Hörppäsin viime tiistaiaamuna aamukahvit väärään kurkkuun kun luin uutista Janne Villan Lähetysseuran Taiwanin oppilaskotiin liittyvästä kirjasta. Odotin kauhulla tulevaa mediamyllyä. Nyt kuusi päivää myöhemmin ihmettelen, miksi keskustelu on ollut niinkin niukkaa. Viimeisen viikon ajan olen ihmetellyt, miksen ole huomannut kenenkään muun kuin Anne Mikkolan sanoutuvan irti Lähetysseuran työstä ja organisoidusta lähetystyöstä.
On huomionarvoista, että viimeisimmät pedofiliakohut eivät ole aiheuttaneet kirkosta eroamisen aaltoja. Tuoreimmat tilastot osoittavat, että 2.4. Taiwan-uutisten jälkeen eroaminen ei ole lisääntynyt käytännössä yhtään. Myöskään keväällä 2010 koko kirkkoa ja erityisesti vanhoillislestadiolaisuutta koskenut pedofiliakeskustelu ei merkittävästi lisännyt eroamisia. Sen sijaan Älä alistu vei ehkä 4000 jäsentä ja Homoilta 40000 jäsentä. Vuoden 2008 eropiikki johtui siitä, että eroakirkosta.fi sai 100 000 eroajaa täyteen. ”Juhlan kunniaksi” kirkosta erosi 2000 ihmistä vertailtuja ajankohtia enemmän.
Miksi näin?
Ensiksi, lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on äärimmäisen vaikea aihe. Tämä ei ole uskonnollisuuden vaan ihmisyyden ongelma. Uskonnollinen ihminen ei tietenkään millään tavalla ole vapaa ihmisyydestä pimeimpine puolineen. ”Ihmisyys” kaikkine piirteineen ei siis ole mikään selitys. ”Ihmisyys” ei tee asiasta hyväksyttävää. Päinvastoin. Mutta perisynti on poissa muodista joten puhukaamme ihmisyydestä.
Mutta kyse on siitä, ”mitä kukaan ei halua nähdä”. Edelleen vuonna 2013 viranomaiset kehittävät lapsiin kohdistuvien rikosten tunnistamista ja selvittämistä vaikka lapsuus ei ole mikään uusi ilmiö. Kun lähiympäristö ei halua ja viranomaiset eivät aina kykene reagoimaan, uhrin asema muuttuu tuplasti helvetillisemmäksi. Taustalla on hyväksikäyttö ja seurauksena Maijan tarinan lähipiirin tai puolen Lähetysseuran hylkäämäksi tuleminen.
”Takakonttiin ja sotilastukikohtaan” –mielikuva on äärimmäisen vastenmielinen ja tunteisiin vetoava. Se herättää vihaa ja ihan syystäkin. Mutta onko juuri näin oikeasti tapahtunut? Voi valitettavasti olla, mutta faktana tätä ei ehkä kannattaisi keskustelupalstoilla levittää. Todellinen selvittely tapahtuu jossain ihan muualla kuin netin keskustelupalstoilla. Jos tapahtuu.
Ja vastapainoksi on muistettava, että kaikki väitetyt tai epäillyt hyväksikäyttötapaukset eivät pohjaudu tositapahtumiin. Perättömiä ilmiantoja ei ole valtavaa määrää mutta on jonkin verran. Mutta Lauri Levannon muistelema ylireagointi-ilmiö on myös mahdollinen ja todellinen. Siksi kirkon eri organisaatioiden täytyy varoa ylireagointeja.
Seksuaalisesta hyväksikäytöstä keskustellessa on muistettava sekä vaikenemisen että ylireagoinnin vaarat. Minusta kuluneella viikolla on näkynyt molempia. Ja silti asiasta on edelleen äärettömän vaikea puhua.
Toiseksi, selvittämisprosessissa ihmiset jakautuvat kahdelle puolelle koska aihe on niin vaikea. Yksien mielestä syyttömänä syytetyltä olisi pitänyt pyytää anteeksi ja hänen ”maineensa palauttaa” ja ottaa takaisin töihin. Toisten mielestä syyllinen on välttänyt vastuun ja uhrit ovat jääneet vailla oikeutta ja tukea.
Selvittäminen on kaikkea muuta kuin ristiriidatonta ja helppoa, kuten Lähetysseuran raportti osoitti. Selvittäminen on tietynlaista tasapainottelua, koska selvittelyssä pitää huolehtia sekä syytetyn että uhrien oikeusturvasta oikeusvaltiossa. Jos syytetty ei saa tuomiota, työnantajan olisi kohdeltava häntä kuten syytöntä. Tämä on äärettömän hankalaa jos osoitus syyllisyydestä on kuitenkin vahva.
Kolmanneksi, pedofilian mittakaava lähetyskentillä on edelleen tuntematon. Yksittäinenkin tapaus on liikaa, koska se tuhoaa uhrin elämän. Mutta onko tuo oppilaskoti ainutlaatuinen vai onko kyseessä ollut yleisempi käytäntö? Sitä eivät tiedä muut kuin nettifoorumien kaikkitietäjät, kuten tuolla. Ja muistin virkistämiseksi: kirkossa on ollut huomattava määrä tapauksia, mutta ei välttämättä lähetyskentillä.
Tämä tarkoittaa, että puuttumista pitää tehostaa ja on Lähetysseuran mukaan jo tehostettu. Siksi koko ammattilaisten tekemän lähetystyön lopettaminen olisi järjetön toimenpide. Vähän sama jos Britannian Yleisradio, Late Lammas ja Teletapit lakkautettaisiin Jimmy Savilen vuoksi.
Neljänneksi, jos nyt sanouduttaisiin irti niin mistä? Kirkko on jo vuonna 2000 julkaissut ohjeet seksuaalisen hyväksikäytön tunnistamiseksi ja ehkäisemiseksi eli sanoutunut irti seksuaalisen hyväksikäytön sietämisestä. Noista ohjeista kannattaisi tässä tilanteessa muistuttaa.
Hyväksikäyttöön on oltu kyvyttömiä ja ehkä haluttomia puuttumaan. Pitäisikö kirkon siis sanoutua irti kyvyttömyydestä reagoida tai asioiden kesken jättämisestä? Kyllä pitää. Mutta tällainen viesti näyttäisi lähinnä absurdilta, niin välttämätön kuin se olisikin.
Viidenneksi, itsestään on vähän vaikea sanoutua irti. Vuonna 2011 Lähetysseura sai seurakuntien talousarvioavustuksia 9,7 miljoonaa euroa. Se on huomattavasti enemmän kuin vaikkapa Kylväjän (1,1 mE), SLEY:n (1,0 mE), Pipliaseuran (1,1mE) ja Kansanlähetyksen (2,9 mE) saamat yhteensä. Sansan ja SLEF:n lukuja en löytänyt pikaisella googletuksella.
Lähetysseura on ev.lut.kirkon organisoidun lähetystyön keskeisin tekijä, osa seurakuntien perustoimintaa. Omasta itsestään on vaikea sanoutua irti. Ja tästä syystä myös asian ”ulkoistaminen” on vaikeaa. Kirjoitin vajaa vuosi sitten, että Rauhanyhdistys on täydellisen hyvä syntipukki. Lähetysseura ei ole, koska se on niin ”jokaisen seurakunnan oma järjestö”. Lähetysseurasta ei voi puhua ”niiden joidenkin muiden” toimintana.
Lähetystyöntekijät tekevät paikallisseurakunnan työtä, vaikkakin organisatorisesti omissa ammattilaisorganisaatioissaan. Siksi Lähetysseuran boikotointi olisi vähän sama kuin jos kirkko päättäisi irtisanoutua oman kasvatustyönsä historiasta irtisanomalla kaikki nykyiset kasvatustyötä tekevät työntekijänsä.
Siispä irtisanoutuminen on mahdotonta. Lähetysseuran ja minusta myös Kansanlähetyksen tai SLEY:n kriisit ovat sanan syvimmässä merkityksessä kirkon omia kriisejä.
Mustavalkoisen irtisanoutumisen sijasta tarvitaan menneiden selvittämistä niin hyvin kuin mahdollista, ja jatkuvia toimenpiteitä, jottei vastaavaa enää koskaan pääsisi tapahtumaan.
Panu,
Minä en kannata mitään lähetysmäärärahaboikottia, vaikka myönnettäköön että johtamani kirkkoneuvosto pienensi v.2008 SLEY:n avustusta 20 eurolla Hyvinkään kirkkopyhän tapahtumien vuoksi.
Järjestöiltä pitää muilla tavoin vaatia läpinäkyvyyttä, toimivaa sisäistä valvontaa ja kristillisiä sekä eettisesti kestäviä toimintapoja.
Siis syrjivät ohjelmiin kirjatut arvot ovat ok? Vai voiko vaatia sellaista toimintatapaa, että arvot pitää muuttaa eettisesti kestäviksi papereihin? Vai onko syrjintä siis mielestäsi vaihtoehtoisesti eettisesti kestävä arvo, vai onko mahdollisesti niin, että toimintatapojen ajatellaan olevan riippumattomia arvoista?
Nykyisenkaltainen lähetysmäärärahojen jako kokonaisuudessaan on kirkon kriisi. Se ei koskaan ratkea. Kaikilla järjestöillä on kirkolliskokouksessa niin vankka kannattajakunta. Ainut mahdollisuus muutokseen on seurakuntien tuen entistä tarkempi harkinta.
Osmo, mikä kertoo sinun mielestäsi parhaiten SEURAKUNTALAISTEN lähetyskannatuksesta? En pääse yli enkä ympäri siitä, että mielestäni luotettavin ja tasapuolisin mittari on vapaaehtoinen lähetyskannatus.
Juha. Onhan se yksi aika hyvä mittari. Mutta kyllä mielestäni voisi keskittää hiukan. Ja koko ajan ”virallisten” lähetysjärjestöjen määrä on kasvanut. Kuinkahan paljon niitä on ennen kuin seurakuntien taloudelliset mahdollisuudet niiden kaikkien tukemiseen vähenevät minimaalisiksi?
Blogin otsikko ”Miksei Lähetysseurasta sanouduta irti?” on oleellinen kysymys.
Vastaisin, että siitä ei sanouduta irti siksi, koska irtisanoutumisella ei saavutettaisi mitään minkään ryhmän oman agandan ajamia kirkkopoliittisia etuja toisin kuin muissa irtisanoutumisissa, joiden kautta on pystytty leimaamaan(heittämään varjo) irtisanoutumisen kohteena olevien ylle.
Olenkohan väärässä kun muistelen, että suurin osa Suomen seurakunnista on Suomen Lähetysseuran yhteisöjäseniä? Vai sotkenko nyt sen siihen entiseen SKSK:hon? Kyllä tällaisista sidonnaisuuksista, jos niitä on, olisi syytä luopua. Lähetysjärjestöjen avustamista tulisi seurakuntien päättävissä elimissä katsoa joka suhteessa yhtä kriittisesti. Varat eivät yksinkertaisesti riitä kaikkien ja tulevienkin ”virallisten” järjestöjen tukemiseen.
Unohtui sanoa, että kiitos blogistille hyvästä ja analyyttisesta kirjoituksesta. Siis kiitos!
Osmolle. Olet oikeassa siinä, että yksi lähetysjärjestö kirkossa riittäisi. Samoin riittäisi monelle kirkossa yksi herätysliikekin. Ongelma on vain siinä, että siitä ainoasta oikeasta herätysliikkeestä tai lähetysjärjestöstä on niin monta mielipidettä. Antaa siis kaikkien kukkien edelleen kukkia tässä asiassa ja seurataan talousarvioavustuksissa ns vapaaehtoisen kannatuksen viitoittamaa linjaa. Kilpailkoot järjestöt keskenään, kuten tavallaan tekevät herätyskliikkeetkin. Mielestäni sunnuntain messujakin voisi olla useampia, viranhaltijoiden toimittamia klo 10, esim luthersäätiöläisten toimittamia klo 13, körttiläisten, evankelisten, vl-kristittyjen jne toimittamia. Samassa kirkossa mahtuisi olemaan tiloje tyhjänä seisottamisen sijaan monta messua – ja seurakuntalaiset saisivat äänestää jaloillaan sitä mitä tahtovat kuunnella ja mihin osallistua. Mutta kun Suomessa ja kirkossakin on aina vain mahdollinen yksi virallinen totuus, johon kaikkien on taivuttava. Nyt sanoudutaan ainakin irti perinteisessä virkakäsityksessä pitäytyvistä.
Osmolle pieni tarkennus. Kysyit Suomen Lähetysseuran jäsenistöstä. Kaikki seurakunnat ovat todella sen jäseniä. Ne muodostavat ehdottomasti suurimman äänivallan seuran päättävässä elimessä, vuosikokouksessa, joka valitsee seuran hallituksen. Uusia henkilöjäseniä ei enää oteta. Porin lähetysjuhlien vuosikokouksesta seuraava lainaus:
”Vuosikokoukseen osallistui 466 edustajaa, joista 417 edusti seurakuntia, 17 muita jäsenjärjestöjä ja 32 oli henkilöjäseniä. Vuosikokous on 153. toimintavuottaan viettävän luterilaisen kirkon vanhimman lähetysjärjestön ylin päättävä elin.”