Ruotsalainen yhdistys hankki itselleen piispan. KG Hammar sanoi siihen, että se on pikkuisen sopimatonta. Talvella 2005 Missionsprovinsen vihki ensimmäisen pappinsa Niko Vannasmaan Suomeen. Vihkimistä ennen vihittäville tehtiin jonkinlainen ”testi”. Kaikki olivat ns. ”muodollisesti päteviä”. Silloinen arkkipiispa Jukka Paarma totesi ykskantaan, että Vannasmaan tapaus ei kuulu hänelle, koska Suomen ev.lut. kirkossa Vannasmaa on ainoastaan maallikko. Tähän asti Luther-säätiön papit ovat olleet ruotsalaisen hiippakunnan alaisia pappeja ja lähetystyössä Suomessa.
Sitten tuli maaliskuu 2010, ja luthersäätiöläiset vihkivät oman piispansa, viidesläisen Matti Väisäsen. Syntyi termi ”postimyyntipiispa”, kun arvuuteltiin, Hobby Hallistako ne pannumyssyt ja piispansauvat on tilattu. Väisänen menetti oikeutensa pappina Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa.
Väisäsen piispuus oli luonteeltaan vähän sama kuin vaikka körttiläisten Herättäjä-Yhdistys vihkaisisi toiminnanjohtajansa Simo Juntusen itselleen piispaksi. Ajatus naurattaa tyhmempääkin, mutta se havainnollistaa kahden eri tradition erilaisuuden. Toiset ovat matalalla, toiset pitävät kekkereitään sauvat ja hiipat heiluen.
Vajaan 15 vuoden ajalta täytyy sanoa, että luthersäätiöläiset ovat pikkuisen kovia poikia vedättämään. Piispa Olavi Rimpiläisen aikaan nuo ns. synodin miehet menivät Ouluun saadakseen sukuelinsertifioidun pappisvihkimyksen. Ja ennen kuin ”Rimpi-Ollikaan” jäi edes eläkkeelle, perustettiin kiireesti säätiö, jonka papit olivat evankelisluterilaisen kirkon vihkimiä. Tällä konstilla Tunnustuskirja-mafia koetti lyödä evankelisluterilaiseen kirkkoon sukuelinsertifioidun kiilan. Sitten he alkoivat hankkia sukuelinsertifioituja pappeja ostamalla laivaliput Ruotsiin. Että kun kenialaisen LML:n jäsenkirkon piispa on Ruotsissa vihkinyt, niin kuka uskaltaa kiistää sen vihkimyksen pätevyyden, sitä argumenttia jäbät käyttivät. Tätä tunnelia pitkin oli tarkoitus marssittaa kasvavan säätiön turvaamana lisää kaftaanit kovina kulkevia kirkasotsaisia koppalakkiluterilaisia pastoreita.
Torstaina, helmikuun 17. päivänä vuonna 2005 kirjoitin Vannasmaa-keissistä kommentin lehteen:
”Kysymyksessä on siten Suomeen perustettu uusi lähetyskirkko, jonka tuore pastori tekee lähetystyötä Suomessa, aivan kuten Luther-säätiön dekaani Juhana Pohjola on itse sanonut. Kiista naispappeudesta siirtyy siten kahden eri kirkon väliseksi ekumeeniseksi neuvonpidoksi.
Ongelma ei ratkenne tähän, sillä kumpikin osapuoli sanoo edustavansa aitoa luterilaisuutta. On vain ajan kysymys, milloin mainittu lähetyskirkko kastaa lapsia. Millainen asema säätiön kastamalla on Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa? Pahimmassa tapauksessa jostakusta pienokaisesta tehdään kirkkopoliittinen pelinappula.”
Pian se aika koitti, ja muutama Luther-säätiössä kastettu vauveliini liitettiin ev.lut. väestörekisteriin. Mutta evankelisluterilainen inkvisitio oli jossain kalatorilla, ja näin ollen Suomen ev.lut. kirkko tekikin Luther-säätiön toiminnasta evankelisluterilaisen kirkon toimintaa.
Vaan sitten tullaan syyskuuhun 2008. Piispainkokous antoi yksiselitteisen ohjeen. Luther-säätiön kasteet ovat piispainkokouksen mukaan kirkkolain ja kirkon järjestyksen vastaisia. Säätiössä kasteita toimittaneilla ei yksinkertaisesti ole lupaa tehdä niin. No, kastaa ei tarvitse uudelleen, mutta kirkkoherrojen piti ottaa käyttöön kirkon yhteyteen ottamisen kaava. Mitään ongelmaa ei siis ole ollut kohta viiteen vuoteen.
Täysin ulkopuolinen kysyy jo, mitä hiiskatin väliä on sillä, roiskiiko H2O:ta kirvespappi vai Väätäisen Kalle. Ja millä sanamuodolla. Nämä ovat tämmöisiä koukeroita, valtapeliäkin. Niin kuin se, kun piispa ekskommunikoitiin Mellunkylässä 2004. Ymmärrän siis vähän Antti Kylliäistäkin tässä, että ”kaikki käy”. Millään ei ole väliä. On joskus aivan järkevä ajatella, että ainakaan kovin monella asialla ei ole väliä. Mutta tämä venkoilu totuudenomistamisessa on ruvennut nyppimään niin, että minusta on ihan mukava, että tuo omasta mielestään muita niin paljon parempi porukka pystyttää nyt kunnolla sen oman kirkkonsa.
Siispä on hienoa, että sedät saivat vihdoin perustettua oman hiippakuntansa. Luther-säätiö on hallintorakenteiltaan ja yhteiskunnalliselta asemaltaan amerikkalaistyyppinen luterilainen kirkkokunta, jossa ehkä on myös joitain piirteitä Saksan maakirkoista. Säätiöläisten omalla hiippakunnalla ei ole mitään tekemistä Suomen evankelisluterilaisen kirkon kanssa. Se ei ole milloinkaan saanut penninjeniä ev.lut. kirkolta. Eikä Amerikasta, vaikka sellaisesta huhuttiin parisen vuotta sitten. Selvitin asian tilaamalla Patentti- ja rekisterihallituksesta säätiön tasekirjat. Hirmuisen varovaisella riskillä oli sijoituksia ja kauheasti myyty patalappuja. Pari aika messevää testamenttiakin oli.
Luther-säätiötä ei voi erottaa ev.lut. kirkosta, koska ei ole mitään erotettavaa.
Yksittäisiltä papeilta kyllä voidaan ottaa ja onkin otettu pappisoikeudet Suomen ev.lut. kirkossa. Sitten siellä on muutama, joka edelleen toimii ev.lut. piispan alaisena, vaikka onkin varmaan kirjoittanut mielipidekirjoituksen, jossa marttyyrin juhlavalla äänenvärinällä kerrotaan, että ”me sanoudumme irti piispoista”.
Itsekin monta kertaa päivässä sanoudun irti piispojen mielipiteistä. Niin ikään vastustan jyrkästi joitakin ajatuksia, joita itse olen esittänyt. Kiistän biologisen neitseestä syntymisen ja lääketieteellisen henkiinheräämisen. En usko, että kaikkien olemassa olevien olioiden joukossa on persoonallinen olio, jonka nimi on Perkele. En ole varma, lähteekö Henki Pojasta. Minusta olisi kiva joskus tavata henkilö, joka ehdottoman varmana tietäisi, mistä Henki lähtee. Martinillahan se lähtee.
Tässä käy nyt niin, että lopuiltakin ev.lut. papeilta Luther-säätiössä viedään papinoikeudet. Säätiön miehet ovat tässä asiassa antaneet nyt siihen oikeasti tilaisuuden, kun yhdistys hahmottuu kirkkona.
Joten toivon vain niin kuin mallikelpoinen liberalisti välinpitämättömän ystävällisesti uudelle kirkkokunnalle menestystä patalappujen kanssa.
Säätiötä kannattavat Suomen ev.lut. kirkon jäsenet voivat edelleen luonnollisesti osallistua säätiön tapahtumiin samalla tavalla kuin luterilaiset voivat maksaa kausikortin hathajoogaan tai mennä Valamon luostarin retriittiin ja ostaa sieltä marmeladia, ikoneita ja makoisaa marjaviiniä. Samat jäsenet voivat käydä Vermon raveissa ja Puuhamaassa. Omasta puolestani he voivat omaksua buddhalaisen hengittämisen ilman, että siitä tarvitsee ensin tehdä kristillistä hengittämistä. Joku havaitsee, että Kylliäisellä on tässä pointsinsa. Ainoa ongelma on ns. ”suvaitsemattomuuden suvaitseminen”. Miten se on. Ehkä joku suvaitsee sitä, että väkivaltainen mies naapurissa ei suvaitse vaimoaan.
Mutta onko muuten niin, että Luther-säätiö miellyttää ihmisiä, jotka haluavat itselleen jonkun auktoriteetin, jonka alle voi juosten kiiruhtaa alistumaan? Saattaa säätiöläisten kannalta olla jännittävää, että tämä säätiö seuratessaan Nokia Missio Churchin tietä katkaisee nyt historiallissosiologiset siteensä Kekkosen ajan Suomeen. Siitä varmana alkaa jännittävä taival. Vaan eipä hätää mitään, muut ovatkin jo tehneet saman. Ja hyvin menee. 50 000 meni rikki että heilahti.
Joskus tuntuu että meillä kristityillä on monta Jumalaa. Usko ”persoonalliseen pahaan (Saatanaan)” kuulostaa siltä. On varsinainen kolmiyhteinen Jumala joka luo itsestään käsin elämää, hyvyyttä ja rakkautta. Ja sitten on pahuuden Jumala, Saatana, joka on myös oma persoonansa, tuottamassa ja tekemässä pahaa, viekoittelemassa ihmisiä jne. Saatanalla on sitten vielä tätä hoviväkeä, demoneita, riivaajia jne. toimittamassa asioitaan. Ehkä hekin ovat persoonallisia?
Kiinnostavaa on sekin, että hyvää Jumalaa on vaikeaa käsittää ilman että ajattelisimme häntä suhteessa Saatanaan. Jatkuvaa rajatilassa elämistä tämä kristittyjen elämä: koko ajan pitää tarkastella, onko tämä teko tai ajatus ”Jumalasta” vain ”Saatanasta”.
Niin. Meistä taistellaan. Mutta me olemme Voittajan puolella, jos olemme Kristuksessa.
Joo, Martti, meistä taistellaan. Olen sen verran käynyt erilaisten kristittyjen tilaisuuksissa, että yksi asia on valjennut: Saatana on äärimmäisen tarpeellinen (toisissa porukoissa enemmän ja toisissa vähemmän). Ihmiset saadaan esim. pelkäämään omia ajatuksiaan, koska niiden (joidenkin niistä) sanotaan olevan Saatanasta. Ja esim. nuoret, opiskelupaikkaa harkitsevat ihmiset saadaan tehokkaasti välttämään opinnot Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa (ainakin eksegetiikan laitoksella) jos heidät saadaan vakuutettua siitä, että jos he menevät sinne, ”Saatana viettelee heidät”.
Jaaha. Kerrotko kohta myös kokemuksistasi Amerikan fundamentalistien parista?
Saatana on mitä vähimmässä määrin tarpeellinen, mutta valitettavasti totta. Paha on läsnäolevaa todellisuuttaa meissä ja maailmassamme. Vain sokea voi kieltää sen.
Mutta se on voitettu paha. Sen tähden sitä pitää kavahtaa, mutta sitä ei tarvitse pelätä. Sitä vastaan pitää taistella itsessä ja maailmassa, mutta varmasti tietäen, että Kristuksen omiin sillä ei ole mitään lopullista valtaa.
Martti, en kerro kokemuksistani USA:n fundisten parissa. Ei tarvitse mennä USA:aan asti.
Olen ihan Suomessa tavannut paljon sellaista ajattelua, jossa ihmispersoonien ajattelun kompleksisuus redusoidaan melkeinpä kokonaan Jumalan ja Saatanan väliseksi kamppailuksi. Tähän sisältyy ajatus siitä, että oikeanlaiset ajatuksemme ovat Jumalasta ja vääränlaiset ajatuksemme ovat Saatanasta. Ihmisen ristiriitaisuus ja kompleksisuus (eli se, että meissä on hyvää ja pahaa; me epäröimme, epäilemme, pohdimme, filosofoimme, teemme virheitä jne.) ovat osoitus kahden vastakkaisen voiman, Jumalan ja Saatanan välisestä kamppailusta – ei ainoastaan meistä vaan nimenomaan meissä (ajatuksissamme).
Muistan kun nuorena kristittynä olin aidosti hämmentynyt kun minulle sanottiin, että tietyt ajatukseni, jotka omasta mielestäni olivat vilpitöntä kyselyä ja ihmettelyä kristinuskon asioiden äärellä, tyrmättiin sanomalla että ”nuo ajatukset ovat Saatanasta peräisin” tai ”älä anna tuollaisten ajatusten tehdä pesää päähäsi; nuo ajatukset eivät ole Jumalasta vaan koska niiden kautta Jumala tulee kyseenalaistetuksi, ne ovat Saatanasta”.
Olen edelleen sitä mieltä että Saatana on monissa kristillisissä porukoissa erittäin tarpeellinen vallankäytön väline. Monet ihan oikeat kysymykset ja ongelmat saadaan Saatanan avulla lakaistua maton alle ja porukat hiljaisiksi.
Kaikkea voi käyttää väärin. Sed abusus non tollit usum.
Kirjoitin blogin Luther-säätiöstä, ja nyt täällä puhutaan Saatanasta. (Sori, oli pakko vinoilla…)
Tämä on ajankohtainen ja tärkeä aihe, pahuus.
Liuku persoonattomasta persoonalliseen on aika luonteva ja melkein kuin portaaton. Persoonammehan joka päivä tuntuvat sekoittuvan toisiinsa, jolloin käyttäydymme niin kuin persoonaton massa. Pääsiäisen alla ihmiset rynnivät citymarketiin ja ostavat kaupat tyhjiksi lampaanlihasta. Juhannuksena Suomi juo viinaa. Parisuhteissa puolisot ovat semmoinen majakka ja perävaunu, että kun kysyy, ”mitä sinulle kuuluu”, niin yllättävän usein vastaus alkaa: ”No meille kuuluu ihan hyvää…”
Alitajuisesti kannamme mukanamme sukupolvien taakkaa, eli muistimme on yhteinen, ja niin edelleen.
Mutta mikä on persoona, tarkemmin: millainen on ihanteellinen persoona? Aika moni jakaa kai ajatuksen, että minä syntyy kun vastapäätä on sinä. Olemme yhteisöllisiä, ja persoonia ei ole, ellei olla yhteydessä toisiin persooniin. Näiden suhteiden laatu kertonee jotain persoonien tyypeistä. Itseensä käpertyvä uhrimarttyyri hokee narsistisesti, kuinka hän ”joutuu tekemään aina kaiken”, eikä hän kuuntele loppuun asti toisten lauseita. Kun joku kahvipöydässä kertoo tarinaa, joku toinen voi ikään ”liimautua” tuohon puheeseen kiinni myötätuntoisella ”niiii-in”-ininällä”, millisekunnein välein toistuva ”mm”-nyökyttely kertoo, miten kuulija liimautuu toisen ihmisen persoonaan ja haluaa loputtomasti miellyttää. Ihmissuhteissa on ihan aina jotain ihme venkoilua, joko ei pystytä edes katsomaan silmiin ja halutaan paeta toiseen huoneeseen, tai sitten hankkiudutaan lehmäkauppasymbioosiin, jossa varotaan, ettei toinen ikinä loukaannu, ja ollaan ”yhtä”.
Minulle persoonallisesta pahasta tulee mieleen nimenomaan joku ultimaattinen persoonallisuuden häiriö. Kylmäverinen psykopaatti, joka tietenkin kirurgin ammattia harjoittaessaan palvelee yhteisöä leikkelemällä syöpäkasvaimia irti kudoksista, voi äärimmäisen kylmästi käyttää ihmisiä. Martti Vaahtoranta kun viittilöi tänään siihen Arendtin kuuluisaan kirjaan, niin sen ajan pahuus oli sitä, että kaikki ihmiset pantiin palevelemaan järjestelmää. Sama pahuuden arkipäiväisyys koski myös liittoutuneita, jotka laskivat, paljonko räjähteitä tarvitaan, että saadaan tuommoinen ja tuommoinen tuho, tai Stalinin vainoja, joissa haluttiin pitää kiinni tilastoista.
Kirkossa pahuuden arkipäiväisyyden yksi aste on se, kun yksilöt vaiennetaan järjestelmän alle sanomalla, että ”ei näin rakenneta yhteistä kirkkoa”.
Heh heh. Enpä ole niin makeasti nauranut pitkään aikaan.Ei Tarvinnut Ouluun mennä 1986, kun sain ”sukuelinsertifioidun pappisvihkimyksen”. Ihan se tuli Suomen Turussa. Naiset vihittiin samassa tilaisuudessa lehtoreiksi.
Harvoin olen oppinut näin paljon pahasta vain blogikommentteja lukemalla. Ihmisten pahuudesta olen kyllä näissä saanut runsaasti käytännön esimerkkejä…
”Tässä antiikin ajattelu ja moderni ajattelu joutuvat jännitteeseen, samoin teologia ja psykologia.”
Tjaa, juuri tästä hyvinkin on kyse. Ja kun maailmanselityksen selittävyydestä on kyse ja asioiden ymmärrettäväksi tekemisestä, niin nämä kaksi ovat ne kuuluisat Kumpi ja Kampi, jotka tappelivat. Asioihin kun perehtyy, niin on minusta selvää se, kumpi voitti.