Helsingin ruotsinkielisissä seurakunnissa kohistaan. Kirkolliskokousedustaja rovasti Hilkka Olkinuora kertoo Kirkon ja Kaupungin kolumnissaan Petrus Församlingenin tapahtumista. Seurakunnan tasan päättyneen kirkkoherranvaalin, jonka tuomiokapituli joutui ratkaisemaan, tuloksena valittu uusi sateenkaarevampi naiskirkkoherra on joutunut konfliktiin osan seurakuntalaisista ja luottamushenkilöistä kanssa.
Seurauksena seurakunnasta irrottautui suuri joukko maallikoita sekä aktiivinen jumalanpalvelusyhteisö. Konflikteja on käsityksessä seksuaalisuudesta sekä ”Raamatusta, seurakunnan ja kristittyisyyden olemuksesta, kaste- ja lähetyskäskystä, muista uskonnoista, uushengellisyydestä ja karismaattisuudesta”.
Olkinuoran mukaan nämä kristityt koettelevat jatkuvasti kirkon, opin ja uskon rajoja kuin taaperot vanhempiensa kärsivällisyyttä. Hän luettelee monta kipeää ongelmakohtaa, joissa muita seurakuntalaisia on haavoitettu: Naisteologit jäävät ilman ehtoollista tai sitä ei heiltä huolita, homoseksuaalisuuteensa hukutettu haudataan. On itkeviä lapsia, joiden luokkatoverit ilkkuvat heidän joutuvan vääräuskoisina tulimereen. Ristiriidat koskevat siis sekä kristillistä elämää että oppia.
En tunne tapahtumia lähemmin, mutta huomioni kiinnittää tapa, jolla Olkinuora nostaa kiistan esiin huutaakseen apuun piispoja piirtämään punaisia viivoja. Epäselväksi jää, mitä piispojen tarkalleen ottaen pitäisi tehdä – ilmeisesti kuitenkin jotenkin saada kyseiset seurakuntalaiset lähtemään kirkosta:
Kirkosta nuo puolensataa oikeaoppisuudessaan uhriutuvaa pulsilaista eivät kuitenkaan aio lähteä, kuten eivät muutkaan yllä kuvatut uskovat. … [Kirkko] ei vedä punaista viivaa. Piispa poloiset ”vaalivat” tehtävänkuvansa mukaisesti ”kirkon ykseyttä”
Kirkkokuri
Kirkolla on vanhastaan ollut välineitä puuttua sellaisten seurakuntalaisten elämään ja opetukseen, jotka koetaan pahennusta herättäväksi ja vääräksi. Ammoisina aikoina heitä onkin voitu erottaa seurakunnasta, vielä viime vuosisadalla julistaa vaalikelpoisuutensa menettäneiksi. Näitä keinoja on kutsuttu kirkkokuriksi. Olkinuora vaikuttaa kaipaavan juuri tällaisia toimia. Sisällöllisesti ne ovat juuri kirkkokuria, miksi sitä sitten kutsutaankin. Asiasta aiemmin uutisoinut Kyrkpressen jopa ihmettelee, miksei ryhmän johtoon kuuluva seurakuntavaaleissa valittu luottamushenkilö Christoffer Perret ole tehnyt päätöstä jättää paikkaansa seurakuntaneuvostossa.
Ongelmana vain on, että 1990-luvun lopun kirkkolain uudistuksessa nämä toimet poistettiin liberaalimpien tahojen vaikutuksesta lainsäädännöstä. Seurakuntalaisen elämään ja opetukseen puuttuminen koettiin pompotteluksi ja alistamiseksi, jolle ei enää ollut tarvetta. Nyt tarvetta ilmeisesti taas olisi. Ympäri käydään, yhteen tullaan.
Kirkkokurin paikka, toteuttaja ja tarkoitus
Olkinuora huutaa apuun piispoja. Seurakuntalaisten kaitsenta ei kuitenkaan kuulu piispalle. Kirkossa sen sijaan on yksi taho, jolle se kuuluu. Kirkkojärjestys sisältää edelleen jäänteenä kirkkokurista pykälän kristilliseen elämäntapaan ohjauksesta. Sen mukaan
Seurakunnan tulee huolehtia jäsentensä kristillisestä uskosta ja elämästä.
Papin tulee opastaa kristilliseen elämäntapaan niitä, jotka aiheuttavat elämällään pahennusta ja laiminlyövät kirkon jäsenen velvollisuuksia. Kirkkoherran tulee oikaista vastoin kirkon tunnustusta opettavaa seurakunnan jäsentä. (KJ 3:23).
Taho, jolle ongelmiin puuttuminen kuuluu, eivät siis ole piispat, vaan uusi valittu seurakunnan kirkkoherra. Jostakin syystä Olkinuora ei kuitenkaan heitä palloa tälle, vaan kaipailee piispoja savustamaan joukkoa seurakuntalaisia ja luottamushenkilöitä ulos kirkosta.
Asiaan liittyy nykyisellään kieltämättä eräs ongelma. Kirkkokuri on ollut vanhastaan yhteisöllistä toimintaa. Sitä on hoitanut neuvosto yhdessä kirkkoherran kanssa. Schaumanin ensimmäisessä suomalaisessa kirkkolaissa 1869 valittiin peräti katsastusmiehiksi vanhimpia seurakunnan eri kulmakunnilta kertomaan kirkkoraadille niiden asukkaiden ongelmista. Kun kirkollisessa hallinnossa kehitys on kulkenut yleensä siihen suuntaan, että maallikoiden osallisuutta on haluttu lisätä ja kirkkoherran toimivaltaa kritikoitu, on kirkkokurin kohdalla asioiden hoito säädetty yksin papin tehtäväksi. Seurakunta miellettiin ennen vahvemmin yhteisöksi, joka kantoi huolta seurakuntalaisista, nykyisin hallinnolliseksi orgaaniksi.
Arkkipiispa Martti Simojoki muistutti 1964 kirkkolain uudistuskomitean mietinnössä: ”Kirkkokuria koskevien säännösten sijoittaminen ’kirkon pyhiä toimituksia’ koskevaan kirkkolain osaan [jossa ne edelleen ovat, IK] ilmaisee johtavan näkökohdan: on kysymys toiminnasta, joka tarkoittaa ’seurakunnan rakennusta’ yksityisen kristityn hengellistä varttumista ja seurakunnan yhteisen elämän kasvua. […] Kirkkokuri näin ollen liittyy kirkon sananjulistukseen ja sielunhoitoon eikä kirkon tuomiovaltaan ja hallintoon” (s. 127). Vasta toissijaisesti se voi olla myös seurakunnan itsesuojelua vääriltä vaikutuspyrkimyksiltä (Heilimo, 97).
Tässä yhteydessä on muuten syytä heittää pallo suvaitseville kristityille: Mikseivät rakkaudellaan kerskuvat kaikki tervetulleeksi toivottavat koeta, etenkin johtoasemissa ollessaan, puuttua kokemiinsa ongelmiin Simojoen hengen mukaisella lempeällä opastuksella, vaan pyrkimällä työntämään toisin ajattelevia ulos? Kun Olkinuora nostaa esille monta oikeutettua kipukysymystä, eikö mielekäs ja kristillinen toimintatapa olisi mennä puhumaan kivun aiheuttajalle aiheutetusta kivusta? Kun minua kiusattiin lapsena, muistan lämmöllä vaariani, joka meni puhumaan kiusaajan vanhemmille. Olkinuora taas käyttää kertomustaan luokkatovereiden helvetillä pelotteleman lapsen lohduttamisesta konservatiivien syyllistämiseen ja vastakkainasettelun luomiseen. Jos yhteisöjen välistä vihanpitoa halutaan purkaa (missä tahansa), viisas aloittaa kasvokkain kohtaamisesta, ei viholliskuvien rakentelusta.
Esimodernit, modernit ja postmodernit yhteisöt sekä liberalismin muodoista
Kirkkokuri koskee kahdenlaisia elämänalueita: kristillistä elämäntapaa, ja oppia. Käsitykset näistä jakautuvat nykyään kirkossa erilaisten taustayhteisöjen mukaisesti, hyvin laveasti maalaten ns. liberaalien ja ns. konservatiivien välillä. Termit ovat kuitenkin ongelmallisia, sillä missä klassiset liberaalit kannattivat valistuksen ihanteiden mukaista mielipiteenvapautta, haluaa nykyinen liberaaliksi itseään kutsuva tukahduttaa sen, eikä nykyinen konservatiivi ole toisaalta yleensä yhtenäiskulttuuria vaativa esimoderni konservatiivi, vaan moninaisuutta salliva postmoderni.
Asiaa juontaa juurensa mm. Ranskan vallankumoukseen. Sitä ennen Eurooppa oli ollut kollektiivinen kristillinen yhteiskunta, jossa kristilliset tavat ja uskomukset määrittivät elämää. Esimodernissa maailmassa, jota Schaumanin kirkkolaki vielä jäännöksenä edusti, käsitykset näistä ja ihmisyhteisöt muodostuivat paikallisesti. Seurakunnalla paikallisyhteisönä oli jaettu tulkinta soveltuvasta kristillisestä elämäntavasta, ja oli luonnollista, että neuvosto yhdessä kirkkoherran kanssa valvoi sitä ja yhdessä jäseniään kasvattaen.
Modernissa maailmassa käsitykset elämäntavasta alkoivat pirstoutua ja kristillisen elämän valvonta muuttua sen myötä mahdottomaksi. Se korosti liberalismin yksilönvapautta. Olkinuoran mainitsema avokummikiista oli vielä eräs yhtenäiskulttuurin häntä, joka lopulta katosi susipareja ja siveettömyyttä valvoneiden kunnallisen sosiaalihuollon ’pillupoliisien’ tapaan modernismin tieltä.
Postmodernissa yhteiskunnassa yhteisöt muodostuvat vahvemmin ei-paikallisesti aatteiden ja preferenssien perusteella. Postmodernin liberalismin vasemmistovaikutteiselle variaatiolle on ominaista nähdä sitovat rakenteet ihmisten identiteettejä uhkaavina sortovoimina, jotka tulee murskata. Konservatiivit taas kaipaavat juuri rakenteita, jotka mahdollistavat yhteisöllisyyden ja liittymisen, mutta korostavat klassisen liberalismin vapaaehtoista sitoutumista niihin. Kaksi liberalismin tulkintaa taistelee tällöin siis keskenään.
Seurakunta muodostetaan kuitenkin edelleen alueellisin perustein, jolloin sen sisällä on erilaisia ryhmäkuntia. Tällöin voi helpommin syntyä tilanne, jossa kirkkoherra joutuu konfliktiin merkittävän osan neuvostoa kanssa. Kun asiat nähdään valta- ja identiteettikysymyksenä, pitää vasemmistolaista liberalismitulkintaa edustava osapuoli vallan saadessaan oikeutettuna pyrkiä poistamaan vastapuolen toiminta- ja vaikutusmahdollisuudet ja näyttämään ovea. Näin tasavaltalaisuus uhkaa muuttua hirmuvallaksi, kuten Ranskassa tapahtui. Yksilöllisyys alkaa muuttua joukkojen diktatuuriksi.
Armon kirkosta valvonnan kirkkoon?
Seurauksena halutaan taas siis palata taas kollektiivisuuteen, mutta uusilla sisällöillä. Niissä on jälleen keskiössä elämän ja seksuaalisuuden kontrolli sekä taistelu opin tulkinnasta. Ensimmäisenä projekti nähtiin suunnattuna niihin, jotka eivät olleet hyväksyneet naispappeutta. Modernismin perillisille oli mahdollista antaa näille seurakunnassa jokin nurkka, kuten oma jumalanpalvelus, sillä valistuksen vapausihanteita painottaville eri mielipiteiden rinnakkainelo ei ollut mahdottomuus. Sen sijaan vallankumouksen vasemman siiven mielestä vanhan hävittäminen on onnen ehtona.
Kun kirkkokuri haluttaisiin kaivaa naftaliinista, jakautuu yritys taas elämäntavan ja opin valvontaan. Olkinuoran kirjoituskin alkaa häirintäyhdyshenkilöistä. Niitä tarvitaan samaan kuin entisajan katsastusmiehiä, joiden tehtävä oli ”valvoa järjestystä ja tapain siveyttä, ilmoittaa säädyttömyydet kirkkoraadille” (KL 1869 §347). Jos joku tekisi vaikka liian tökerön flirtin, seurakunnan olisi siihen puututtava, ajattelee itsensä edistykselliseksi mieltävä moraalinvartija nykyisin.
Samoin yliopistolla: Kun kuraattorin tehtävä Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa oli valvoa, etteivät nuoret ylioppilaat juhli liian rajusti tai hilpeästi ja aiheuta pahennusta, on häirintäyhdyshenkilö taas pakollinen joka bileissä. Ja siinä missä häpeällisessä avoliitossa elänyt kummi joutui pelkäämään ajamista pois kastemaljan ääreltä, jos tiukkispappi saa tietää, joutuu nykyisin väärin sukupuolista ajatteleva tai vääriä termejä käyttävä pelkäämään mitä tapahtuu, jos ilmaisee itsensä.
Kirkkoa ollaan siten palauttamassa armon julistajasta moraalin vartijaksi. Aktiiviseurakuntalaisilla oletetaan taas olevan yhteinen jaettu tulkinta soveltuvasta kristillisestä elämäntavasta, ja mieluiten myös samansuuntainen poliittinen vakaumus, joka on linjassa kunnon ihmisten kanssa. Lopuksi päädytään Olkinuoran analyysin erimielisyyteen Raamatusta, seurakunnan ja kristittyisyyden olemuksesta.
Jumalanpalvelusyhteisöt ja henkilöseurakunnat ratkaisuna ja ongelmana
Itse näen hyviä ja huonoja puolia vanhassa yhtenäiskulttuurissa ja modernismissa. Rikkautena ensimmäisessä on kokonaisvaltainen elämäntapa ja yhteisöllisyys, heikkoutena kontrolli ja yhdenmukaisuuspakko. Modernismi on heikentänyt seurakuntaa ja kristillistä elämäntapaa, vaikka lisää vapautta, joka on myös kristillinen arvo. Kristillinen elämä uhkaa kuitenkin jäädä siinä itse kunkin oman kilvoituksen varaan ilman sitä tukevia kollektiivisia rakenteita.
Postmoderniin ei-lokaaliin malliin taas kuuluisivat luonnollisesti henkilöseurakunnat. Koska olen itse modernin maailman kasvatti, en ole hirveän innostunut niistä. Parempi ne kuitenkin ovat, kuin yritys palata yhdenmuotoisuuteen. Puls:in kaltaiset jumalanpalvelusyhteisöt tulevat jo lähelle niitä. Lisäksi ne vastaavat yhteisöllisyyden ja hengellisen turvallisuuden kaipuuseen. Koska ne ovat yhteisöjä, joiden jäsenyys perustuu kuitenkin omaan hakeutumiseen, tyydyttävät ne samalla myös vapauden kaipuuta verrattuna kirkkoon. Jäsenten oman aktiivisuuden varaan rakentuvina yhteisöinä ne ovat vaikeita kohteita niille, jotka tahtovat kiristää kollektiivista kontrollia. Ei ole liekaa, jolla kiristää – ei siis ihme, että sapettaa.
Toisaalta yhteisöt tarjoavat myös kevyemmän kirkkokurin muodon ilman suoraa pakovaltaa: yhdistys voi itse päättää säännöistään, jäsenyydestään, toiminnastaan ja niiden ehdoista. Silti kevyemmänkin kirkkokurin – esimerkiksi hengellisestä vastuutehtävästä erottamisen – kohteeksi joutuminen tuntuu kipeältä. Olen joutunut kerran seuraamaan tällaista tilannetta läheltä erään kirkossamme edelleen toimivan hengellisen yhteisön toteuttamana.
Kuitenkin juuri tämä on samalla syy, minkä vuoksi Olkinuoran kaltaisten kovan rakkauden lähettiläiden kannattaisi harkita kahteen kertaan vetoomuksiaan piispoille. Jos jo kevytkin kirkkokuri aiheuttaa ihmisessä traumoja, mitä sitten se, että piispat potkivat kirkon ulkopuolelle? Ja jos herkkä seurakuntalainen tulisi myöhemmin tällaisesta yhteisöstä sen oman kirkkokurin vuoksi erotetuksi, ei hänellä olisi enää sitä kirkon syliä, jonne kuitenkin pudota.
Ehkä tärkeintä on, että osoitetaan tietä sisäänpäin kirkon porteille (Lutherin mukaan ne ovat sana, sakramentit ja Kristus), ei niistä poispäin. Itse itsensä portinvartijoiksi nimittäneitä lienee jo kaikissa suunnissa aivan riittävästi.
Melkoisella todennäköisyydellä odotettavissa, että piispat päättävät niin että kaksi järjestöä saavat kielteisen päätöksen ja varojen tulo kirkolta lähetystyöhön lakkaa. Näille järjestöille lähetystyö on kuitenkin niin keskeinen toimintamuoto, ettei niiden jäsenten jatko kirkon yhteydessä sen jälkeen ole mielekästä. Jos niin käy niin pelkään pahoin että samalla kirkosta lähtee paljon muutakin väkeä. Jolloin kirkon kokonaistilanne heikkenee entisestään paljon enemmän, kuin
on odotettu.
Tänään Hs:ssa ”monimuotoisuus”-psygologi Jari Aho äimistelee Kokkolassa syyskuussa järjestettävää Kyrkhelg-tapahtumaaa, jossa puhuu teologi, joka ”kieltäytyi homoudestaan” ja löysi rakkauden naisen kanssa. Kyseessä on teologi Ray Baker, joka kertoo kokemuksestaan homoseksuaalisuuden kanssa todeten: ”Varför jag inte är gay trots att jag gillar killar ”
Kokkolan ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra Per Stenbergin mielestä tällaistenkin kokemusten tuominen esiin on tärkeää. Hänestä Bakerin tarina tarjoaa seksuaalisuutensa kanssa kamppaileville ”vaihtoehdon”.
Seksuaalisuuden moninaisuuteen perehtynyt psykologi Jari Aho pitää tapausta surullisena ja toteaa olevansa yllättynyt, ”että tällaista viestiä lähdetään tukemaan kirkon puolelta.”
Niin. Hyvänen aika sentään, että kirkko, joka on sitoutunut yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon edistämiseen järjestää edelleen tapahtumia, jotka eivät kaikkia miellytä.
Kosti: Aika monet tänne postaamasi viestit käsittelevät homoseksuaalisuutta, tavalla tai toisella. Eikä sen puoleen, monen muunkin.
Ylipäänsä täällä K24-sivustolla, jota olen monta vuotta seurannut, on miesjoukko, joka jatkuvasti haluaa keskustella homoudesta. Jos vaikka blogin aihe olisi ihan muu kirkollinen kysymys, niin kohta he kääntävät puheenaiheen homouteen. Keskustelijat ovat nähdäkseni joko pappeja, perhetyöntekijöitä, seurakuntien vapaaehtoistyöntekijöitä tai muita seurakunta-aktivisteja
En oikein tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Onko miestenvälinen seksi jotenkin keskeinen juttu Raamatussa? Jeesuksen opetuksissa?
Kertokaahan pojat, mikä teitä tässä ’homoilussa’ niin valtavasti kiinnostaa?
Hyvä Seija R,
Usein keskustelu on rakentavampaa, kun keskitytään keskustelun aiheeseen, eikä niinkään arvostella sen osallistujia.
Siis, mitä mieltä olet: Tarvitaanko kirkkokuria ja onko aihetta erottaa toisinajattelijat seurakunnasta?
Seuraan kiinnostuksella, vaikka tämä ev.lut yhteisön ”jäsentenvälinen” ei minua suoraan kosketakaan.
Seija R. Ihmettelen omasta puolestani toista asiaa. Ensiksi yksi porukka tekee ”muutamasta Raamatun jakeesta” niin ison kysymyksen, että koko kirkon energia menee siihen. Sitten, kun toinen porukka vastaa ensimmäiselle, juuri he tekevätkin väärin, kun puuttuvat ensimmäisen porukan tekemisiin.
Tätä uusinta kohua aitiopaikalta seuraavana olen hiukan hämmästynyt siitä, että meitä konservatiiveja on syytetty yrityksistä työntää seksuaalivähemmistöjen edustajat takaisin ”kaappiin”. Muuan täkäläinen Kyrkhelgin arvostelija totesi, että kohua herättänyt luennoitsija saa toki elää kuten itse haluaa, mutta ei saisi puhua siitä julkisesti toisille. Jotenkin näyttää siltä, että ne, jotka jollakin tavoin edustavat erilaista linjaa suhteessa tiettyihin sateenkaariväen järjestöjen näkemyksiin, halutaan tunkea ”kaappiin”.
Kysy Seija mieluummin Hs:n toimittajalta ja psygologi Aholta, miksi he ovat kiinnostuneita tuosta Kyrkhelg tapahtumasta? Vai aikovatko he kenties itse osallistua tuohon tapahtumaan?
Kosti, pieni kielipolisiäärinen huomautus: psykologi kirjoitetaan k:lla, aivan kuten arkeologi.
Kiitos Marko, mutta tämä sana ”kielipolisiäärinen” ei minulle auennut, vaikka tarkoituksen toki tiedän. 🙂
Samaan muottiin sullomista väkisin on tapahtunut kirkkohistoriassa. On vaadittu vältäväkisin hyväksymään sama liturgia, samat rukoukset, sama kirkko ja samat aatteet.
Puritaanit äkämystyivät kun yhtäkkiä joka kirkossa piti noudattaa Common prayer book kaavoja, ja tottelemattomat löysivät itsensä jalkapuusta, roviolta ja vankilasta.
Paavi painostaa vähentämään rajusti jonkin vanhan messukaavan käyttöä, tämä kiista on Suomessakin meneillään.
LL Laestadius paheksui kaavojen muuttamista ajan henkeen sopiviksi, asia johon kotoiset rukoilevaisemme eivät ole suostuneet.
Konventikkeliplakaatti oli yritys tukkia maallikkosaarnaajien suut, seurakunta oli saatava hiljaisuus-moodiin.
Jumalalle kiitos siunauksestaan, jota Hän jakaa niin kuin tahtoo. Lestadiolaiset rakentavat rukoushuoneverkostoa koko ajan ”Hangosta Petsamoon” – oma tupa, oma lupa. Pikkiriikkiselle Itsenäiselle evlut seurakuntaliitolle kohoaa, on jo harjassa, nätti kirkko Länsi-Tampereelle.
Voi tietenkin tapahtua että isot kirkkokunnat tukahtuvat henkisesti ja hengellisesti pakkopaitoihinsa, made in Pohjois-Korea ja voi olla että kirkkopakolaiset sielunrauhaa etsiessään eksyvät teille tietymättömille, ennen kuin elävistä kivistä rakentuva kirkko, jonka sakastissa ei ole pakkopaitoja, löytyy.
Kiitos Ilmari blogista. Koska on tapana asemoida itsensä ennen kuin sanoo mitään, sanottakoon, että olen mieltänyt itseni pitkälti klassiseksi liberaaliksi, joka mahdollisimman pitkään sallisi kaikkia mielipiteitä ja käsityksiä. Ja erityisesti niitä, jotka kunakin hetkenä koetaan epäkorrektiksi. Ikää jo sen verran, että kun muinoin 1980-ja 1990-luvuilla opiskelimme elämää ja erotiikkaa kaikissa mahdollisissa kuppiloissa Tillikasta Sikalaan, niin puolustin jyrkästi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia. Se ei silloin ollut kovin muodikasta.
Silloin olin huolissani pojista pitävän Penan oikeuksista, nyt – päivä päivä yhä enemmän – nurkkaan ajettujen konservatiivien mielipiteenvapaudesta. Taidan siis olla klassisen liberaalin ohella moninaisuutta salliva postmoderni konservatiivi.
Olkinuoran kolumni oli typerä ja naivi. Tyypillinen jälkimodernin ajan supermoralistinen pöyristyminen, jossa ensimmäisenä ajatuksen kolumnistilla on kieltää olemassaolon oikeus kaikilta niiltä, jotka ovat kolumnistin kanssa erimieltä.
Keskustelussa on mainittu Kyrkhelg-tapahtuma. Vaikka oma kantani on melko liberaali, niin ärsyttää, ettei edes aamukahvia voi juoda tai lehteä aukaista ottamatta kantaa homokysymykseen. Svenska Österbotten on kirkkomaantieteellisesti rikasta ja persoonallista aluetta. Uskonnollinen pohjavire omanlaisensa. Suomi on laaja maa, ja mikäli kansankirkko syystä tai toisesta haluaa edelleen mieltää itsensä kansankirkoksi, sen mielestäni tulisi välttää jyrkkää hengellistä konformisuutta tai (esi)modernia kirkkokuria suuntaan tai toiseen.
Tuli vain mieleen, että ei tästä itseasiassa ole kovin kauan – muutama vuosikymmenen – kun homoseksuaalisuuden synnystä Setan piirissä vallitsi varsin konstruktionistinen käsitys, ja genetiikka ja biologia tuomittiin.
Toki voi olla niinkin, että kuolleet kivet pitää ensin poistaa kirkosta, että elävät kivet voivat sitten avoimet kirkon penkit täyttää ääriään myöten.
Eikö pikemminkin tule puhaltaa kuolleisiin kiviin jälleen elävä henki? Seurakunta on tarkoitettu kutsumaan ja kasvamaan eikä karsimaan.
Rovasti Olkinuoran kirkkokurillako ja hurskaalla moraalisaarnalla?
Kirkossa on aina niitä joiden mielestä on vain yksi oikea tapa toimia ja jos kaikki eivät siihen suostu, niin heidät tulee poistaa. Näin kun toimitaan , niin saadaan loputon kierre siihen suuntaan että ovi käy tiuhaan. Protestanttisessa kirkossa kun on tapana protestoida. Aina tulee lisää uusia erimielisyyksiä vastaan.
Kyllä. Protestit ja hajaannukset varmasti jatkuvat maailmanloppuun saakka. Oikeassa olemisen vimma on niin suuri kummallakin laidalla.
Hyvä huomio Pekka Pesonen, että protestanttisessa kuuluukin protestoida, siitä se on nimensäkin saanut.
Muuten täytyy sanoa, että sanavapaus on tullut kristilliselle kirkolle vihollisena, kansa puhuu, jopa huutaa, sitä ei ole saanut tehdä vielä muutama vuosikymmen sitten. Ainoastaan ranskalaiset ovat uskaltaneet synnyttää valistuksen aikoja historiassa.
Niin syvälle on piirtynyt helvetin pelko ja syytökset jumalan pilkasta, että papit ovat saaneet puhua yksikseen kirkon pöntöstä tulikiven katkuisia saarnojaan, maalais-saarnaajien säestäessä vielä hurjemmin salamaiskuin, kukaan ei ole kyseenalaistanut, kukaan ei ole arvostellut, kritiikkiä ei ole esitetty, kuka nyt jumalan miestä voisikaan arvostella.
Nyt kun usko auktoriteetteihin ja heidän oikeassa olemiseen on mennyt pahasti rikki ja uskalletaan sanoa ihailun ja niiaillun sijasta että keisarilla ei olekkaan vaatteita. Nyt kun panaanjulistuksia, jalkapuita, julkisia ruoskimisia, hirttämisiä ja muita inkvisitioita ei enää ole veren puhtauden todistajna, tai pahuuden poistajina ja ihmset ovat nousseet seisomaan polvillaan olemisen sijasta, ja heristävät nyrkkiä, se on aika ihailtavaa, kuten rohekus aina on.
Toivo paremmasta maailmasta ei ole kadonnut.
– kuten rohkeus aina on.
Sorron ja vääryyden suuruutta valitetaan aina, kirkossa, kuin maailmassa. Huudetaan apua esivaltaa ja kirkon piispoilta, mutta harva enää kysyy mitä sanoo Jumala.
Puhe ihmisen vääryydestä, mykistää meidät ja moni sulkee korvat, kun sana synti mainitaan, silti odotetaan, että joku korjaisi vääryydet ja valitetaan rahan vähyyttä, niinkuin sillä olisi joku maaginen taika poistaa vääryys maailmasta…
Ihminen ei kestä jumalattomien sortoa, mutta silti vihaamme enemmän kuria ja Jumalan järjestystä. Jumalaton eksyy teillään ja vapautensa hän verhoaa vääryytensä peitoksi, ylpeys on heidän ilonsa aihe…