Olen kuullut viime aikoina useita huolestuneita kysymyksiä siitä, miksi luterilaisuus näyttää katoavalta tunnustuskunnalta. Joskus näitä kysymyksiä välittävät kansainvälisissä tehtävissä toimivat kristityt, joskus myös vahvat luterilaisuutta puolustavat teologit.
Viimeisimpänä luin Timo Junkkaalan artikkelin Miksi luterilaisuus ei kestä?https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/miksi-luterilaisuus-ei-kesta/
Timo Junkkaalan mukaan katoliset kestävät meitä paremmin, koska he pitävät kiinni uskonsa ulkoisista muodoista. Niinpä Junkkaaala tarjoaa yhdeksi malliksi sitä, että ehkä myös me luterilaiset kestäisimme maallistumisen paineen paremmin, jos pitäisimme kiinni uskonelämän ulkoisista muodoista kuten Isä meidän –rukouksen, kymmenen käskyn, uskontunnustuksen, psalmien jne. lukemisesta ja lausumisesta?
Uskon todeksi elämisen näkymisellä on varmasti oma merkityksensä. Se on osa kristillistä todistusta ja kristityksi tunnustautumista. Henkilökohtaisesti näen kuitenkin luterilaisuuden kriisin syvempänä kuin vain uskommme ulkoisten tuntomerkkien puuttumisena.
Luin eilen (24.7.17) paikallislehdestämme Etelä-Saimaasta Mikkelin piispa Seppo Häkkisen näkökulman, jonka mukaan pohjoismaissa on onnistuneella tavalla kyetty yhdistämään kirkon ja valtion väliset suhteet sekä laajemminkin uskonnon ja yhteiskunnan välinen yhteys.
Itselleni herää kysymys, kuinka onnistuneesta yhdistämisestä tässä on kysymys, jos luterilainen kirkko on jatkuvasti tappion kärsijän osassa? Luterilainen usko ei enää juurikaan näy eikä kuulu kansamme keskuudessa, ja jumalanpalveluksien kävijämäärät ovat pitkäkestoisessa laskusuunnassa!
Miksi luterilaisuus ei kestä?
Esitän omana näkökulmani kolme syytä.
- Protestanttisen teologian kriisi
Protestanttisen teologian kriisi on pitkä tarina, mutta lyhyesti kuvattuna sen tarina menee näin… Protestantismi on käsite, joka viittaa 1500-luvulla alkaneeseen liikehdintään. Lähtökohtaisesti tämä protesti ei viitannut niinkään Rooman kirkkoon vaan siihen, että ruhtinailta oli poistettu oikeus tehdä alueellaan uskonnollisia muutoksia yleisen kirkolliskouksen kokoontumiseen asti. Vuonna 1529 Speyrin valtiopäivillä kuusi ruhtinasta ja 14 Etelä-Saksan valtiota teki tästä protestin. Näin sai alkunsa nimitys, jonka myötä kaikkia, aluksi luterilaisia, mutta sittemmin myös muita reformaatioliikkeitä alettiin kutsua protestanteiksi. Kokonaisuutena protestantismi oli siis alusta alkaen ilmiönä hajanainen. Sisäisesti hajanaiseen liikkeen kietoutuu myös helposti monia keskenään ristiriitaisia tekijöitä. Eikä protesti ei ole itsessään kovin pitkäikäinen identiteetti! Protestista käsin identifioituvista tulee jossakin vaiheessa traumaattisia hahmoja, – jos oma myönteinen identiteetti jää pitkittyneen protestin takia kehittymättä.
Kirkkohistoriasta voimme havaita, etteivät protestanteiksi kutsutut kristityt löytäneet sisäistä yhteinäisyyttä. Liike jakaantui nopeasti ainakin luterilaisiin, reformoituihin, anglikaaneihin ja villeihin spiritualisteihin. Lisäksi protestanttiseen identiteettiin yhdistyi varsin pian monia ryhmiä, joista toiset irtaantuivat individualisteiksi. Joskus protestanttisia ryhmiä yhdisti lähinnä kirkollisen vallan vastustaminen. – Liian usein ei syvennytty siihen vastuttettiinko oikeita vai vääriä asioita, monille itse protesti muodostui itsetarkoitukseksi. Valitettavasti tämä ei jäänyt vain protestantismin alkuvaiheen kasvukivuiksi, vaan on nähtävissä myös laajemmin siinä, miten protestantit määrittelevät identiteettiään yhä tänään.
Protestantismia on aina kiusannut itseriittoinen henki, jossa yksilö kuvittelee tietävänsä asiat (perinne)yhteisöjä paremmin. Valistuksen ajan kehitysoptimismi oli tällaisille siemenille suoranaista superlannoitetta. Itseriittoisuus voi alkaa sillä, että yksilö uskoo aina tulkitsevansa Raamattua paremmin kuin oman kotiseurakunta. – Tällaisesta hengestä on enää lyhyt askel siihen, että valistunut ihminen uskoo tietävänsä asiat paremmin kuin vanha kirja nimeltä Raamattu. – Tällaista henkeä on nähtävissä myös joissakin protestantismin myötä syntyneissä radikaalipietistisissä liikehdinnöissä ja nykyaikaisessa karismaattisessa liikkeessä. Kutakuinkin tällaiselta pohjalta versoi myös niin sanottu liberaaliprotestantismi, jonka synty ajoittuu 1800-luvun Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Erityisesti Englannissa ja osin myös Saksassa tähän liikkeeseen liittyi alusta alkaen ajatus dogman eli kristinopin hylkäämimisestä tai ainakin kyseenalaistamisesta. Laajemmin sovellettuna tämän aikakauden teologiaan liittyi myös Raamatun historiallisuuden kyseenalaistaminen.
Kun Raamatun opin ei nähty enää olevan uskottavaa, tällöin alettiin korostaa (omana aikana) vallitsevia oppi- ja moraalikäsityksiä. Sanoma sovituksesta eli evankeliumi on sisällöltään opillinen asia, koska se kuuluu erityisen kirjallisen ilmoituksen piiriin. Tästä syystä esim. liberaali protestanttisuus ohensi puhetta Jeesuksen sovitustyöstä ristillä ja korvasi sen puheella ihmisten välisestä sovinnontekemisestä ja ihmisen luonnollisesta hyveellisyydestä/moraaalitajusta. Siten tapahtui protestanttisuuden vähittäinen siirtymä evankelisuudesta moralismiksi.
Jokainen voi arvioida esimerkiksi sitä, missä määrin suomalaisissa seurakunnissa korostetaan kirkon roolia hyväntekijänä, sen sijaan että julisttaisiin lain ja armon sanomaa. – Jos havaitset tällaista, siinä on kyse siirtymisestä evankelisuudesta moralismiin.
Kun syntiemme sovitusoppi kyseenalaistetaan, tai nähdään toissijaisena, luterilaisuudesta ei jää käytännössä mitään jäljelle. Luterilaisuuden kannalta ihmisen (tai kirkon) omia tekoja korostavaan moralismiin paluu on erityisen kohtalokasta. – Kaikissa aatteissa voidaan näet korostaa moralismia. Erilaisissa moralistisissa ohjelmissa ei ole vielä mitään ainutlaatuista. Jopa kommunisteilla oli oma moraalinen ohjelmansa! – Luterilaisuuden kannalta on siten melko yhdentekevää onko moralismin luonne katolista aneteologiaa vai humanististista uskoa ihmisen hyvyyteen. Molemmat ovat luterilaisuuden näkökulmasta kuin vierasta tulta Herran alttarilla (3Moos.10:1-3). Luonnollisesti oikea moraali toki kuuluu teologiaan, mutta se ei ole Raamatun mukaan Jumalan pelastava viesti tälle maailmalle. Hyvä uutinen on sanoma syntien sovituksesta Jeesuksessa Kristuksessa. – Jos luovumme sovitusopista (yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden), voimme yhtä hyvin palata Rooman kirkon helmaan.
- Holokausti
Olisi mukavaa ajatella, että myönteinen ajattelu ihmisen mahdollisuuksista tuottaisi kyytipoikana menestystarinoita. Usko ihmiskunnan omaan viisauteen ja hyvyyteen ei kuitenkaan toimi tällä tavalla. Liberaalin protestantismin ja valistuksen ajan yltiöoptimistinen (lue narsistinen) ihmiskuva tuotti aivan päinvastaista hedelmää. Edistysuskon hullaannuttamat kulttuurit ajautuivat maailmansotiin. Juutalaisiin kohdistuva kansanmurha eli Holokausti oli eräs tämän aikakauden traagisista ilmentymistä.
Luterilaisuuden kannalta Holokausti oli äärimmäinen tappio. Holokaustin jälkeen meidän luterilaisten on ollut hyvin vaikeaa väittää uskottavasti, että meidän tunnustuskunnissamme olisi erityisen onnistuneella tavalla kyetty yhdistämään kirkon ja valtion väliset suhteet sekä laajemminkin uskonnon ja yhteiskunnan välinen yhteys. Sen sijaan meidän täytyy myöntää, että kansallisuusaatteen ja luterilaisen identiteetin välillä on heikkoja kohtia, joissa kansallisvaltiossa jylläävät aatteet kykenevät liian helposti marssimaan kirkon kynnyksen yli ja aina saarnatuoleihin asti. Holokausti on varmasti siitä traagisin esimerkki. Jatkan muista tähän teemaan liittyvistä esimerkeistä erillisen tiettyjä erityiskysymyksiä käsittelevän otsikon alla.
- Kritiikittömyys suhteessa omiin vahvuusalueisiin
Protestantimin yleisten identiteettikriisien myötä luterilaisuudenkin piirissä teologikunta alkoi mieltää uskonymmärryksensä yhä voimakkaammin sosiologisesti. Tällöin uskonnon ajateltiin olevan osa kulttuuria, ja jopa kulttuurin synnyttämä asia. Luther voitiin nyt tulkita merkittäväksi kulttuuripersoonaksi, uudistusmieliseksi ajattelijaksi tai suureksi saksalaiseksi. – Kaikki tämä on kuitenkin luterilaisuuden evankelisen luonteen kannalta aivan toisarvoista.
Miksi luterilaiset ovat sitten olleet melko hampaattomia tällaisen oman identiteetin kannalta kohtalokkaan murroksen keskellä?
Luterilaisuus on nähdäkseni tukeutunut historiallisesti tarkastellen Rooman kirkkoa enemmän yliopistomaailmaan ja kansallisvaltioihin. Syynä on kenties ollut se, että luterilainen reformaatio ponnisti liikkelle juuri yliopistomaailmasta käsin. Muistamme, että alkujaan Johann von Staupitz määräsi Lutherin luennoimaan Wittenbergin yliopistossa. Luther suoritti pian tohtorin tutkinnon (vuonna 1512), ja jo samana vuonna lahjakkaasta Martti Lutherista tuli Wittenbergin yliopiston professori. – Sen jälkeen Luther saikin nautti lukemattomien ylioppilaiden ihailua ja kunnioitusta!
Yliopistomaailmaan ohella luterilaisuus on saanut merkittävää tukea myös saksalaisten kristittyjen keskuudessa. Vaikka Martti Luther varoikin visusti tekemästä edustamastaan evankelisesta uskosta kansallista projektia, hänen seuraajansa eivät ole useinkaan ymmärtäneet evankeliumin ja kansalliskiihkon erottamisen merkitystä.
Mielestäni onkin aiheellista kysyä onko Lutherin perikunta ollut naiivin kritiikitön rakentaessaan suhdettaan yliopistomaailmaan ja kansallisvaltioihin. Luterilaisuuden keskeisiin lähtökohtiin kuuluu opetus ihmisen turmeltuneesta luonnosta. Se ei tarkoita niinkään älyllistä kyvyttömyyttä, vaan taipumusta itsekkyyteen ja itsepetokseen. Meidän olemustamme läpäisee synti, joka saa meidät toimimaan ennen kaikkea moraalisesti väärin. – Ja moraalisesti vääränä pidän myös akateemisen metodologian alueella esintyvää itsepetosta…
Yliopistomaailmaan sovellettuna tämän realiteetin tunnistamisen tulisi tarkoittaa erityistä tarkkuutta valitsemiemme tutkimusmetodien, arviointikriteerien ja lähtöolettamusten suhteen.
Liberaaliprotestantismin virhe on yliarvioida oma teologinen kykeneväisyys. Tällaisesta löytyy monia varoittavia esimerkkejä. Historiallis-kriittisen tutkimusohjelman varhaiset edustajat syyllistyivät usein käsittämättömiin ylilyönteihin kuvitellessaan itsestään liian liikoja.
Saksalaisesten tutkijoiden joukosta tunnnetaan esimerkiksi itämaisten kielten opettaja Hermann Samuel Reimarus, joka uskoi edustavansa rationaalista uskontoa. Niinpä hän kiisti Jeesuksen toiminnan uskonnollisen luonteen ja väitti häntä nationalistiseksi messiaaksi. Reimaruksen mukaan Jeesus ei noussut kuolleista, vaan hänen oppilaansa varastivat hänen ruumiinsa. Reimarus väitti, että kuvaus Jeesuksen uskonnollisesta itseymmärryksestä perustui hänen itsekeskeisten oppilaidensa tarkoitushakuiseen rekonstruktioon. – Vastaavanlaisia Uuden testamentin ”myyteistä riisuvia” tulkintoja esiintyi myös monilla muilla rationalistiteologeilla. Luterilaisen yliopistoteologian kritiikittömyyttä kuvaa se, että tällaiset opettajat/professorit ovat saaneet vaikuttaa vuosisatoja luterilaisten teologien kouluttajina. Heidän väitteensä eivät todellakaan kumpua historiallisesti varhaisimmasta lähdemateriaalista, vaan omaan epäuskoon perustuvista ennakkoasenteista suhteessa Raamatun todistukseen.
Kansallisuuden huomioiminen on eräs luterilaisen uskonpuhdistuksen vahvuuksia. Tärkeimpiä kansallisuusnäkökulman etuja on varmasti luterilaisen uskonpuhdistuksen periaate tuoda Pyhä Raamattu jokaisen saataville omalla äidinkielellä. Tämä on ollut monen herätyksen lähtökohta ja mahdollistaja. – Lutherin suhdetta kansallisuuteen voi asetella oikeisiin mittasuhteisiin myös uskonpuhdistajan henkilöhistorian näkökulmasta. Kun Luther oli joutunut ulos paavin kirkosta, tätä seurasivat kohta myös Wormsin valtiopäivät, joilla Luther joutui myös valtakunnankiroukseen. Tämä tarkoitti sitä, että tämän jälkeen lähes kuka tahansa voi tappaa Lutherin joutumatta siitä syytteeseen. – Tämä olisi varmasti ollut Lutherin loppu, jos hän ei olisi saanut turvapaikkaa vaaliruhtinas Fredrikin linnasta. Tällainen erityssuojelu oli nähdäkseni mahdollista vain kansalliselle suurmiehelle. Samalla se tarkoitti käytännössä riippuvuutta vaaliruhtinas Fredrikistä.
Minun ymmärtääkseni edellä kuvattu historiallinen lähtökohta asettaa luterilaisuuden erityiseen asemaan suhteessa kansallisuusteemaan. Luterilaisuuteen liittyy kiitollisuus kansallisesta suojelusta kumpuavalle siunaukselle. Näistä lähtökohdista katsellen luterilaisuus on erikoinen sekoitus rohkeaa protestia uskonnollisia vallanpitäjiä vastaan, mutta samalla suurta lojaalisuutta ja kiitollisuutta esivaltaa kohtaan. Uudempi kulttuuriprotestantismiksi kutsuttu ”luterilaisuus” onkin usein päätynyt ylistämään Lutheria juuri tämän omaan kulttuuriin nähden erityislaatuisen aseman tähden. Valittevasti kulttuuriprotestantismi on tässä innostaan unohtanut olennaisimman. Se usein tulkinnut Lutherille keskeisen sovituksen saonoman pelkäksi siveelliseksi edistykseksi. Uskonpuhdistuksen tavoitteena on taas nähty maailmanhallinta (johon päästään luottamalla Jumalaan, joka siunaa nämä kansalliset pyrkimykset… Kuulostaako hieman D. Trumpilta?). – Kun nämä lauseet sijoitetaaan voimansa tunnossa elävään Saksaan keisarikuntaan, ei tarvitse pitkää miettimisaikaa oivaltaakseen, mihin tällainen kulttuuriprotestantismi johti Hitlerin aikana.
Yhteenveto
Kun lasketaan yhteen protsestantismin kriisi, Holokausti ja luterilaisen teologian kritiikittömyys yliopistomaailmassa esiintyneitä vaarallisia aatteita kohtaan (esim. epärealistinen kehitysoptimismi ja kansalliskiihko), ei ole vaikeaa diagnosoida näistä aineksista seuraaavaa luterilaisuuden haaksirikkoa. Pikemminkin lienee syytä kysyä, miten luterilaisuudesta voi ylipäätään olla enää mitään jäljellä!
Ehkä luterilaisuus on hengissä pikemminkin kaikesta huolimatta kuin oman kunniakkaan lähihistoriansa takia. Ehkä luterilaista kristillisyyttä on suojellut kansankielinen Raamatun lukeminen ja kasteeseen liittyvä Jumalan salattu armolupaus…
Suomen ja Pohjoismaiden todellisuus elää monessa suhteessa luterilaisuuden emämaa Saksan ja yleisemminkin liberalistisen läntisen protestantismin jälkimainingeissa. Yliopistollisen teologikoulutuksen perinne ammentaa monessa suhteessa Saksan ja lännen liberalistisista malleista. Sodan aikana olimme Saksan kanssa aseveljiä. Kansallisuuden ja luterilaisuuden välinen suhdekin on meillä yhä ajankohtainen keskustelunaihe:
Pitäisikö kansankirkko ymmärtää yhteen vai erikseen kirjoitettuna?
Yhteen kirjoitettuna se tarkoittaa Kristuksen kirkkoa, joka on kansaa (ja kaikkia kansoja varten). Erikseen kirjoitettuna kansan kirkko tarkoittaa kansansa näköistä kirkkoa (maanpäällisen kulttuurin ilmentymää)…
Suomalaisen Luther-tutkimuksen ansioksi voi ymmärtääkseni mainita sen, että se on onnistunut paikallistamaan saksalaisen kulttuuriprotestantismin ongelmallisuuden. Jos/kun kirkko alkaa näyttää kansansa näköiseltä, se menettää kykynsä julistaa ulkopuoleltamme (Kristukselta Jeesukselta) tulevaa armon ja totuuden sanomaa. Osin näitä probleemeja olen tässäkin blogissani pyöritellyt.
Tämä blogini on näkökulma siihen, miksi luterilaisuus näyttää mielestäni pärjäävän Rooman kirkkoa kehnommin. Rooman kirkko on luterilaista maaailmaa selkeämmin keskusjohtoinen rakenne. Siksi se kykenee halutessaan puuttumaan luterilaisia kirkkokuntia paremmin esimerkiksi papistonsa uskonoppia koskettaviin irtiottoihin. Se voi myös edellyttää sitä, että kirkon teologia edustaa tiettyä jatkuvuutta. Tämän jatkuvuuden suhteen protestanttinen kenttä hajoaa moniarvoisiin tulkintoihin. Käsitykseni mukaan syyt eivät kuitenkaan nouse suoraan uskonpuhdistuksen olemuksesta (perustavista löydöistä), vaan reformaation ympärillä olevalta kehältä.
Luterilaisten ja reformoitujen kirkkojen historia on vielä melko lyhyt, jos sitä verrataan koko juutalais-kristillisen uskon pelastushistoriaan. Protestanttinen opinmuodostus reagoi tunnustuskirjoissaan ja katekismuksissaaan suhteellisen lyhyeen historialliseen jaksoon. Vastuullinen teologia edellyttää kuitenkin kykyä reagoida kaikkiin kysymyksiin kaikkina aikoina. Tämän suhteen protestantismin piirissä on monia aukkoja. Ehkä siksi kuulemme harvemmin selkeitä yhteisiä protestanttisia esiintuloa, kun puhutaan esim. abortista, eutanasiasta, avioliiton asemasta, paimenvirasta jne. Rooman kirkko nojaa sen sijaan näissä asioissa pitempään traditioon ja säästää näin voimiaan sisäisen riitelyn sijasta perustehtäväänsä. Sen sijaan me protestanteiksi kutsutut ryhmät jatkamme kirkollista pirstoutumista, kun emme kykene vieläkään laittamaan dogmaamme purkavaa liberaalia (kulttuuri)protestantismia ruotuun. Siksi luterilaisuus on eksynyt/kietoutunut monessa suhteessa uskonsa ytimestä kehällä oleviin ilmiöihin, ja on valitettavasti myös osin kadottanut aarteensa!
Nähdäkseni korjausliikkeeksi ei riitä Timo Junkkaalan esittämä ulkoisten uskonelämän muotojen elvyttäminen, eikä aihetta ole juurikaan piispa Häkkisen tyytyväisyyteen pohjoismaisen luterilaisuuden onnistuneesta tavasta yhdistää kirkon ja valtion väliset suhteet sekä laajemminkin uskonnon ja yhteiskunnan välinen yhteys.
Jos luterilaisuus halutaan pelastaa, paneutuisin johtavassa asemassa olevien sitoutumiseen Raamattuun, kirkkonsa alkuperäiseen tunnustukseen, teologien koulutukseen ja sittemmin myös virkoihin valintaan. Erityisesti pastorien ja opettajien tulee edustaa Jumala-, ihmis- ja Raamattu-käsityksensä (eli oppiperustansa) suhteen omaa tunnustuskuntaansa. Muutoin (apostolinen) jatkumo joko katkeaa tai vääristyy. Paimenten tehtävänä on antaa laumalle suunta.
Pyhä Raamattu kutsuu meitä luterilaisia pastoreita parannukseen:
”Monet paimenet ovat turmelleet minun viinitarhani, tallanneet minun peltopalstani, tehneet ihanan peltopalstani autioksi erämaaksi.” (Jer.12:10)
Mitä sinä ajattelet?
Manu Ryösö :”Mitä sinä ajattelet?”
Ajattelen sitä, että nyt kun evl.kirkko on avioliitto-kysymyksessä näyttänyt pirstaleisuutensa, mahtaako tulevina vuosikymmeninä jatkua samanlainen tradition kehitys myös ns. translain uudistumisen myötä.
Sukupuolentutkimus on Suomessa 2000-luvulla virallistettu tieteeksi ja kun Raamattu ei ole tiedettä, Raamattuun perustuva näkemys avioliitosta vain miehen ja naisen välisenä on kumoutunut.
Jos sukupuolentutkimuksen tieteelliset näkemykset hyväksytään tulevaisuudessa uuden avioliittolain tulkintojen mukaisesti , kumoutuu ”tieteellisesti todistamattomana” myös uskonnossa oleva ”heteronormatiivinen tieto” miehistä ja naisista. isistä ja äideistä ja tytöistä ja pojista.
Onko niin, että tämän tulevan uudistuksen ”kärkihankkeena” pidetään kertomuksia, joissa syystä tai toisesta traumatisoituneiden vanhempienkin verovaroilla yhteiskunnan arvotyhjiöön kasvattamat jälkeläiset etsivät kadonnutta seksuaali-identiteettiään, ja onko tämän kehityksen lopputulos se, että kun avioliitto on pelkkä kahden, tai tulevaisuudessa ehkä useammankin, henkilön välinen yhteiskunnallinen sopimus, jonka halutessaan voi purkaa tai solmia kuinka monta kertaa tahansa ja kenen kanssa hyvänsä, myös evl.kirkon traditio tulee siihen sopeutumaan?
Miksi luterilaisuuden pitäisi kestää? Mitä sen pitäisi kestää? Kaikella on aikansa, vain Jumalan valtakunta on iäinen.
Saa nähdä, miten Rooman kirkko kestää otsikoissa jatkuvasti kirkouvat skandaalinsa?
Ihan hyvä kysymys, Martti Pentti. Ryösökin lopetti: ”JOS luterilaisuus halutaan pelastaa…”
Voisi kysyä edelleen, että pitääkö ”pelastaa” myös katolisuus, helluntailaisuus, metodismi, anglikaanisuus… Ja jos, niin miksi? Mitä jos niiden kaikkien piirissä onkin sellaista henkeä, että ajatellaan itsestä liikoja?
Voiko vain ajatella niin, että Jumalan sana joka tapauksessa menestyy ja ne, jotka sitä puhtaasti julistavat, tuottavat hyvää hedelmää ja menestyvät? Ja muut saavatkin kuihtua.
Jatkokin herättää ajatuksia: ”paneutuisin johtavassa asemassa olevien sitoutumiseen Raamattuun, kirkkonsa alkuperäiseen tunnustukseen…” Entä sitten, jos näiden kahden välillä nähdäänkin olevan ristiriitaa? Mitä jos ei uskokaan kaiken oman suunnan tunnustukseen sisältyvän merkittävän sisällön olevan raamatullista? Jos joku näkeekin, että siinä ei sittenkään kerrota selkeästi, miten sielu pelastuu? Raamattu on koskematon, mutta pitääkö tunnustuksen olla? Jos sitä pidetään sellaisena, niin pitääkö lähteä pois, jos ei voi siihen sitoutua? Vai onko sellainen tuomittavaa individualismia? Ja kuka sen määrittää ja millä valtuuksilla?
En jaksanut maallikona kunnolla lukea läpi Manu Ryösön blogia. Tuli kuitenkin mieleen, että en ole huolissaan kirkoista. Enempi ajattelen, että miten ihmiset selviävät elämän ongelmistaan. Anteeksi vain mielipiteeni, mutta en usko, että korkealentoinen teologinen pohdinta ja tuhannet tutkimukset ovat auttaneet paljonkaa tavallisia seurakuntalaisia missään kirkossa.
Voin olla pahasti väärässä kun sanon, että teologia tieteenä voi ilmeisesti hyvin ja sillä saralla tehdään kovasti töitä. Valitettavasti me tavalliset ihmiset emme saa teologeilta paljonkaan vastauksia niihin kysymyksiin, jotka elämä eteemme tuo . Ev.lut kirkossa samat asiat ja ongelmat jo ratkaistunakin ”rahisevat rataissa” vuosikymmenestä toiseen. (esim. pappisvirka ja oppi sakramenteista). Avioliittolain muutos toi uuden ongelman kirkon koneistoon.
Saattaa olla, että kirkko on historia aikana tehtävänsä tehnyt ja jotakin tulee ajan kanssa tilalle. En osaisi neuvoa, että mitä esim. ev.lut kirkossa pitäisi tehdä toisin, jotta kehityssuunta kääntyisi.
Ei kirkko kykene muutoksiin, jotka muutaaisivat ollenaisesti tilannetta. Sellaiseen kirkon peräsin ei käänny.
Vain yksittäiset kirkkoherrat voivat omissa seurakunnissaan luoda uutta ja hedelmällistä toimintaa.
Kappalaisia, pastoreita, diakoneita, seurakuntasisaria, nuorisotyönohjaajia ja muita palkallisia tai palkattomia aktiivisia seurakuntalaisia unohtamatta.
Kiitos asiallisesta kommentoinnista. Jäin miettimään muutamien kommentoijien kysymystä pitääkö luterilaisuuden säilyä. Se on hyvä kysymys. Varmasti ensisijaisen huolemme tulee olla ihmisen iankaikkisen sielun pelastuksesta, eikä niinkään jonkin tunnustuskunnan pelastamisessa. Kysyn kuitenkin teiltä, jotka pidätte itseänne luterilaisina:
Mitä meidän pitäisi tehdä, että luterilaisuus voisi olla kirkkokuntana Jumalan käytössä oleva työkalu sielujen pelastukseksi iankaikkiseen elämään?
Kysyt ikään kuin olettaen, ettei luterilaisuus tällä hetkellä olisi Jumalan käytössä. Mistä moinen epäilys?
Martti P.
Tuota en varsinaisesti väittänyt. Ajattelen nimittäin niin, että kristilliset kirkkokunnat ovat aina tavalla tai toisella Jumalan käytössä; jopa luopuessaankin! Silloin niistä uhkaa kuitenkin tulla Jumalan suuressa suunnitelmassa varoittavia esimerkkejä aivan kuten VT:n Israelista tämän tästä… Jos siis haluamme olla luterilaisena yhteisönä ”astia jaloa käyttöä varten”, miten silloin tulisi mielestänne toimia? Ja tämä oli siis kysymys teille/meille, jotka samaistutte/mme nimenomaan luterilaisiksi kristityiksi.
Valistus skannasi lähinnä luterilaiset maat, jotka kehittyivät mutta myös profanisoituivat.
Ai. Eikö Manu olekkaan meitä lutskuja? Minä kun kuvittelin hänen haluavan uudistaa kirkkoa. Sitä puuhaa voi tehdä vain sisältä käsin.
Kiitos tarkennuksesta. Pidän toki itseäni luterilaisen perheen jäsenenä… ja korjasin kysymystäni sen mukaan…
Martti: ”Kappalaisia, pastoreita, diakoneita, seurakuntasisaria, nuorisotyönohjaajia ja muita palkallisia tai palkattomia aktiivisia seurakuntalaisia unohtamatta.”
Onhan heillä omaan työsarkaansa mahdollisuus vaikuttaa. Kirkkoherra määrää kuitenkin suunnan, johon pyritään.
Ei kukaan näistä em voi yksin muuttaa johtajan suuntaa miksikään. Jos kirkkoherra sanoo ei, niin aika hankalaan asemaan joutuu, jos pulikoimaan silti ryhtyy.
Sanotaan että, johdon mahdollisuudet muutokseen on 30% tavallisen työntekijän vain 3%.
Pekka Pesonen :”Ei kukaan näistä em voi yksin muuttaa johtajan suuntaa miksikään. Jos kirkkoherra sanoo ei, niin aika hankalaan asemaan joutuu, jos pulikoimaan silti ryhtyy. Sanotaan että, johdon mahdollisuudet muutokseen on 30% tavallisen työntekijän vain 3%.”
Riippuu siitä mistä asioista kirkkoherralla on päätösoikeus. Jos hänellä on vastuu vain hengellisen työn johtamisesta ja sitä pidetään syystä tai toisesta seurakunnassa asioista päättävien luottamushenkilöiden ja muiden kuin hengellisen työn tekijöiden piirissä lähinnä ”Jumalasta lässyttämisenä”, niin saattaa käydä niin, että hänet syyllistetään asoista, joihin hänellä ei ole päätösoikeutta ja meille, jotka puolustimme häntä kykyjemme mukaan, annetaan hatkat ”myrkkysieninä”.
Neuvosto on ymmärtääkseni seurakunnan hengellisestä työstä päättävä elin. Jos kirkkoherra komentaa neuvostoa, hän ylittää valtuutensa.
Martti Pentti :”Neuvosto on ymmärtääkseni seurakunnan hengellisestä työstä päättävä elin. ”
Voi olla. Silloin kun me teimme vapaaehtoistyötä seurakunnassa kirkkoherra oli hengellisen työn tekijöiden esimies ja näiden työalojen johtaja (jumalanpalvelus, kirkolliset toimitukset, kasvatus, opetus, julistus, kirkkoherranvirasto). Seurakunnan hallintoa, taloutta ja omaisuutta johti kirkkoneuvosto, jonka alaisuudessa seurakunnan talouspäällikkö vastasi taloudesta ja toimi mm. muiden työntekijöiden esimiehenä.
Valtuusto päättää rahoista.
Martti Pentti :”Valtuusto päättää rahoista.”
Silloin ”muinaisuudessa” käytäntö oli se, että srk:n talousarvion hyväksyi ensin kirkkoneuvosto, jonka jälkeen se meni kirkkovaltuuston hyväksyttäväksi. Sitten tuli tilanne, jossa selvisi, että kirkkoneuvosto oli hyväksynyt erilaisen arvion kuin minkä valtuusto oli saanut. Soitin asianajajalle ja kysyin mikä oikeudessa olisi teon juridinen seuraus . Hänen mukaansa seuraus olisi kuusi kuukautta vankeutta teon tekijälle.
Pidin talouspäällikön kanssa kahdenkeskisen palaverin ja kerroin asian hänelle. Kun ymmärsin myös hänen vaikeutensa, en lain vastaisesti ilmoittanut asiasta poliisille ja kun kuulin hänen kertoneen muille, että meitä olisi syytä varoa, koska edustimme ”talouspäällikön tappolinjaa”, korjasimme kimpsumme ja kampsumme ”liian maallisiksi myrkkysieniksi” luokiteltuina. Teimme sen kulunutta sanontaa siteeraten, yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden, että emme olisi aiheuttaneet lisää ongelmia kirkkoherralle, jota oli jo aiemmin syytetty myös srk:n talousongelmista.
Myöhemmin kuulin, että seurakunta oli selvittänyt asiat omatoimisesti ja että tilanne seurakunnassa oli parantunut.
Paikalliset väärinkäytökset eivät muuta yleistä sääntöä. Tämä koskee itsevaltaisia kirkkoherroja ja kieroja talouspäällikköjäkin.
Martti Pentti :”Paikalliset väärinkäytökset eivät muuta yleistä sääntöä. Tämä koskee itsevaltaisia kirkkoherroja ja kieroja talouspäällikköjäkin.”
Koskeeko se myös seurakunnissa ylintä johtamisvaltaa käyttäviä luottamushenkilö-organisaatioita?
Jotain hyvin paljastavaa on nimetä kirkkokunta perustajansa Lutherin mukaan. Luther on kuollut. Miksi hänen keksimänsä aatekaan kestäisi iäti? Ja miksi pitäisi?
Jari,
Kun aloittelin pitemmän tauon jälkeen näitä blogeja kirjoitin luterilaisuuden erehdyksestä:
”Mutta mikä olikaan se otsikossa luvattu luterilaisuuden erehdys?
Se on siinä, että kutsumme itseämme luterilaisiksi. Luther ei itse tästä pitäisi. Hän näet sanoi: ”Kuinka minä, surkea, haiseva raato, antaisin Kristuksen lasten käyttää itsestään minun kamalaa nimeäni? Ei, rakkaat ystävät, heittäkäämme menemään kaikki lahkolaisnimet ja kutsukaamme itseämme kristityiksi Hänen mukaansa, jonka opetusta me seuraamme.””
Tämän em. virheellisesti nimetyn tunnustuskunnan edustajana olen valmis hyvästelemään kaiken, minkä Ukko Luther on omasta päästään keksinyt. – Tämän blogin pointti on kuitenkin peräänkuuluttaa niitä Raamatun alkuperäisestä lähteestä ammennettuja aarteita, jotka luterilainen uskonpuhdistus oivalsi ikäänkuin taas uudelleen.
Jos et edusta kanssani samaa tunnustuskuntaa olet toki vapaa vahvistamaan meitä luterilaisia ”pikkuveljiäsi ja -siskojasi” siltä osin kuin näet tunnustuskuntamme havainnoissa jotakin hyvää ja oikeaa.
Hyvä Manu R,
Lutherilla oli epäilemättä hyvä tarkoitus. Monet seuraajat vain ovat sitä kovasti himmentäneet. Toit blogissa hyvin esiin monia ongelmakohtia. Keskeinen lienee, että Rooman paavin sijalle tuli jokainen yksilö ”omaksi paavikseen” tulkitsemaan uskoa ja Raamattua
”Jos siis haluamme olla luterilaisena yhteisönä “astia jaloa käyttöä varten”, miten silloin tulisi mielestänne toimia? Ja tämä oli siis kysymys teille/meille, jotka samaistutte/mme nimenomaan luterilaisiksi ”
Kirkon voin henkilökohtaisesti kokea omana luterilaisena yhteisönäni. Muutan mihin ilmansuuntaan tahansa, niin kirkosta löydän aina yhteisön, johon olen mahtunut mukaan. Käyttöönkin usein pyydetään. Monen, moneen puuhaan.
Aina olisi muistettava rukoillen kysellä johdatusta: onko siinä minun palvelutehtäväni, vai ei ?
Kirkon voin kokea myös yhdistystoimintana. Sellaisena se kansankirkkona usein näyttäytyy. Kirkolle tekee hyvää, että sen päättävissä elimissä on niitä, joille hengellinen elämä on vierasta.
Kirkon voin kokea myös hengellisenä kotina. Mihinkäs sitä nyt kotoa lähtisi. Eipä taida olla parempaa missään tarjolla.
Yhteisöllisyyttä kyllä kaipaisin. Sellaisen luominen ei ole vaikeaa kirkossa. Miksiköhän en ole saanut sitä aikaiseksi.
Jos sellaisen loisi, niin siinähän tulisi mahdollisuus olla astiana jaloa käyttöä varten.
Pekka Pesonen :”Yhteisöllisyyttä kyllä kaipaisin. Sellaisen luominen ei ole vaikeaa kirkossa. Miksiköhän en ole saanut sitä aikaiseksi. Jos sellaisen loisi, niin siinähän tulisi mahdollisuus olla astiana jaloa käyttöä varten.”
Kokeilepa opettaa vaikka talousarvion ja kirjanpidon ymmärtämistä yhteisössä, jossa osa päätöksentekijöistä haluaa ohjata varat muuhun kuin hengelliseen työhön ja osa päätöksentekijöistä kokee talousasiat liian maallisiksi. Ehkä se tänä päivänä jo onnistuu. Silloin kun me sitä yritimme, niin se ei meiltä ”liian maallisilta” onnistunut.