Maallikkona herää aina uudelleen ihmettelemään, miksi terveyden- ja sairaanhoidon järjestelyt jatkavat kriisiytymistään aina vaan, vaikka rakenteita on muutettu ja monenlaista ainakin ilmaan heitetty pohdittavaksi? Kyseessä on merkittävä eettinen ja lähimmäisenrakkauden toteutumiseen liittyvä kysymys. Vastikään esimerkiksi Helsingin Sanomat (9.6.Sadat osastonhoitajat avautuvat HS:lle: ”Potilaat ovat täällä säilössä” – Feature | HS.fi ) julkaisi reportaasin osastonhoitajille suoritetun kyselyn perusteella. 80 % vastaajista luonnehti terveydenhuollon kriisiytyneen: ”Vanhuksia makuutetaan väärissä paikoissa. Leikkauspotilaita lähetetään kotiin liian aikaisin” jne.
Kuten yleensäkin, rakenteiden muuttaminen sinällään harvoin osuu ongelmien perussyihin. Jossain määrin tosin tiettyjen asioiden hoitaminen keskitetysti säästää esimerkiksi hankinnoissa olettaen, että kilpailutus tehdään asianmukaisesti ja laatu huomioon ottaen. Pantaessa monta yksikköä yhteen voi kuitenkin käydä myös niin, että myös vahinko pannaan kiertämään eivätkä vain hyvät käytännöt.
Yksi tekijä on yleinen kulttuurinmuutos, joka heijastuu ihmisten käyttäytymisessä. Sosiaalipolitiikan ja pintaa syvemmälle menevän yhteiskunnallisen keskustelun jääminen sivuraiteelle vaikuttanee myös.
EU:n laajuisessa raportissa terveydenhuollon tilanteesta Euroopan maissa vuonna 2023 (state_2023_synthesis-report_en.pdf (europa.eu) todettiin, että väestön käyttäytymiseen liittyviä riskejä ajatellen Suomessa esimerkiksi liikalihavuus ja ylipaino ovat lisääntyneet vuoden 2000 11 %:sta vuoden 2019 20 %:iin. Aikuisten liikalihavuus oli korkeammalla tasolla (24 %) kuin EU:n keskiarvo 21 %. Jo ennen pandemiaa joka kuudennella suomalaisella oli mielenterveyden ongelmia. Pääasialliset syyt ovat masennus, ahdistus sekä alkoholin ja huumeiden käyttö. Itsemurhien taso on Suomessa edelleen EU:n keskitasoa huomattavasti korkeampi, vaikka niiden määrä on huomattavasti laskenut 15 vuoden sisällä. Leikkausjonot ovat kasvaneet huolestuttavasti, mitä raportti pitää kiireellisimpänä tehtävänä kuntoon laitettavista asioista suomalaisessa järjestelmässä.
Rahasta on tässäkin asiassa puutetta, vaikka se ei ratkaisun avain yksinään ole juuri missään asiassa. EU:n keskiarvon mukaan terveydenhuoltoon käytetään bruttokansantuotteesta 11 % ja Suomessa 10,3 %. Etenkin muita Pohjoismaita ajatellen Suomi jää keskiarvon alapuolelle. Tämä on selvä arvovalinta, jossa mitä ilmeisimmin olisi varaa tehdä myös priorisointeja budjetin sisällä kokonaismenoja lisäämättä. Tällainen muutos olisi myös eettisenä valintana helpommin ymmärrettävissä kuin jokin muu painopisteen muutos.
Kummastusta on sekä itsessäni subjektiivisesti että monissa muissakin herättänyt se, että Suomessa on kehitetty maailmassa ilmeisesti laatujaan ainut työterveyshuollon järjestelmä, jossa keskimäärin hoidetaan paljon terveempiä ihmisiä kuin julkisessa terveydenhuollossa yleisesti ottaen. Tässä suhteessa olisi vakava itsetutkistelun paikka tasa-arvon ja heikomman suojelun näkökulmasta. Julkinen terveydenhuolto, jossa kaikki pääsevät edullisesti hoitoon nopeasti olisi luonnollisesti ihanne, mutta ihanteisiin jää toki aina tavoittelun varaa. Suun tulee olla säkkiä myöten. Tasa-arvon näkökulmasta on joka tapauksessa ongelmallista, jos kalliit hoidot ja sairastavat potilaat lähetetään julkiseen terveydenhuoltoon, mutta maksukykyiset ja vaivattomat yksityiselle. Jonkinlaista tasapainotusta tarvitaan, jotta myös kilpailu olisi oikeudenmukaista.
Näyttää siltä, että esimerkiksi omalääkäri-järjestelmä, joka toisi vakautta niin potilaille kuin hoitohenkilökunnallekin, olisi mahdollista toteuttaa. Kustannustehokkuus suhteessa realistiseen palvelutarjontaan on toki tärkeä kriteeri sekin: että yhteiset varat käytetään taloudellisesti ja eettisesti tehokkaasti ja arvokriteerein perustellusti.
Johtajuusongelmia on ollut yhdellä jos toisellakin alalla. Näyttää kuitenkin siltä, että mm. terveydenhuollossa olisi tältä osin paljon tekemistä. Tekemistä näyttää myös olevan siinä, että sallittaisiin osa-aikainen ja kevennetty työ, niin että vajaakuntoinen hoitohenkilöstö voisi kantaa kortensa kekoon ja lievittää osaltaan hoitajapulaa. Miksi ei näin ole jo tehty? Kaikki kivet tulisi kääntää, jotta uskottavuus säilyisi.
Tuleeko aika, jolloin diakonissat ja muut jälleen tulevat osaksi terveydenhuoltojärjestelmää? Kirkko on muistuttanut heikkojen, sairaiden, yksinäisten ja unohdettujen ihmisarvosta monesti, vaikka osana samaa yhteiskuntaa monesti myös yhtä lailla sokea tietyille asioille ja annettuina esitetyille tosiasioille. Asiantuntijoiden tehtävä on edistää yhteisen arvoperustan mukaisten teknisten ratkaisujen löytymistä, mutta kysymyksiä voi jokainen esittää, kun aihetta näyttää olevan. Tutkittu tieto siitä, mikä vaikuttaa ilman voimakkaita ideologisia silmälaseja, lienee yksi parhaita tapoja edetä eteenpäin kysymyksen ratkaisemisessa kohti konkretiaa.
Yksi huolestuttava näköala on piirtynyt esiin siitä, että hyvinvointialueiden johtajien palkkaus ei näytä olevan suhteessa esimerkiksi hoitohenkilökunnan palkkaukseen. Onko olemassa vääränlaisia hierarkioita, jotka estävät kustannustehokkaan toiminnan? Millaisia it-järjestelmiä ja hallintoa tosiasiassa tarvitaan? Mitä pieleen menneistä hankinnoista on opittu? Mikä on saavutettu hyöty ja mikä haitta? Ihmisen kohtaaminen ja kuunteleminen on kaikessa ihmisen hoitamisessa hyvin tärkeää. Tulisi antaa mahdollisuus hoitaa laadukkaasti. Tämä on motivaation, potilastyytyväisyyden ja kokonaisedun kannalta, myös kustannuksia ajatellen, kuitenkin välttämätöntä.
Jokaisen osallistumista talkoisiin tarvitaan, hyviä kysymyksiä esittäviä toimittajia ja poliittisen vastuun kantamista, ylisuurien voittojen välttämistä ja vapaaehtoistyönkin kanavointia uudella tavalla. Oma vastuu hoidosta on myös omaisilla, vaikka kaikilla ei luonnollisesti omaisia ainakaan elossa ole. Hekin tarvitsevat rinnalla kulkijaa, mihin esimerkiksi vapaaehtoistoiminnan kautta voitaisiin saada enemmänkin helpotusta. Auttavia käsia tarvitaan monenlaisia. Toki tässäkin suhteessa tarvitaan laaduntarkkailua ja reiluja, näkyviä pelisääntöjä.
Usein hallinnossa näkee sen miten useista hyvin toimivista yksiköistä muodostetaan yksi suuri huonosti toimiva organisaatio. Syy on yksinkertaisesti siinä, että pienet yksiköt toimivat hyvin, koska niissä on paikallinen tietotaito, joka yhdistymisessä kadotetaan. Eli juuri se, jonka tähden asiat oli terveydenhuollossa ennen paremmin.
Kyse on kulttuurimme muutoksesta, jolle tuskin voimme mitään. Jopa vanhempien kasvatusvastuuta rajoitetaan ja siirretään sitä hallinnolle. Tämä kulttuurin muutos lävistää koko yhteiskuntamme rakenteen. Tätä muutosta on vaikea hahmottaa, koska itse olemme osa sitä. Se mitä on tehty terveydenhuollossa on tehty aiemmin monen muukin hallinon alalla ja tehdään yhä. Tavoite on siirtää valtaa mahdollisimman ylös ja vastuuta yhtä alas.
Kiitos mielenkiintoisesta blogista. Tartun tuohon työterveyshuoltoon.
Poliittisilla puolueilla – ehkä Keskustaa lukuun ottamatta – ei ole intressejä purkaa työterveyshuoltoa. Työnantaja maksaa työterveyshuollon kustannuksista 2/3, mikä takaa vasemmistopuolueiden tuen. Toisaalta työterveyspalvelut ovat nykyisin käytännössä kokonaan keskitetty – hieman yksinkertaistaen – kokoomusjohtoisille yksityisille terveysjäteille ja niiden takana oleville pääomapiireille ja institutionaalisille sijoittajille, mikä takaa erityisesti Kokoomuksen ja ruotsinkielisen säätiörahan vankkumattoman tuen.
Työterveyshuolto toisaalta toimii. Jos työterveyshuolto purettaisiin, ei olisi mitenkään itsestään selvää, että työterveyslääkäri-armeija marssisi julkisen terveydenhuollon riveihin. Ja toisaalta, se ruuhkauttaisi lopullisesti julkisen perusterveydenhuollon.
Ongelma on, ettei niin pientä vaivaa olekaan, etteikö kiireesti marssittaisi työterveyslääkärin pakeille, kun työnantaja maksaa laskun. Yksityiset terveysjätit ovat myös olleet erityisen kiinnostuneita kehittämään kaikenlaisia höpöhöpö-palveluita tuntuvaa korvausta vastaan. Ei niin pientä ja mitätöntä työpaikkaa olekaan, etteikö siellä järjestettäisi tyky-päiviä – ja palveluita ja selvityksiä ja mietintöjä ja tutustumisia ja virkistäytymistä työterveyden taholta ja hyvää korvausta vastaan.
Karkeasti voi sanoa, että työterveyteen mennään usein liian aikaisin ja mitättömin vaivoin, kun terveyskeskuslääkärin vastaanotolle pääsee kuukausien päästä, kun vakavatkin sairaudet edenneet siihen pisteeseen, että niiden hoidosta tulee mahdollisimman kallis.
En ole asiaan perehtynyt, mutta muistaakseni vielä esimerkiksi 1980-ja 1990-luvuilla duunarityöpaikoilla vierastettiin ”työnantajan lääkäreitä.” Sairaslomaa irtosi vasta, jos teho-osasto oli seuraava askel eikä aina silloinkaan. Työterveysjärjestelmä on pikkuhiljaa laajentunut lähes kaiken kattavaksi. Nyt sen takana on niin monia erisuuntaisia tahoja, joiden intressejä se palvelee, että purkaminen tuntuu lähes mahdottomalta.
Suomessa rakenteita ei ole muutettu. Niitä on vain rakennettu lisää. Viimeisin muutos oli näennäisuudistus, joka ei parantanut tilannetta. Alla hahmottelen miten asiat on syytä ja tullaan järjestämään Suomessa (näin on muualla Euroopassa).
1) Vakuutuspohjainen järjestelmä (=KELA), joka tarjoaa kaikille terveys- ja sosiaalivakuutuksen
2) Perusterveudenhuolto ammatinharjoittajien toimesta (lääkärit, hammaslääkärit, terveydenhoitajat, fysioterapeutit). Estetään suuryritysten toiminta ja monopolit. Lääkäreillä väestövastuu. KELA ostaa palvelut valtakunnallisesti sovituilla taksoilla (ammattiliitot ja KELA sopivat) ammatinharjoittajilta. Auditointi ja muu seuranta säännöllisesti. Jos kriteerit eivät täyty, sopimus puretaan. Ei mahdollista valita potilaita.
3) Sairaalat. KELA ostaa palvelut. Omistus yksityistä tai valtion. Auditointi ja muu seuranta säännöllisesti. Jos kriteerit eivät täyty, sopimus puretaan. Ei mahdollista valita potilaita.
Yksittäistapaus
Kolmen kuukauden odotusjan jälkeen lääkäri voi sanoa: – kun olet jaksanut odottaa kolmekuukautta, niin kyllä sinä jaksat vieläkin odottaa. Kipu polvessa ei ole kiireellinen tapaus. Ja koska potilas vielä kävelee jalalla, voi olla, että turhaan valittaa. Kyllä se lopettaa, kun ei jaksa enää odottaa, tai polvi paranee itsestään.
Mutta potilas halusi kiihkeasti tietää, mikä polvessa mättää, kun kävelylenkit eivät enää onnistu ja palautuminen on hyvin hidasta, hän menee yksityselle magneettikuvaukseen ja maksaa 300 euroa kuvauksesta. Siellä selviää, että on huomattava nivelrikko, vettä polvessa, ja monta muuta juttua, joita en nyt osaa selittää. Nyt potilaalla on todistusaineistoa, ettei hän turhaan ole joukon jatkona kiusaamassa lääkäreitä, joiden pitää vain säästää.
Potilas tilaa uudelleen aikaa lääkärille, julkiseen, ja kertoo kuvauksen tuloksisista. Luvattiin kiirehtiä olemassa olevaa odotusaikaa. Meni taas jonkin aikaa, sitä oli kulunut jo vuoden verran tähän mennessä, kun potilas odotti välillä jopa itse, että jos se vaikka paranee, mutta nivelrikko ei parane, se pahenee.
Kun potilas vihdoin pääsee lääkärille, potilas sanoo; Se on tämä polvi, olen valmistautunut ja käynyt kuvauksissa, tässä on lääkärinlausunto ja cd-kuvat.
Lääkäri ainoastaan vilkaisee paperia, hmm..näkyy olevan nivelrikko, mutta ei ota siihen mitään kantaa, se on melkein kuin rikos, että potilas on mennyt yksityiselle kuvauksiin. Miksi? Siksi, koska heille merkitsee vain heidän omat kuvaukset, eli röntgen kuvaukset, joiden perusteella he toimivat. Potilas saa viimein lähetteen röntgeniin, jota hän tuskin olisi saanut, ellei olisi ollut näyttöä. Lähete olisi ollut hyvin helppo antaa jo aikaisemmin, mutta se ei kuulemma ole niin yksinkertaista.
Röntgenissä tulee esille, että nimelrikko onkin molemmissa polvissa, mutta nomerollinen aste laskee 4:jästä 2-3:meen. Potilas saa lähetteen ortopedille ja taas kolmen kuukauden odotus. Lääkäri muistaa mainita ortopedille, että potilas tuli kävellen.
Kun potilas vihdoin pääsee ortopedille, joka on hankalan matkan takana, suuren suuressa sairaalassa, hän saa ajan leikkaukseen. On syksy, ja lääkäri lupaa leikkauksen keväällä. Kuukausia aika monta, yli puolivuotta. Potilas huokaa, että onneksi hän on kuitenkin jo tässä vaiheessa.
Kevät saapuu, mitään ei kuulu. Potilas ottaa yhteyttä suoralinjan kautta, jonka hän on saanut asioimiseen. Vastaus: ”Voi ei ole mitään mahdollisuutta, meillä tulee kahden viikon seisaus nyt keväällä, ja kesällä kuukauden seisaus,ja meillä on 800 potilasta leikkausjonossa. Leikkaukseen pääsy kestää meillä noin 13-kuukkautta. Ja lisäksi, kiireellisempi tapaus menee aina edelle. Ortopedien ei pitäisi mennä lupailemaan mitään aikoja, leikkaavat lääkärit päättävät niistä.”
Kyseinen ortopedi oli niemenomaan näitä leikkaavia lääkäreitä. Mutta potilas ei jaksanut ryhtyä kinuamaan, vaan ajatteli nauttia kipulääkeiden tuella kesästä, käydä fysikaalisessa, kun kiputila menee jo alaselkään ja hieronta auttaa. ja polkea kuntopyörää liikkeen ylläpitämiseksi, senkin potilas oli ostanut ihan kotiin, että on lähellä.
Jospa sitten syksyllä, ei tässä ole mennyt vasta kuin kaksi ja puoli vuotta.. suunnilleen. Ehkä ne odottavat, että potilas kuolee pois jonosta, potilas on jo muutenkin täysin hyödytön kuluerä yhteiskunnalle.
Ontuvan terveydenhuollon ontuva potilas.
Terveydenhoidon ammattilaisten olisi pitänyt ajaa uudistus läpi. Nyt kun puolueet sujuttavat mukaan omien puolueohjelmistojen mukaisia ”uudistuksia”, niin pieleen menee. Nyt taistellaan siitä, hoitaako julkinen vai yksityinen terveydenhoito potilaat. Rahaa kaadetaan yksityiselle puolelle, julkisen nääntyessä raha- ja resurssipulaan. Hoitohenkilökunta tuntee itsensä marioneteiksi, joiden kokemusta ei oteta huomioon. Tämä soutaminen ja huopaaminen tapahtuu aina neljän vuoden välein, joten valmista ei tule koskaan. Tulisipa asiantuntioista koottu virkamieshallitus, joka ei ole sidotti poliittisiin intresseihin.