Hengen uudistuksen KesäSpirit-tapahtuma Ideaparkissa oli sisällöllisesti menestys mutta määrällisesti ja taloudellisesti katastrofi. Näin voisi kiteyttää omat tuntemukseni tapahtuman jälkeen. Parempi tietysti näin päin, jos on pakko valita!
Vaikka KesäSpirit oli lähes ainoa valtakunnallinen hengellinen kesäjuhla, se veti selvästi vähemmän ihmisiä kuin aiemmin. Kun pari vuotta sitten olimme edellisen kerran koolla koko viikonlopun, paikalla oli yhtä aikaa 1500 ihmistä ja nyt 300. Striimauksen sinänsä hyvissä katsojamäärissä ei ollut suurta muutosta aiempiin vuosiin eli se ei juuri selitä muutosta. Mistä romahdus johtui?
Pääsyyllinen lienee korona. Ihmiset ilmoittautuivat tapahtumaan alun alkaenkin heikosti, mutta aivan viimeisen viikon aikana noin puolet ilmoittautuneista peruutti koronatilanteeseen vedoten. Lopulta paikalle jätti vielä tulematta moni ilmoittautunut. Lopputuloksena väkimäärä sukelsi. Ilmiö on ymmärrettävä; korona voi olla monelle vakava tauti. Silti luulen, että tässä on muutakin.
Silmiinpistävä havainto Ideaparkin kaduilla kävellessä oli se, että se oli aivan täynnä ihmisiä. Paikalla oli tuhansia ihmisiä. Jäinkin miettimään, että miksi uskovaiset peruuttivat osallistumisensa, mutta muut ihmiset tungeksivat paikalle. Selitykseksi ei riitä se, että uskovaiset ovat muita vastuullisempia. Tämän kumoaa jo sekin, että tiedän paikalla olleen monia aktiiviuskovia, jotka eivät kuitenkaan osallituneet tapahtumaamme. Samalla mietin sitä, että tietääkseni valtaosa kesän rock-festivaaleista on ollut loppuunmyytyjä koronatilanteesta huolimatta.
Yksi selitys on tietysti se, että KesäSpirit ei ollut tarpeeksi vetovoimainen. Se varmasti selittää osaltaan. Meillä ei ollut suuria kansainvälisiä nimiä eikä edes Simojokea – Suomen ainoaa hengellisen musiikin vetonaulaa. Voi myös olla, että markkinointi ei toiminut vaikka siihen panostettiin ja tapahtuman mainosvideota kehuttiin laajalti. Ehkä myös vanha markkinoinnin lainalaisuus, tarjonta lisää kysyntää, selittää jotain. Kun kaikki kesätapahtumat peruttiin, niin se laski ylipäätään kiinnostusta.
Silti jään pohtimaan myös syvempiä selityksiä.
Voisiko olla niin, että puolentoista vuoden seurakuntapaasto alkaa jo näkyä? Että ihmiset alkavat vieraantua seurakuntaelämästä ja kynnys lähteä tapahtumaan alkaa siksi nousta. Tai pikemminkin hengellinen tarve alkaa hiipua. Voi myös olla, että korona paljastaa jotakin arvoistamme. Arvohan on lähtökohtaisesti jotakin, josta ollaan valmiita maksamaan tai jonka puolesta otetaan riskejä. Nyt kun hengelliseen tapahtumaan lähteminen sisälsi pienen riskin saada mahdollisesti koronatartunta, niin ihmiset eivät enää pitäneetkään hengellistä tapahtumaa vaivan arvoisena. Yleensähän kaksi mittaria paljastavat todelliset arvomme galluppeja paremmin: ajan ja rahankäyttö.
Olisi kiva kuulla, miten te muut tulkitsette ilmiötä. Kertooko väkimäärän lasku jostain syvemmästä vai onko kyse vain tapahtumajärjestäjien epäonnistumisesta? Ja ennen kaikkea, miten tilanteeseen pitäisi reagoida?
—
Lopuksi vielä haluan kiittää kaikkia KesäSpiritin osallistujia, vapaaehtoisia ja esiintyjiä. Minusta tapahtuma oli aivan upea. Jumala kosketti monia ja Jumalan valtakunnassa ylipäätään on tärkeämpiäkin mittareita kuin väkimäärä. En usko, että Jumala antaa uurastuksemme valua hukkaan!
Itselleni tapahtuman kaksi sykähdyttävintä hetkeä sattui tapahtuma-alueen ulkopuolella. Törmäsin siellä kahteen Ideaparkin työntekijään, joiden kanssa syntyi hyvä hengellinen keskustelu. Toisen heistä puolesta sain jopa rukoilla. Uskon ja toivon, että tällaisia kohtaamisia oli viikonlopun aikana muitakin. Sitä vartenhan me siellä lopulta olimme. Ensi vuonna taas!
Hieman ihmettelen kuinka heidän oppi voi olla noin armokeskeistä, kuitenkin kasteoppi on jo osoitus siitä heillä on omavanhurskautta.
Mitähän omavanhurskasta siinä oli, kun joku silloin taannoin Jerusalemissa otti Pietarin kehotuksesta kasteen saatuaan ensin piston sydämeensä hänen saarnastaan?
Voi meillä monilla olla omavanhurskautta, mutta kaste on Jeesuksen herrauden ja oman syntisyyden tunnustamista. Ja hyvän oman tunnon pyytämistä. Ei sillä kerskailla. Se on tosiasioiden tunnustamista.
Yksi tyypillinen kohdeyleisönne on käsittääkseni vahvasti karismaattisesti suuntautuvissa. Siinä joukossa on paljon niitä, joille kaikki veljeily uushenkisyyden kanssa on punainen vaate. He eivät halua olla missään tekemisisissä tuon porukan kanssa. Monille karismaattisesti suuntautuville on voinut olla kovin vieras ajatus ”yhteinen kesätapahtuma”. Jollaiseksi tapahtuma monen mielessä saattoi muotoutua.
Idea sinänsä on vallankumouksellinen, mutta siihen ei ole ehkä vielä riittävästi valmiuksia.
Ehkäpä kahdenkymmenen vuoden päästä vastaavia tapahtumia järjestetään joka kesä.
Me Timo ollaan niitä jotka kuljemme ideoiden kanssa edellä, ja ihmettelemme sitä, miksei toiset tule perässä. Kyllä ne tulee, mutta ei ehkä ihan vielä.
Tällaisten tapahtumien hiljainen päätarkoitus liene rahan kerääminen ja sikäli lienee hyvä että asiassa joskus ahneet näpäyttyvät.
Sanotaanko, että taloudellinen voitto on kyllä ollut näissä pippaloissa varsin kaukainen haave ?
Hyvä arvio Pekka Veli Pesoselta, mitä pois jäämiseen tulee. Paljon riippuu myös siitä, seurattiinko striimauksia vastaavasti enemmän. Itse asiassa koronan vuoksi pois jäämistä voi pitää jopa vastuullisena käyttäytymisenä. Vaikka joukot tungeksivat muissa asioissa. Monet asiat toimivat myös kerran, mutta ei kahdesti ilman edeltävää taustatyötä.
Uushenkisyys-teeman nostaminen tapahtumassa ei ole ollut kerrottujen peruutusten syy kuin yhdessä tai kahdessa tapauksessa. En usko, että se selittää paljoakaan tilannetta.
Karismaattisesti suuntautunut hengellinen toiminta ei oikein enää vedä ainakaan minua puoleensa. Siihen sisältyvä pahojen voimien vastaan taistelu saa herkästi aikaan myös jyrkkää
suhtautumista muita kohtaan, jotka nähdään pahan palvelijoiksi. Kummasti siinä unohdetaan usein se, että taistelu ei ole muita ihmisiä vastaan. Näiden asioiden erottaminen toistaan on hyvin vaikeaa ja vain harvat sitä osaa tehdä.
Timo, minusta on erittäin tärkeää, mutta älyllisesti vaativaa, pohtia tuota uushenkisyyden ja kristillisen karismaattisuuden rajapintaa. (Minun silmissäni se on joskus veteen piirretty viiva).
Sen kokemuksen mukaan, minkä nykyisessä työssäni olen saanut (ruotsinkielinen OAS-rörelsen liitännäisineen), teidän pohtimanne kysymyksen käsittely on ns. punainen vaate karismaatikoille. Myös kristityille on helppo vain jättäytyä pois sellaisesta, mitä vierastaa tai ei hyväksy.
Kokonaisuus: Ylistys – vain Jeesus voi todella auttaa – parantamiskokoukset – massiiviset rukouskampanjat sosiaalinen hyväntekeväisyys ja jatkuva Jeesukselle antautuminen – valikoitujen auktoriteettien hyväksyminen eivät mielestäni erityisesti edistä tärkeääkään älyllistä pohdintaa vaan palvelevat jotakin muita inhimillisiä tarpeita.
Kohtaamani reaktiot vuosien varrelta ovat paljastavia: Rukoushelmet ovat uushenkistä pahaa ja pakanallisuutta. Tosikristityt polttavat ne kodeistaan. Myös kreikkalaisten kahviloissa istuskelevien ukkojen komboloi-nauha. Martin Lönnebo on New Age -henkinen. Joulukuusi on pakanallinen tapa (jota ehkä pitää kuitenkin suvaita lasten vuoksi). Lähteminen IECJ:n lehtimajanjuhlille on hengellisen kuuliaisuuden teko ja Jumalakin on luvannut siunata niitä, jotka siunaavat Israelia. Katoliset ovat vierastettavia Marian palvonnan takia. Jos pastori saarnaa Lutherin Kirkkopostillan helatorstaisaarnan mukaisesti ihmeistä hän syyllistyy (oikeastaan) pilkkaan Pyhää Henkeä vastaan. Kasteesta pitää vaieta, koska silloin ei rakenneta allianssiyhteyttä vapaakirkollisten karismaatikkojen kanssa. Ihmeet ja merkit ovat Hengen erityisiä työvälineitä… Koko tätä palettia jäsentää ajatus siitä, että meillä on Henki,muilla on henkiä. Niitä ja niihin liittyviä käytänteitä on tarkoin vältettävä, että ei altistu vieraille henkivalloille. Kun itse syvennyin aikanaan uushenkisyyden aihepiireihin työni vuoksi, minultakin kysyttiin, eikö pääni mene sekaisin kun ottaa selvää tuollaisesta hengellisestä pimeydestä?
Voi olla, että olemme nyt saapuneet taitekohtaan, jossa noin 50 vuotta sitten muotoutunut kristillinen hengellisyys ei vedä. Toivotan joka tapauksessa, voimia ja viisautta tulevan toiminnan suhteen.
Tunnistan jossain määrin luonnehdintaasi. Karismaatikkojen joukossa tosiaan on monia yliherkkiä, säikkyjä, taikauskoisia ja teologisesti sivistymättömiä. Onneksi nuoremmassa polvessa nämä piirteet ovat vähäisempiä, ja toki vanhemmissakin karismaatikoissa on paljon myös sydämen sivistystä.
Hengen uudistuksen tulevaisuus on uudenlaisissa yhteisöissä, joita kirkon sisällä syntyy. Se on päänäkymme. Terveissä yhteisöissä myös armolahjoille on tilaa.
Uushenkisyys on ilmiö, josta käytännössä koko kirkko on aivan pihalla. Tai onneksi on joitakin tutkijoita ja pioneereja, jotka ovat lähteneet liikkeelle mutta kyse on kuitenkin hyvin pienestä etujoukosta. Karismaattisuus olisi hyvin luonteva osa kirkon vastausta uushenkisyyden haasteeseen. Kunhan saamme purettua pelkoja ja kirkastettua näkyä.
Itselleni KesäSpirit oli iso herätys. Ristiriita, että kauppakeskuksessa on tuhansia ihmisiä ja hengelliseen tilaisuuteen tulee vain joitakin satoja, oli kestämätön. Samoin se havainto, että Suomessa on valtava hengellinen etsintä mutta seurakuntien piiriin saati karismaattisuuteen siitä kanavoituu vain pieni liru. Tajusin, että suunnan on muututtava. Olen kiitollinen Jumalalle siitä, että hän salli tämän havahtumisen. Ensi vuoden tapahtumaa lähdetään rakentamaan aivan uudella otteella. Muistakaa meitä rukouksin!
Timo, mielestäni isoja oivalluksia ja tärkeitä havaintoja kirkkomme suunnanmuutoksen tarpeesta.
Sanot: Terveissä yhteisöissä armolahjoille on tilaa. Varmasti näin. Enkä ole tosiaankaan kiistämässä Hengen voimavaikutuksia tai ihmeiden mahdollisuutta. Ongelma on mielestäni ihan perustavan laatuisesti siinä sisäänrakennetussa kahden tason monella tapaa ei-luterilaista oppia edustavassa kristillisyydessä, joka on jo lähtökohtaisesti sisäänrakennettuna karismasttisen liikkeen (neo-pentecostalism) oppiin. Sekä Hengen työn js Jumalan kohtaamisen monitasoinen irrottaminen virasta ja arnonvälineistä. Lisäksi: a) puhe seurakuntien uudistamisesta tarkoittaa käytännössä niiden tai jonkin seurakunnan sektorin valtaamista sekä karismaattisen uskonkäsityksen omaksuneiden henkilöiden tietoista sijoittamista keskeisiin asemiin. Toisella tavalla uskovat saavat tyytyä mukautumiseen tai ”perusasioiden” opetukseen kun karismaatikoilla on ”oikein uskovina” hallussaan ”hengellinen syventäminen”. Kritiikkiä ei tarvitse välttämättä huomioida, koska Hengen työ herättää aina vastustusta. b) armolahjalistat kapeutuvat monilla eri tavoin. Nyt on ollut jo muutaman vuoden pinnalla vahva ”johtajuuden” korostus (kuka muistaisi puurtajia ja palvelijoita?). c) Esillä pidetään erilaisia ihmeiksi ymmärrettyjä tapahtumia, joita on tietysti vaikuttavaa kuunnella, mutta pettyneet jäävät sivuun. d) Ylistysmusiikki syrjäyttää jykevät ja monipuoliset virret.
Tämä siis konservatiivisen luterilaisen näkökulmasta.
Oikein uskomisen asenteelta ei myöskään peruskonservatiivisessa meiningissä olla vapaita. Olen väsynyt seurakuntaelämään, jossa on esillä ainoastaan sana, sakramentit, kirkkokäsikirja ja urkujen pauhu ja jossa yhteisöllisyys rajoittuu kirkkokahveihin. Usko tuntuu rajoittuvan älylliseen totena pitämiseen, parannusta ei saarnata ja jo pelkästään rukouspalvelun tarjoaminen herättää ennakkoluuloja. Kyllä, kirkko tarvitsee hengen uudistusta. Kiitos Spirit tapahtumasta.
Pieni sivuhuomio : Minkä ihmeen takia tuota johtajuus-kysymystä pidetään niin paljon esillä kirkollisessa toiminnassa. Normaali seurakunnassa on jokunen raamattu tai keskustelupiiri jotka toimivat ihan spontaanin yhdessäolon merkeissä. Ei niitä tarvitse johtamalla johtaa. Arvaukseni mukaan johtajuuden oppimiseen käytetään koko joukko kokousaikaa ja sellaisenaan ne ovat itsetarkoitus joka antaa työntekijöille tunteen siitä että työaikana tehdään jotakin tärkeätä.
Petteri Maunu. Yhteisöllisyyttä on monenlaista kuten myös yhteisöllisyyden tarvetta. En tunnista antamastasi kuvauksesta esimerkiksi herätysliikkeiden jumalanpalvelusyhteisöjä enkä niiden julistusta. Jos ajatellaan vaikkapa lestadiolaisen liikkeen eri haarojen seuroja, parannussaarnaa ei peitellä eikä usko ole todellakaan vain älyllistä totena pitämistä. Vaikka opin muotoilut ovat selkeitä. Esirukouspalvelukaan ei ole mikään itsetarkoitus. Kyllä kristityt ovat aina myös rukoilleet toisten puolesta. Esirukouspalvelussa on varmasti omat toimivat asiansa. Ongelma on siinä, että esirukous ymmärretään tällöin helposti Jumalan toiminnan pääkanavaksi ja sanan saarna muuttuu opetukseksi eikä sitä enää ymmärretä armon välineeksi, jossa Kristus kohtaa kuulijan.
Puhun vain omasta kokemuksestani, ja minullahan on vain oikeus siihen. Olen perusseurakuntalainen, herätysliiketaustaa minulla ei ole, joten niiden jumalanpalvelusyhteisöistä olen osaton, eivätkä ne kutsu. En ole koskaan kohdannut rukouspalvelua, joka toimisi kuvaamallasi tavalla.