Totuus ja valhe menivät kerran yhdessä uimaan ja jättivät vaatteensa rannalle. Valhe nousi vedestä ennen totuutta ja puki totuuden vaatteet päälleen. Totuus ei tahtonut pukeutua valheen vaatteisiin, joten jäi mieluummin alastomaksi. Huom: tämä tarina ei ole Raamatusta!
Kanssakäymisen kuviot niin ihmisten keskinäisessä seurustelussa, työssä, koulussa, kotona, politiikassa, jopa kirkollisissa piireissäkin perustuvat enemmän tai vähemmän fuskaamiselle. Esitämme toisillemme rooleja, kaunistelemme asioita tai puhumme pahaa, juoruilemme, teemme kassakaappisopimuksia tai lähettelemme pienessä piirissä arkaluonteisia sähköpostiviestejä, jotka media tavalla tai toisella onkii selville.
Vaikka emme suoranaisesti (ainakaan omasta mielestämme) juonittelisi tai valehtelisi, niin voimme silti puhua ns. muunneltua totuutta tai saatamme tietoisesti jättää kokonaiskuvan kannalta jotakin tärkeää mainitsematta.
Alastomuus ei ollut Aatamin ja Eevan synti. Synti oli kapinointi Jumalaa vastaan. Tottelemattomuus. Nainen antoi sen omenan minulle. Kärmes taas petti minut. Seurauksena toisten syyttely, häpeä, piiloon meneminen, selittelyihin turvautuminen. Yhteyden katkeaminen ihmisten ja Jumalan sekä Aatamin ja Eevan välillä. Siihen loppui viattomuuden aika.
Miten ihmeessä alastoman totuuden kehtaa kertoa, sehän tuntuu jotenkin niin säädyttömältä. Alaston totuus paljastaisi myös minut itseni. Sikäli kuin ollenkaan kykenen olemaan totuudellinen omaa itseäni kohtaan.
Jos yhteisiä asioita hoitaessamme aina paljastaisimme omat todelliset motiivimme eli jos asioita alettaisiin kutsua niiden oikeilla nimillä, tilanne kävisi aivan mahdottomaksi. Kaiken pitää ennen kaikkea näyttää ulospäin kauniilta, oikealta, hyvältä, kivalta ja todelta. Tällä tavoin kaikki kietoutuu yhteisten etujen verkkoon, jota vain harva uskaltaa omalta osaltaan rikkoa. Siitähän voisi seurata vaikkapa uran tai ystävyyssuhteitten katkeaminen. Vallanpitäjät voisivat osoittaa epäsuosionsa yhteiskunnassa, työelämässä, kirkossa. Meillä ei oikein taida olla varaa totuuteen?
Kaikki valheet paljastuvat aikanaan, kaikki salaisuudet tulevat kerran ilmi. Mahtaako meillä lopulta olla varaa valheeseenkaan? Vai riittääkö meille se, että aikamme huseeraamme totuudelta varastetuissa valheen vaatteissa ja kiinni jäädessämme luikimme karkuun?
Olitpa, lukijani, millaisessa yhteiskunnallisessa asemassa tahansa, tämä Jeesuksen sana koskee myös sinua, kenties myös sinuun: ”Ei ole kätköä, joka ei paljastu, eikä salaisuutta, joka ei tule ilmi. Niinpä se, mitä te sanotte pimeässä, kuullaan päivänvalossa, ja mitä te neljän seinän sisällä kuiskaatte toisen korvaan, se kuulutetaan julki katoilta”. (Lk. 12:2-3).
Kun Jeesus seisoi vangittuna Pontius Pilatuksen edessä, vallanpitäjä ryhtyi pohdiskelemaan, mikä on totuus. Hän ei aavistanut, että oikeampi kysymys olisi kuulunut: Kuka on totuus? Totuus seisoi Pilatuksen edessä purppuranpunaisessa viitassa, jonka sotilaat olivat pilkkamielessä ”Juutalaisten kuninkaan” päälle pukeneet. Hetkeä myöhemmin Jeesus riisuttiin alastomaksi ja hänet ristiinnaulittiin häpeällisellä tavalla, kuin rikollinen.
Muistatko tämän tapahtuman Raamatusta? Vai jäikö mieleesi vain se, miten Pilatus pesi kätensä asiasta…?
Minun totuuteni ovat rakkauden kaksoiskäsky ja pienoisevankeliumi. Niillä pärjää. Enempää en tarvitse. Niissä on koko totuus. Niiden kanssa kompuroin elämäni loppupään päiviä eteenpäin välillä paremmin ja välillä huonommin.