Syvennyin tässä kirkon henkilöstötilastoon ja hämmästyksekseni huomasin että kirkon henkilöstössä on tapahtunut hiljainen ”vallankumous”. Valtavasti voimia on käytetty naispappi-keskusteluun ja aivan syystäkin, mutta samaan aikaan on tapahtunut miesten häviäminen diakoniatyöstä, nuorisotyöstä ja päiväkerhotoiminnasta jos heitä siellä on ollutkaan. Kato on melkein 100%.
Papistosta naiset lähentelevät 50% mikä on hyvä ,jos se siihen pysähtyy.
Niin , perinteellisesti kirkko oli miesten monopooli. Jos ajatellaan kirkollisen elämän kehitystä kansankirkkona, niin sekularisointi alkoi miesvallan aikna, eivätkä silloiset miehet kyenneet sitä pysäyttämään. Joten nykyistä tilannetta ei voi syyttää naisten mukaantulosta.
Naiset olivat käytännön seurakuntaelämässä oleellisesti mukana kaikessa järjestelytyössä jota ilman seurakuntaelämä ei olisi toiminut.He tekivät sitä palkattomasti. Nyt samat naiset johtavat ja vetävät toimintaa ammatillisesti ,mutta melko varmasti ilman vastaava miehistä apua ja he saavat tehdä kaiken itse.
Miten vain naiskasvojen näkyminen vaikuttaa nuorisotoimintaan? Miltä näyttää seurakuntien nuorisotoiminta? Tulevatko pojat niihin muusta syystä kun siitä että siellä on helppo tavata tyttöjä ( aivan mainio asia sinäänsä)? Onko pojille hengellisiä esikuvia joihin voisi samaistua ja voida olla dialogissa pojan perspektiivistä lähtien? No toivottavasti on ainakin miespuolisia nuorisopappeja sikäli kun heitä riittää nuorisotyöhön.
Entä diakoniatyö? Missä miehet? Mikä siinä vierastuttaa miehiä? Ei ainakaan työn sisällön tulisi tehdä niin. Onko kirkollinen kultuuri niin feministynyt että se karkoittaa sellaisetkin miehet jotka oikeastaan haluaisivat toimia siellä?
Onko ja uskaaltaako jokin kirkollinen instanssi ajatella kirkon feninisoitumista ongelmana? Tämä tilanne ei ole tasaarvoisuutta eikä hyvää kirkolliselle seurakuntatyölle.En ole nähnyt yhtäkään kampanjaa jossa käännyttäisiin miestenpuoleen . Miksi?
Naisten asema ei ole vain turvattu, vaan he ovat yliedustettuina kirkon työssä ja miehiä ei enään ole. Eikö se ole ongelma? Luulisi , että naisetkin viihtyisivät paremmin jos heillä olisi tasaarvoisesti miehiä ympärillään.Miesten huomattava lukumääränsä hautausmaa ja vastaavissa töissä ei korvaa heidän puutettaan seurakunnan ydintöissä.
Meilläpäin kutsumustyö voi olla vaikka verottajana. Ei raamatussa puhuta muista kuin verottajista ja tullimiehistä Jumalan palvelijoina. Papeista ei UT: n puolella ole mitään hyvää sanottavaa. Mikä tahansa työ voi olla kutsumustyö. Ei papin työ ole siinä suhteessa muita erityisempi.
Miksi puhutaan miesten hallitsemasta kirkosta, kun pääasiassa naiset ovat siellä kuitenkin asioita hoitamassa?
Hallitseminen ja hallinnointi ovat eri asioita. Seurakunnan hallinnossa voi toki olla joillakin pyrkimystä hallita, mutta vaatisi tarkempaa tutkimusta, ovatko nais- vai miespuoliset viranhaltijat taipuvaisempia ottamaan valtaa omiin käsiinsä.
Ei piispoilla kuitenkaan ole käytännön toimintaan puuttumisessa, mitään asiaa. Joten todellisuudessa naiset hallitsevat kirkossa.
Voi olla vaikea tutkia sitä kuka- ja miten toimintaa oikeasti hallitsee. Teoriassa tietysti ne jotka tehtäviin on määrätty, mutta käytännössä tilanne voi olla toinen. Hallinnointi voi asettaa reunaehdot sille missä raamissa työtä tehdään, mutta sisältöön vaikuttaminen on aika hankalaa. Kullakin työntekijällä, kun on omaan työssään valta toimia omalla tavallaan. Jos tapa ei ole ristiriidassa kirkon mission kanssa, niin miksi siihen kukaan edes yrittäisi puuttua. Nyt kun tilanne on tuo, että 80% työntekijöistä on naisia, niin missä näkyy se miesten hallinta? Kirkkohan toimii hyvin feminiinisellä tavalla. Ulkonaiseen pukeutumiseen ja ”meikkaamiseen” menee paljon aikaa. Riskejä, eli uusia toimintatapoja ei oteta käyttöön. Toimitaan hyvin varovaisesti, ettei tule sanomista. Toiminta suuntautuu kotiinpäin. Kaikki tuohan on naisellista tapaa tehdä työtä. Nekin miehet, joita kirkon toiminnassa on, ovat omineet nämä naiselliset tavat toimia. Voihan tietysti olla että naiset tahtoisivat toimintaan nyt maskuliinisempaa otetta. Johon miehet ei enää kykene.
Viisasta puhetta (tai siis kirjoitusta)!
Minulla on kyllä toinen kokemus. Naiset ovat ottaneet uusia toimivia työtapoja käyttöön vanhoillisista miehistä huolimatta.
Minusta kirkolla on tai on ainakin muodostumassa todellinen ongelma, kun sen papisto naisistuu kovaa vauhtia. Vähintäänkin 50/50 osuus olisi tavoiteltavampi papiston sukupuolijakauma, kuin jos kohta huomaamme, että papistosta 80% on naisia. Sukupuolijakaumaa tullee vielä lisää naisistamaan yliopistojen uudistuvat hakuprosessit, joten pitäisin ihan realistisena skenaariona, että ilman 50% mieskiintiötä teologisen pappislinjalle, päädymme naisvaltaiseen papistoon. Se on huono tilanne myös seurakuntalaisten sielunhoidollisten tarpeidenkin vuoksi. Toki, jos kirkko on tyyttyväinen siihen, että jäsenkuntakin naisistuu, niin sitten ehkä, mutta sanoisinko, että mutta, mutta…
Kristillisen kirkon tulisi tavoittaa sekä naiset, että miehet, ja sen tulisi puhutella sekä naisia, että miehiä. Olisi myös hyvä, jos pappiskoulutukseen ei hakeutuisi äsken kääntyneitä, tai hyvin ohuen kristillisen identiteetin omaavia ihmisiä, kuten Ap. Paavalikin opettaa, muuten papisto etsii itse pahimmillaan vielä kristillistä identiteettiään, kun pitäisi olla opettamassa ja antamassa sielunhoitoa seurakuntalaisille, ja pahimmillaan kirkonpapisto etsii apua kaikista muista (vääristä) lähteistä, mutta ei Kristinuskon Jumalalta Raamatusta ja Hänen sanastaan.
Ehkä miehienkin olisi syytä ottaa itseään niskasta kiinni ja uskaltaa olla jälleen miehiä, mutta kuitenkin jotenkin oikein, suorasti, reilusti mutta ei kuitenkaan sitä erityisesti korostamallakaan, siis luonnollisesti.
Eiköhän iso osa ongelmaa ole lukion naisvaltaisuus, mistä se sitten kertookin. Myös luokan- ja aineenopettajat sekä lääkärikunta sosiaalityöstä ja lastentarhanopettajista naisistuvat kovaa vauhtia. Toinen osa on varmasti se, että kirkon työt yleensäkin – ja erityisesti lapsityö ja diakonia – taitavat monen mielissä edustaa naisvaltaista hoiva- ja matalapalkka-alaa. Osa potentiaalisista miespuolisista pappishenkilöistä karsiutuu muuten pois jo opintojen suunnitteluvaiheessa. Jokunen miesteologi on päätynyt myös Lähetyshiippakunnan tai Inkerin kirkon pastoreiksi.
Voi olla että naispappeuden vastustamisessa on myös psykologiaa teologian lisäksi. Yksi ihmisen suuria pelkoja on palautuaa siihen totaaliseen riippuvuuten äiti ja holhoojahahmoihin joista on suurella työllä päässyt suhteellisen hyvin irti. Kun syntyy puhtaasti feminiininen yhteisö ilman muitten miesten läsnäoloa ,niin mies voi tuntea miehisyytensä olevan uhattua. Silloin pelastus on hakeutua miesten dominoiviin yhteisöihin.
Timo Pöyhönen: ” Kirkon nuorisotyö tavoittaa valta osaltaan lukiolaistyttöjä, johtuen toiminnan luonteesta.”
Tuossa on yksi todennäköinen syy sille, että pian valtaosa papeista on naisia. Ammatinvalintaa pohditaan juuri lukioiässä. Silloin kirkon nuorisotyö tavoittaa vain hyvin harvoja poikia.
Eikä nekään pojat koe sitä toimintaympäristöä omakseen. Joten eipä ihme, jos yhä useammassa tytöissä herää kiinnostus pappeuteen. Varsinkin jos saavat siihen vielä rohkaisua naispapeilta.
Vaikuttaisi aika luonnolliselle syylle ja valinnalle.
Papin ammatti on akateeminen, siihen valmistutaan yliopistossa. Pojat taas valitsevat usein ammattikoulun lukion sijasta ja suuntautuvat näin muualle kuin yliopistoon. Miten mahtaa olla ammattikoulun ohessa ylioppilaiksi valmistuneiden laita; kiinnostuvatko usein teologian opinnoista?
Pekka: Aiemmin tässä ketjussa arvelit – kun minä viattomasti kysyin poikien ammatinvalinnasta – niin syyllistin jotakuta. Minusta sinä itse nyt syyllistät. Mutta sinä kun olet mies, niin et kai sellaista erehtyisi tekemään?
Jos joku on syyllinen johonkin, niin häntä voidaan siitä syyttää. Syyllistämisessä on kyse jostakin muusta. Siinä vain epäsuorasti voidaan antaa ymmärtää, että on tehnyt jotain väärin. Se on lähellä myös syyllistymisen kokemusta, Siinä henkilö omii itselleen syyllisen asenteen. Jostakin sinänsä neutraalista tapahtumasta, tai asiasta.
Syylistymisen kokemuksen voi toiselle myös aiheuttaa.
”Meillä on taas JOKU jättänyt jotain tekemättä”. Tuonkaltaisen sinäviestin kokee syyllistämisenä. Jos sen sijaa käytettäisiin minäviestiä, niin syyllistymisen kokemusta ei synny.
Pelkästään ”sinä” sanaa käyttämällä voidaan saada toinen kokemaan syyllisyyden tunteita.
Entinen piikalikka valitti: ”Jos joku joskus jotakin, mutta kun ei kukaan koskaan mitään muuta kun aina vaan!” Tässä keskustelussa olemme koettaneet jäsentää ongelmaa – onko se ongelma – ja miettiä syitä ja seurauksia. Syyt eivät tarkoita syyllisyyttä.
Sehän on ihan asennekysymys. Joku voi kokea syyllisyyttä, ihan aiheetta. Joku taas mielestään ei sitä tee, mutta asenne tuo sen esiin silti. Jolloin syyllistämien jää häneltä itseltään huomaamatta. Jos on syitä, niin yleensä on myös syyllisiä. Syyllistämistä pidetään pahana. Miksiköhän?