Joulun alla huokailin mielessäni tähän tapaan: Voisivatpa juhlapyhät muuttaa sekä järjestöt että kirkon! Niin toivon yhä, ihan Raamatun arvovallan takia.
Pyhäinpäivänä ylistettiin autuaiksi murheelliset ja rauhantekijät ja Jeesuksen nimen tähden vainotut ja vanhurskautta janoavat. Tuomiosunnuntain kuninkaallisessa näyssä Jeesus puolestaan puhuu hädässä olevista ja syrjään jääneistä – ei mainitse muita oikean uskon tunnusmerkkejä kuin auttamisen. Adventin katujen hälinä ja Hoosianna huudot olivat puolestaan kansanjuhlaa.
Entä joulu sitten? Näyttämö on varsin karu ja syrjäinen, aika kaukana oikeasta opista kiistelevien huoneista.
Muuttavatko juhlapyhien evankeliumit järjestöjen ja kirkon julkisista kiistoista mitään? Voisiko kirkko löytää oman narratiivinsa, kertomuksensa tässä ja nyt? Toivoa sopii, onhan Jumalan sana Raamatussa paljolti kertomuksia.
Uskollisuus kertomuksille on todellakin iso juttu! Entäpä Raamatun laulut!
Varsin vakuuttunein äänensävyin puhutaan nykyisin kirkon opista. Tarkoitetaanko todella uskonopin perusteita, dogmihistoriaa tai uskontunnustusta? Epäilen, että puhutaan muusta mutta oikeassa olemisen verhon takaa huudetaan puhuttavan opista.
Ei ole mieltä kiistää tai vääntää siitä, mitä Raamatussa lukee. Raamattu on sellainen kuin on ja sellaisenaan Pyhä kirja, sanasta sanaan. Opin arvovaltainen perusta on Raamattu ja opin sanoitus on kirkkolain mukaan uskontunnustus. ”Kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa.”
Olisi hyvä, jos kirkkomme keskusteluissa jotenkin – vaikkapa uskontunnustuksen juhlavuoden kunniaksi – voitaisiin olla tietoisia siitä, mistä puhutaan. Nykyisen ajan henki on ärtymyksineen ja piikkeineen omaksuttu kirkossakin ja mielen uudistuminen on unohdettu. Ajan henki ja jotkin raamatunkohdat puhuvat nyt voimakkaammin kuin Raamatun sanoma ja sen sanoitus eli uskontunnustus.
Voisimmepa rakentua Raamatun rönsyilevistä kertomuksista, lauluista, sananlaskuista, profetioista ja ilmestyksistä iloisin ja vapain sydämin. Uskollisuus Raamatulle on todella sydämen asia! Miksi tämä rosoinen ja moniääninen kirkko pitäisi nyt hajottaa? En ymmärrä.
En ensin oikein ymmärtänyt otsikon vahvaa kysymystä kirkon hajottamisesta. Pidän sitä vieläkin ehkä liian voimakkaana. Toisaalta havahduin asiaan, kun näin uutisen joidenkin järjestöjen yhteenliittymästä ja yhteistoiminnan vahvistamisesta. Kyse on kaiketi järjestöistä ja toimijoista, jotka eivät hyväksy kirkkomme virkaratkaisua. Liikehdintää siis on olemassa…
Ihmettelin hiukan samoja asioita.
Minusta on kuitenkin väärin ruveta taas kerran syyllistämään ”tiettyjä järjestöjä” tai ”toimijoita”. Se on aivan samanlaista puhetta kuin niiden taholta, jotka vyöryttävät syyn kirkon hajaannuksesta ”piispojen” tai ”liberaalien” niskoille.
Minusta olisi hedelmällisempää pohtia sitä, mikä yhdistää ja mikä erottaa. Kyllä kai meidän on lähdettävä siitä, että kirkko kuitenkin jollakin tasolla on totuusyhteisö. On uskontunnustus, tunnustuskirjoissa julki lausuttu opinkäsitys ja ylimpänä ohjeena on tietty kirjoituskokoelma. Silloin on ihan lähtökohtaisesti oletettava, että niiden kanssa ristiriidassa olevat käsitykset eivät sovi tämän totuusyhteisön sisälle ja tällä on seurauksensa.
Itse asiassa ”yksittäiset” raamatunkohdat ovat koko kirkkohistorian ajan nousseet keskustelun kohteeksi ja tulleet hyvin merkityksellisiksi, vaikka ne ovat ehkä pitkiä aikoja vain kulkeneet mukana eivätkä tuntuneet kovin ajankohtaisilta. Ajatellaan nyt vaikka papiston selibaattia vs. UT:n todistusta Pietarin vaimosta tai roomalaiskatolista selitystä ehtoollisleivän riittävyydestä maallikoille vs. asetussanojen sisältöä. Kirkkohistoriallisesta materiaalista puhumattakaan. Nykypäivän uskonnonvapauslainsäädäntö ja ennen kaikkea individualismi tekevät myös mahdolliseksi sen, että ”kytkintä nostetaan” aivan eri intensiteetillä kuin joskus ennen.
Itse asiassa useampikin keskustelutaho vetoaa nykyään ”ajan henkeen”, mutta täysin eri syistä, eri tavoin ja siinä eri asioita korostaen. Kovaa kielenkäyttöä harrastivat menneinä aikoina monetkin kristilliset tahot. Nyt se vain on siirtynyt kansankirkon sisälle tavalla, jota ennen ei kohdattu. En rupea nyt kaivamaan dokumentaatiota vaikkapa siitä kielenkäytöstä, jota baptistit ja luterilaiset käyttivät toisistaan 1800-luvulla tai Antti J. Pietilä Pelastusarmeijasta ja evankelisesta liikkeestä omassa dogmatiikassaan.