Miksi kirkkokuria taas kaivataan?

Helsingin ruotsinkielisissä seurakunnissa kohistaan. Kirkolliskokousedustaja rovasti Hilkka Olkinuora kertoo Kirkon ja Kaupungin kolumnissaan Petrus Församlingenin tapahtumista. Seurakunnan tasan päättyneen kirkkoherranvaalin, jonka tuomiokapituli joutui ratkaisemaan, tuloksena valittu uusi sateenkaarevampi naiskirkkoherra on joutunut konfliktiin osan seurakuntalaisista ja luottamushenkilöistä kanssa.

Seurauksena seurakunnasta irrottautui suuri joukko maallikoita sekä aktiivinen jumalanpalvelusyhteisö. Konflikteja on käsityksessä seksuaalisuudesta sekä ”Raamatusta, seurakunnan ja kristittyisyyden olemuksesta, kaste- ja lähetyskäskystä, muista uskonnoista, uushengellisyydestä ja karismaattisuudesta”.

Olkinuoran mukaan nämä kristityt koettelevat jatkuvasti kirkon, opin ja uskon rajoja kuin taaperot vanhempiensa kärsivällisyyttä. Hän luettelee monta kipeää ongelmakohtaa, joissa muita seurakuntalaisia on haavoitettu: Naisteologit jäävät ilman ehtoollista tai sitä ei heiltä huolita, homoseksuaalisuuteensa hukutettu haudataan. On itkeviä lapsia, joiden luokkatoverit ilkkuvat heidän joutuvan vääräuskoisina tulimereen. Ristiriidat koskevat siis sekä kristillistä elämää että oppia.

En tunne tapahtumia lähemmin, mutta huomioni kiinnittää tapa, jolla Olkinuora nostaa kiistan esiin huutaakseen apuun piispoja piirtämään punaisia viivoja. Epäselväksi jää, mitä piispojen tarkalleen ottaen pitäisi tehdä – ilmeisesti kuitenkin jotenkin saada kyseiset seurakuntalaiset lähtemään kirkosta:

Kirkosta nuo puolensataa oikeaoppisuudessaan uhriutuvaa pulsilaista eivät kuitenkaan aio lähteä, kuten eivät muutkaan yllä kuvatut uskovat. … [Kirkko] ei vedä punaista viivaa. Piispa poloiset ”vaalivat” tehtävänkuvansa mukaisesti ”kirkon ykseyttä”

Kirkkokuri

Kirkolla on vanhastaan ollut välineitä puuttua sellaisten seurakuntalaisten elämään ja opetukseen, jotka koetaan pahennusta herättäväksi ja vääräksi. Ammoisina aikoina heitä onkin voitu erottaa seurakunnasta, vielä viime vuosisadalla julistaa vaalikelpoisuutensa menettäneiksi. Näitä keinoja on kutsuttu kirkkokuriksi. Olkinuora vaikuttaa kaipaavan juuri tällaisia toimia. Sisällöllisesti ne ovat juuri kirkkokuria, miksi sitä sitten kutsutaankin. Asiasta aiemmin uutisoinut Kyrkpressen jopa ihmettelee, miksei ryhmän johtoon kuuluva seurakuntavaaleissa valittu luottamushenkilö Christoffer Perret ole tehnyt päätöstä jättää paikkaansa seurakuntaneuvostossa.

Ongelmana vain on, että 1990-luvun lopun kirkkolain uudistuksessa nämä toimet poistettiin liberaalimpien tahojen vaikutuksesta lainsäädännöstä. Seurakuntalaisen elämään ja opetukseen puuttuminen koettiin pompotteluksi ja alistamiseksi, jolle ei enää ollut tarvetta. Nyt tarvetta ilmeisesti taas olisi. Ympäri käydään, yhteen tullaan.

Kirkkokurin paikka, toteuttaja ja tarkoitus

Olkinuora huutaa apuun piispoja. Seurakuntalaisten kaitsenta ei kuitenkaan kuulu piispalle. Kirkossa sen sijaan on yksi taho, jolle se kuuluu. Kirkkojärjestys sisältää edelleen jäänteenä kirkkokurista pykälän kristilliseen elämäntapaan ohjauksesta. Sen mukaan

Seurakunnan tulee huolehtia jäsentensä kristillisestä uskosta ja elämästä.

Papin tulee opastaa kristilliseen elämäntapaan niitä, jotka aiheuttavat elämällään pahennusta ja laiminlyövät kirkon jäsenen velvollisuuksia. Kirkkoherran tulee oikaista vastoin kirkon tunnustusta opettavaa seurakunnan jäsentä. (KJ 3:23).

Taho, jolle ongelmiin puuttuminen kuuluu, eivät siis ole piispat, vaan uusi valittu seurakunnan kirkkoherra. Jostakin syystä Olkinuora ei kuitenkaan heitä palloa tälle, vaan kaipailee piispoja savustamaan joukkoa seurakuntalaisia ja luottamushenkilöitä ulos kirkosta.

Asiaan liittyy nykyisellään kieltämättä eräs ongelma. Kirkkokuri on ollut vanhastaan yhteisöllistä toimintaa. Sitä on hoitanut neuvosto yhdessä kirkkoherran kanssa. Schaumanin ensimmäisessä suomalaisessa kirkkolaissa 1869 valittiin peräti katsastusmiehiksi vanhimpia seurakunnan eri kulmakunnilta kertomaan kirkkoraadille niiden asukkaiden ongelmista. Kun kirkollisessa hallinnossa kehitys on kulkenut yleensä siihen suuntaan, että maallikoiden osallisuutta on haluttu lisätä ja kirkkoherran toimivaltaa kritikoitu, on kirkkokurin kohdalla asioiden hoito säädetty yksin papin tehtäväksi. Seurakunta miellettiin ennen vahvemmin yhteisöksi, joka kantoi huolta seurakuntalaisista, nykyisin hallinnolliseksi orgaaniksi.

Arkkipiispa Martti Simojoki muistutti 1964 kirkkolain uudistuskomitean mietinnössä: ”Kirkkokuria koskevien säännösten sijoittaminen ’kirkon pyhiä toimituksia’ koskevaan kirkkolain osaan [jossa ne edelleen ovat, IK] ilmaisee johtavan näkökohdan: on kysymys toiminnasta, joka tarkoittaa ’seurakunnan rakennusta’ yksityisen kristityn hengellistä varttumista ja seurakunnan yhteisen elämän kasvua. […] Kirkkokuri näin ollen liittyy kirkon sananjulistukseen ja sielunhoitoon eikä kirkon tuomiovaltaan ja hallintoon” (s. 127). Vasta toissijaisesti se voi olla myös seurakunnan itsesuojelua vääriltä vaikutuspyrkimyksiltä (Heilimo, 97).

Tässä yhteydessä on muuten syytä heittää pallo suvaitseville kristityille: Mikseivät rakkaudellaan kerskuvat kaikki tervetulleeksi toivottavat koeta, etenkin johtoasemissa ollessaan, puuttua kokemiinsa ongelmiin Simojoen hengen mukaisella lempeällä opastuksella, vaan pyrkimällä työntämään toisin ajattelevia ulos? Kun Olkinuora nostaa esille monta oikeutettua kipukysymystä, eikö mielekäs ja kristillinen toimintatapa olisi mennä puhumaan kivun aiheuttajalle aiheutetusta kivusta? Kun minua kiusattiin lapsena, muistan lämmöllä vaariani, joka meni puhumaan kiusaajan vanhemmille. Olkinuora taas käyttää kertomustaan luokkatovereiden helvetillä pelotteleman lapsen lohduttamisesta konservatiivien syyllistämiseen ja vastakkainasettelun luomiseen. Jos yhteisöjen välistä vihanpitoa halutaan purkaa (missä tahansa), viisas aloittaa kasvokkain kohtaamisesta, ei viholliskuvien rakentelusta.

Esimodernit, modernit ja postmodernit yhteisöt sekä liberalismin muodoista

Kirkkokuri koskee kahdenlaisia elämänalueita: kristillistä elämäntapaa, ja oppia. Käsitykset näistä jakautuvat nykyään kirkossa erilaisten taustayhteisöjen mukaisesti, hyvin laveasti maalaten ns. liberaalien ja ns. konservatiivien välillä. Termit ovat kuitenkin ongelmallisia, sillä missä klassiset liberaalit kannattivat valistuksen ihanteiden mukaista mielipiteenvapautta, haluaa nykyinen liberaaliksi itseään kutsuva tukahduttaa sen, eikä nykyinen konservatiivi ole toisaalta yleensä yhtenäiskulttuuria vaativa esimoderni konservatiivi, vaan moninaisuutta salliva postmoderni.

Asiaa juontaa juurensa mm. Ranskan vallankumoukseen. Sitä ennen Eurooppa oli ollut kollektiivinen kristillinen yhteiskunta, jossa kristilliset tavat ja uskomukset määrittivät elämää. Esimodernissa maailmassa, jota Schaumanin kirkkolaki vielä jäännöksenä edusti, käsitykset näistä ja ihmisyhteisöt muodostuivat paikallisesti. Seurakunnalla paikallisyhteisönä oli jaettu tulkinta soveltuvasta kristillisestä elämäntavasta, ja oli luonnollista, että neuvosto yhdessä kirkkoherran kanssa valvoi sitä ja yhdessä jäseniään kasvattaen.

Modernissa maailmassa käsitykset elämäntavasta alkoivat pirstoutua ja kristillisen elämän valvonta muuttua sen myötä mahdottomaksi. Se korosti liberalismin yksilönvapautta. Olkinuoran mainitsema avokummikiista oli vielä eräs yhtenäiskulttuurin häntä, joka lopulta katosi susipareja ja siveettömyyttä valvoneiden kunnallisen sosiaalihuollon ’pillupoliisien’ tapaan modernismin tieltä.

Postmodernissa yhteiskunnassa yhteisöt muodostuvat vahvemmin ei-paikallisesti aatteiden ja preferenssien perusteella. Postmodernin liberalismin vasemmistovaikutteiselle variaatiolle on ominaista nähdä sitovat rakenteet ihmisten identiteettejä uhkaavina sortovoimina, jotka tulee murskata. Konservatiivit taas kaipaavat juuri rakenteita, jotka mahdollistavat yhteisöllisyyden ja liittymisen, mutta korostavat klassisen liberalismin vapaaehtoista sitoutumista niihin. Kaksi liberalismin tulkintaa taistelee tällöin siis keskenään.

Seurakunta muodostetaan kuitenkin edelleen alueellisin perustein, jolloin sen sisällä on erilaisia ryhmäkuntia. Tällöin voi helpommin syntyä tilanne, jossa kirkkoherra joutuu konfliktiin merkittävän osan neuvostoa kanssa. Kun asiat nähdään valta- ja identiteettikysymyksenä, pitää vasemmistolaista liberalismitulkintaa edustava osapuoli vallan saadessaan oikeutettuna pyrkiä poistamaan vastapuolen toiminta- ja vaikutusmahdollisuudet ja näyttämään ovea. Näin tasavaltalaisuus uhkaa muuttua hirmuvallaksi, kuten Ranskassa tapahtui. Yksilöllisyys alkaa muuttua joukkojen diktatuuriksi.

Armon kirkosta valvonnan kirkkoon?

Seurauksena halutaan taas siis palata taas kollektiivisuuteen, mutta uusilla sisällöillä. Niissä on jälleen keskiössä elämän ja seksuaalisuuden kontrolli sekä taistelu opin tulkinnasta. Ensimmäisenä projekti nähtiin suunnattuna niihin, jotka eivät olleet hyväksyneet naispappeutta. Modernismin perillisille oli mahdollista antaa näille seurakunnassa jokin nurkka, kuten oma jumalanpalvelus, sillä valistuksen vapausihanteita painottaville eri mielipiteiden rinnakkainelo ei ollut mahdottomuus. Sen sijaan vallankumouksen vasemman siiven mielestä vanhan hävittäminen on onnen ehtona.

Kun kirkkokuri haluttaisiin kaivaa naftaliinista, jakautuu yritys taas elämäntavan ja opin valvontaan. Olkinuoran kirjoituskin alkaa häirintäyhdyshenkilöistä. Niitä tarvitaan samaan kuin entisajan katsastusmiehiä, joiden tehtävä oli ”valvoa järjestystä ja tapain siveyttä, ilmoittaa säädyttömyydet kirkkoraadille” (KL 1869 §347). Jos joku tekisi vaikka liian tökerön flirtin, seurakunnan olisi siihen puututtava, ajattelee itsensä edistykselliseksi mieltävä moraalinvartija nykyisin.

Samoin yliopistolla: Kun kuraattorin tehtävä Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa oli valvoa, etteivät nuoret ylioppilaat juhli liian rajusti tai hilpeästi ja aiheuta pahennusta, on häirintäyhdyshenkilö taas pakollinen joka bileissä. Ja siinä missä häpeällisessä avoliitossa elänyt kummi joutui pelkäämään ajamista pois kastemaljan ääreltä, jos tiukkispappi saa tietää, joutuu nykyisin väärin sukupuolista ajatteleva tai vääriä termejä käyttävä pelkäämään mitä tapahtuu, jos ilmaisee itsensä.

Kirkkoa ollaan siten palauttamassa armon julistajasta moraalin vartijaksi. Aktiiviseurakuntalaisilla oletetaan taas olevan yhteinen jaettu tulkinta soveltuvasta kristillisestä elämäntavasta, ja mieluiten myös samansuuntainen poliittinen vakaumus, joka on linjassa kunnon ihmisten kanssa. Lopuksi päädytään Olkinuoran analyysin erimielisyyteen Raamatusta, seurakunnan ja kristittyisyyden olemuksesta.

Jumalanpalvelusyhteisöt ja henkilöseurakunnat ratkaisuna ja ongelmana

Itse näen hyviä ja huonoja puolia vanhassa yhtenäiskulttuurissa ja modernismissa. Rikkautena ensimmäisessä on kokonaisvaltainen elämäntapa ja yhteisöllisyys, heikkoutena kontrolli ja yhdenmukaisuuspakko. Modernismi on heikentänyt seurakuntaa ja kristillistä elämäntapaa, vaikka lisää vapautta, joka on myös kristillinen arvo. Kristillinen elämä uhkaa kuitenkin jäädä siinä itse kunkin oman kilvoituksen varaan ilman sitä tukevia kollektiivisia rakenteita.

Postmoderniin ei-lokaaliin malliin taas kuuluisivat luonnollisesti henkilöseurakunnat. Koska olen itse modernin maailman kasvatti, en ole hirveän innostunut niistä. Parempi ne kuitenkin ovat, kuin yritys palata yhdenmuotoisuuteen. Puls:in kaltaiset jumalanpalvelusyhteisöt tulevat jo lähelle niitä. Lisäksi ne vastaavat yhteisöllisyyden ja hengellisen turvallisuuden kaipuuseen. Koska ne ovat yhteisöjä, joiden jäsenyys perustuu kuitenkin omaan hakeutumiseen, tyydyttävät ne samalla myös vapauden kaipuuta verrattuna kirkkoon. Jäsenten oman aktiivisuuden varaan rakentuvina yhteisöinä ne ovat vaikeita kohteita niille, jotka tahtovat kiristää kollektiivista kontrollia. Ei ole liekaa, jolla kiristää – ei siis ihme, että sapettaa.

Toisaalta yhteisöt tarjoavat myös kevyemmän kirkkokurin muodon ilman suoraa pakovaltaa: yhdistys voi itse päättää säännöistään, jäsenyydestään, toiminnastaan ja niiden ehdoista. Silti kevyemmänkin kirkkokurin – esimerkiksi hengellisestä vastuutehtävästä erottamisen – kohteeksi joutuminen tuntuu kipeältä. Olen joutunut kerran seuraamaan tällaista tilannetta läheltä erään kirkossamme edelleen toimivan hengellisen yhteisön toteuttamana.

Kuitenkin juuri tämä on samalla syy, minkä vuoksi Olkinuoran kaltaisten kovan rakkauden lähettiläiden kannattaisi harkita kahteen kertaan vetoomuksiaan piispoille. Jos jo kevytkin kirkkokuri aiheuttaa ihmisessä traumoja, mitä sitten se, että piispat potkivat kirkon ulkopuolelle? Ja jos herkkä seurakuntalainen tulisi myöhemmin tällaisesta yhteisöstä sen oman kirkkokurin vuoksi erotetuksi, ei hänellä olisi enää sitä kirkon syliä, jonne kuitenkin pudota.

Ehkä tärkeintä on, että osoitetaan tietä sisäänpäin kirkon porteille (Lutherin mukaan ne ovat sana, sakramentit ja Kristus), ei niistä poispäin. Itse itsensä portinvartijoiksi nimittäneitä lienee jo kaikissa suunnissa aivan riittävästi.