Miksi ihmeessä Virossa tehdään lähetystyötä?

Olen kiertänyt muutaman kuukauden kotimaanjaksoni aikana aika monessa suomalaisessa koulussa ja rippikoulussa. Seuraavassa hajanaisia ajatuksia vierailuilta.

Olemme puhuneet lasten ja nuorten kanssa siitä, että Viro ja Suomi ovat keskenään hyvin läheisiä, veljeskansoja ja sisarvaltioita, kielemme ovat hyvin samankaltaisia ja että juhlimme valtion 100-vuotisjuhlaa melkein yhtä aikaa. Olen kertonut, että maidemme historiassa on paljon yhteistä, mutta myös viidenkymmenen vuoden jakso, joka on ollut hyvin erilainen Suomenlahden eri puolilla. Olen puhunut Virossa neuvostoaikana vallinneesta pakkoateismista, joka leimasi Jumalaan uskovat omituisiksi luusereiksi ja epäluotettaviksi henkilöiksi ja erittäin tehokkain menetelmin vieraannutti ihmisiä kirkosta sekä henkisesti että fyysisesti.

Kerroin koululaisille, kuinka ennen toista maailmansotaa Virossa noin 98 % väestöstä kuului kristillisiin kirkkoihin ja uskonnonopetus säilytettiin kansanäänestyksellä kouluissa myös silloin, kun valistusaatteen edustajat sen kyseenalaistivat. Kerroin, kuinka kaksi sukupolvea kestäneen kirkosta vieraannuttamisen tuloksena 1,3 miljoonasta virolaisesta miltei miljoona ei kuulu mihinkään kirkkoon tai uskonnolliseen yhteisöön, mutta uskomusten kirjo on hyvin moninainen. Ennen niin tuttu kristillinen traditio on suurimmassa osassa perheitä katkennut ja uskonnollisten juhlapyhien merkitys on useimmille vieras.

Kerroin myös, että heti neuvostoajan alussa kiellettyä uskonnonopetusta ei ole palautettu koulujen opetussuunnitelmaan, ja tietoa eri uskonnoista on vaikea löytää. Näin sanovat virolaiset nuoret itse. Eipä silti, uskonto ja kirkko ovat häntäpäässä virolaisten nuorten kiinnostuksen kohteita kysyttäessä. Sen sijaan ihmisenä kasvaminen ja kehittyminen, maailman parantaminen ja itsensä toteuttaminen ovat nuorten kiinnostuksen kohteiden kärkikastia.

Kysymykseen ”Miksi ihmeessä Virossa tehdään lähetystyötä?” löysimme koululaisten kanssa vastauksen. Lähetystyötä tehdään siellä, jossa vielä – tai enää – ei tunneta Jeesusta. Kuulostakoon miten vanhanaikaiselta vain, mutta se on lähetystyön lähtökohta.

Uskonnonvapaudesta ja sen toteutumisesta

Puhuimme myös uskonnonvapaudesta. Sekä Viron että Suomen lainsäädännössä on määritelty uskonnonvapaus. Jokaisella on oikeus valita vakaumuksensa, ja ketään ei saa kiusata, vainota eikä syrjiä sen takia mihin hän uskoo tai ei usko. Uskonnonvapauteen kuuluu myös se, että vanhemmilla on oikeus opastaa lapsiaan opettamalla heille mihin itse uskovat. Vakaumus vaikuttaa perheen arvoihin ja käytännön valintoihin, ja niistä on hyvä keskustella.

Mutta valinnanvapaus – ja myös uskonnonvapaus – toteutuu vain silloin, kun on oikeasti vaihtoehtoja. Sokkona, vailla tietoa on vaikea suunnistaa. Väitän, että lähetystyö on – ja sen pitääkin olla – aina myös tiedon lisäämistä ja sitä kautta uskonnonvapauden vahvistamista. Ateismin jättämän uskonnollisen tyhjiön täyttyminen Virossa näyttää hyvin, kuinka ihminen uskoo aina johonkin, etsii jotakin tai jotakuta itsensä ulkopuolelta, johon turvata. Mielenkiintoinen fakta on, että Virossa on tällä hetkellä prosentuaalisesti vähemmän ateistiksi itsensä määritteleviä kuin Suomessa.

Kristityksi kasvamisesta

Samalla kun paasasin tätä kouluissa, vierailin myös rippikouluissa. Puhuimme aika paljon samoista teemoista, mutta painotus oli vähän toisenlainen – rippikoulussahan ollaan ikään kuin kristityksi kasvamassa. Kun kerroin nuorille, että Virossa ei juurikaan puhuta uskonnosta kotona eikä koulussa eikä nuorilla ole oikein sellaista paikkaa, jossa mahdollisesti syntyviä kysymyksiä voisi kysellä, eräs poika hymähti: ”Sehän on ihan kuin meillä.” Kun kysyin nuorilta, kuinka monella teistä on sellainen ihminen, jolta voisitte mennä kysymään, kun teille tulee kysymyksiä uskonasioista tai Jumalasta, keskimäärin 1,5 nuorta viittasi. Se pani miettimään.

Me olemme Suomessa jotenkin tottuneet ajattelemaan, että uskontoon liittyvä tieto kyllä välittyy lapsille ja nuorille, kun kouluissa on oman uskonnon opetus, ja kristillinen usko, perinteet ja hartauden harjoitus välittyy eteenpäin rippikoulussa. Se pitää kuitenkin vain osittain, jos ollenkaan paikkansa. Kertomukset Mooseksesta, Daavidista ja Goljatista ja tieto siitä, että joulu on Jeesuksen syntymäpäivä jäävät kyllä koulusta mieleen. Viimeistään rippikoulussa saadaan kokemuksia uskonnon harjoittamisesta ja hartaudesta.

Mutta vasta, kun uskonnosta tulee suhde, vakaumus, osa omaa identiteettiä, ihmisenä kasvamista ja kehittymistä ja valintoja maailman paremmaksi muuttamisen puolesta, se on elämää kantava voima. Tässä prosessissa perheellä on usein suuri rooli. Kuten rippikoululaisten kanssa puhuimme, ihminen ei voi ketään käännyttää tai keneenkään uskoa istuttaa. Mutta kristittynä, kummitätinä ja lähetystyöntekijänä kyselen kovasti, kuinka voisimme paremmin ja selkeämmin tukea lasten ja nuorten hengellistä kasvua yhdessä kotien ja perheiden kanssa? Tässä on minusta seurakunnilla tuhannen taalan paikka.

Titta Hämäläinen
kirjoittaja työskentelee Viron evankelisluterilaisen kirkon lapsi- ja nuorisotyössä Suomen Lähetysseuran lähettämänä

Koululaisten tekemä seimi Tallinnan jouluseimikadulla.