Kuinka paljon sellaista otamme annettuna väistämättömyytenä, mikä kuitenkin on pohjimmiltan ihmisten päättämää ja päätettävissä? Tätä kysymystä olen pyörittänyt mielessäni koko syksyn opiskellessani sosiologian klassikoiden ajatuksia. Olemme alkaneet pitää todella monia poliittisia ja taloudellisia kysymyksiä yhteiskunnassamme faktoina, joille emme voi mitään tai joille ei ole vaihtoehtoa. Onko kyse laiskuudesta, ymmärtämättömyydestä vai lamaannuksesta? Vai olemmeko kadottaneet tyystin kyvyn ajatella asioita kokonaisvaltaisesti ja tarvittaessa myös boxin ulkopuolelta?
Maw Weber ennusti jo sata vuotta sitten, että formaalisen rationaalisuuden ja modernin kapitalistisen kulttuurin vallatessa alaa ihmisen toiminnasta katoaa lopulta sekä mieli että vapaus. Ihmiset syntyvät koneistoon, jossa heitä hallitaan ja kontrolloidaan kuin elottomia objekteja. Valta perustuu epäpersoonalliseen auktoriteettiin, jossa systeemi jyrää eivätkä ihmiset enää päätä. Järkevyys valtaa alaa, mutta samalla haihtuu elämästä lumous. Rationaalinen yhteiskunta merkitsee magiasta vapautumista mutta samalla myös uskonnon loppua. Tehokkuuden voitokulun myötä arvokeskustelu toiminnan eettisitä päämääristä katoaa ja kulttuuriarvot tuhoutuvat. Kulttuurista ja tieteestäkin pitää tulla taloudellisesti kannattavaa, tehokasta toimintaa. Tuotantoa ohjaa ostovoiman kysyntä eivätkä ihmisten todelliset tarpeet. Niinpä maailmassa tuotetaan luksustuotteita, vaikka osa näkee nälkää ja kärsii vilua. Formaalisesti rationaalisen yhteiskunnan näennäinen arvoneutraalius ei Weberin mukaan ole oikeasti neutraalia. Se suosii taloudellisessa valta-asemassa olevia.
Kestävyysvajeeseen vedoten on perusteltu nyt Suomessakin (erityisesti edellisen hallituksen aikana) valtavasti leikkauksia, jotka ovat huonontaneet heikoimmassa asemassa olevien elämää entisetään. Kestävyysvajeella tarkoitetaan julkisen talouden velkaantumista tilanteessa, jossa julkiset menot kasvavat väestön ikääntymisen takia. Laskelmat siihen liittyen perustuvat kuitenkin lukemattomiin oletuksiin ja arvioihin sekä myös poliittisiin arvovalintoihin esimerkiksi verotukseen liittyen, eivät mihinkään ”tosiasioihin” sinänsä. Kestävyysvajeen määrä riippuu siitä, miten se lasketaan. Oikeasta laskentavasta ei valitse taloustieteilijöiden keskuudessa yksimielisyyttä, vaikka esim. EU:ssa on toki sovittu joistakin yhteisistä laskentaperiaatteista. Tavallisen tallaajan on mahdotonta kritisoida taustaoletuksia saati laskentatapaa, jolloin kestävyysvajeesta tulee fakta, jolla voidaan perustella mitä vain halutaan.
Ja kestävyysvaje on vain yksi termi. Paljon kokonaisvaltasemmin kuljemme kuin pässit narussa silloin, kun puhutaan vaikkapa työelämän kehittämisestä. Sen lähes ainoaksi sisällöksi on vähitellen muodostunut tehokkuuden lisääminen. Työelämän kehittäminen yhä tehokkaammaksi on muuttunut päämäksi sisnänsä, ei välineeksi jonkun hyvän, toden tai oikean saavuttamiseksi. Työntekijöiltä ja organisaatioilta vaaditaan koko ajan yhä suurempaa tuottavuutta, koska muutoin ei kilpailussa pärjätä. Missä on arvokeskustelu hyvästä elämästä ja sen ehdoista? No, kyllähän sitäkin ajoittain käydään siellä ja täällä. Käytännössä talousjärjstelmän sanelemat pakot kuitenkin mitätöivät perimmäisiin arvoihin tähtääviä pyrkimyksiä.
Olemmeko vetäneet johtopäätöksen, jonka mukaan nykymuotoiselle kapitalismille ei ole aidosti vaihtoehtoa, koska sosialistiset kokeilut kääntyivät niin järkyttävällä tavalla irvikuvikseen? Pohjoismainen hyvinvointivaltio poimi aikanaan parhaat palat molemmista, mutta miksi nyt vaikuttaa vahvasti siltä, että olemme luopumassa vähin erin kaikesta siitä hyvästä, mikä poimittiin sosialismin puolelta? Ja poliittisessa retoriikassa tätä perustellan väistämättömyydellä, välttämättömyydellä, pakolla. Miksi hyvinvointivaltiomme syntyaikoihin asiat olivat vielä ihmisten päätettävissä, mutta enää eivät? Mikä on muuttunut niin radikaalisti? Kuka vie ja ketä ja millä perusteella?
Kirkossakin näyttää käyneen niin, että sen päätöksentekojärjestelmästä ja hallinnosta on tullut kone, joka jauhaa asioita omalakisesti maailman muutoksesta piittaamatta. Jotkut siellä täällä yrittävät toimia ohi sen, koska kokevat omatuntonsa pakotetuiksi uhmaamaan systeemiä. Mutta kenellä on kirkossa todellinen valta?
Yhä useampi kokee tarvetta hypätä oravanpyörästä ja hidastaa elämäänsä, kulkea vastavirtaan tehokkuusajattelussa. Haluamme kokata ja syödä hitaasti, raivata tilaa olemiselle ja kasokkaiselle kohtaamiselle. Kohtuusliike haastaa jatkuvan talouskasvun välttämättömyyteen perustuvan maailmankuvamme. Mutta miten hidastaminen ja kohtuullisuus saataisiin valjastettua todelliseksi poliittiseksi voimaksi, jolla olisi kyky muuttaa yhteiskuntaa ja työelämää, koko maailmaa?
Onko sitten kristinuskon ja yleensä kaiken uskonnon kieltävä ja hylkäävä kommunismi tai sosialismi yksinään parempi vaihtoehto kuin kapitalismi? Ei ole.
Meille uskoville tärkeitä on tuntea Jumalan valtakunta ja elää sen voimassa-vain näin vältymme manipulaatiolta. Sosialismi tai kapitalismi eivät oe mikään Jumalan valtakunta, vaan jotain, minkä keskellä meidän on osattava elää Hengen vapaudessa- Jos emme opi tätä, olemme näiden systeemien orjia, emme vapaita. Kirkon aseman turvaamisessa kapitalistiset maat ehkä ovat olleet parempia kuin kommunistiset maat, mutta itse Jumalan valtakunnan kanssa kummallakaan järjestelämälä ei ole juurikaan tekemistä.