähdystä noin 17 -vuotiaana.
Kerran tuli keskustelua luokkatovereitteni kanssa ihmisistä, joita kunnioitan. Silloin tuli mieleeni isäni.
Kerran pohdiskelin, miten vanhempani olivat onnistuneet kasvatuksessaan. Silloin totesin, että ainakin he olivat tehneet minun elämäni erittäin onnelliseksi. Olin onnellinen.