Nykyisen ajan virtauksista voisi päätellä, että on yhdentekevää onko uskossa vai ei. Jokainen uskova varmaan joutuu tämän kysymyksen eteen: Onko kilvoitukseni naurettavan turhaa? Joskus vastaus on selkeä ja joskus joutuu tilaan, jossa on pakko sanoa: En tiedä! Vanhempani olivat tulleet uskoon aikuisiällä, mutta kai lapset syntyivät sitten uskovaan kotiin, jossa isä piti huolen, että se oli totisinta totta. Olen siis koko ikäni ollut kristillisen uskon vaiktuspiirissä enkä osaa kuvitella elämää uskon ulkopuolella. Vaiheita on ollut monia, jolloin on tietoisesti tiennyt, että usko ei ole pelastavassa kunnossa. Oliko se Pyhän Hengen antama ymmärrys vai veljien syyttäjän antama ajatus, en tiennyt sitäkään aina selkeästi.
Näin isäni kuolevan. Olen sitä hetkeä koittanut analysoida ja aikaa sitä ennen. Jotenkin tuntuu siltä, että mentyään nukkumaan eräänä iltana hän ikäänkuin ilmaisi sen hetkisen tyytyväisyytensä ja liukui tajuttomuuteen, jonne meillä ei ollut enää pääsyä. Siinä saa olla todistamassa jotain, jota en tiedä mitä se on, mutta kuolema teki työnsä täsmällisesti ottamatta meitä läsnäolevia mitenkään huomioon. Viimeisiltä viikoilta muistan sen, että isäni tarvitsi lohdutusta ja rohkaisua valtavan paljon ja armo oli silloin arvossaan.
Äitini eli mökin muijana vaikean elämän. Köyhyys leimasi kaikkea eikä milei mettä aina keittänyt, mutta pitkän korpivaelluksen jälkeen hän sai monta kiitollisuuden ja rauhan täyttämää vuotta elää isän poismenon jälkeen. Hän vanheni hiljallleen ja hlvaus vei hänet osittain paitsioon, kun puhetta oli vaikea ymmärtää. Eräänä sunnuntaina tuli sairaalasta soitto aamulla: Äiti on lähtenyt. Jotain olen oppinut kummaltakin! He uskoivat ja toivoivat ja se toivo kantoi. Vaikka uskonelämä ei ollut mitään ruusuilla tanssimista, se oli kuitenkin heille totta ja se on tarttunut, ei teeskentelyä vaan todeksi elämistä.
Tänään olen paljon vanhempi isääni hänen poislähtiessään. Olen elänyt uskonelämässäni monia vaiheita, käynyt kuolemanlaaksossa, kiivennyt välillä siinaille ja nähnyt näkymiä olen kamppaillut lapsena häpeän kanssa. Köyhä lestadiolainen ei kuulunut kylän kermaan, no sekin oli siunaus, koska sekin kompleksi varjeli monelta asialta. Syntiä olen ehtinyt tekemään ihan piisalle ja olemaan ihmisten vaivoina eikä perämetsän pojan sopeutuminen kaupunkielämään ollut ongelmatonta. Valaistut ja auratut kadut näyteikkunoineen antoi hämmentävän kontrastin, jota ei osannut käsitellä. Kaupungin ilot vieroittivat hetkeksi uskon ytimestä sivusta katsojaksi. Kokonaan en päässyt irti, en ehkä vakavissani edes yrittänyt, mutta elämä on vaikeinta siinä välimaastossa. Syntielämä ei anna kuitenkaan iloa niin paljon ja usko ei anna pelastusvarmuutta.
Majaa on nyt purettu jo jonkin aikaa ja mieli on irtaantunut monista asioista. Ei tarvitse enää avata televisiota juuri muuten kuin uutisiin. Haluaa vähän kuitenkin tietää, miten Luoja luomakuntaansa luotsaa. Muutamat läheisemmät ihmissuhteet ovat tulleet hyvin tärkeiksi eikä suuri tuttavapiiri enää puhuttele. Katson taakseni muistoissa on paljon epäkuranttia, mutta sen lisäksi näen johdatuksen. Jumalan johdatus on joskus ohjannut karkealla kädellä, kun on jästipää niin sitä tarvitsee. Koen eläneeni hyvän elämän ja siitä huolimatta tuonpuoleisen ei ole mitään ansiota, kaikki ojn armoa ja siihen luotan. Kristus tähteni, hyväkseni luettuna antaa luottamuksen ottaa vastaan elämän langan katkaisija varmuudella, että edessä on parempaa. Siksi uskon, kun olen kokenut, että Herra on hyvä ja iäti kestää Hänen armonsa.
Kiitos Lauri tästä kirjoituksesta. Elämä Kristuksessa on ilomme ja rauhamme. Lihan teot ovat ilmeisiä, niitä voi pitää kuolleena, vaikka ruoka ja juoma vielä maittaakin hyvin. Turhamaisuus on meille ihmisille niin luontaista, mutta kaiken sen peittää Armon Meri, joka syleilee ja vilvoittaa tällä matkalla, kohti parempaa. Toivomme on Jumalan varmat lupaukset, ei oma vaellus…
Jumalan rauhaa, Lauri!
Vaikka tervehdän tällä Raamatun kehottamalla tavalla, eli taivaallisesti, niin se ei tule korkealta. Paljon koen tavallasi, kun katson elämääni uskossa, taaksepäin. Olen Herran armosta ymmärtänyt, että masenava menneisyys, riittämättömyys etenkin Jumalan edessä, ei ole Häneltä, joka on sinut ja minut tehnyt täysin kelvolliseksi taivaaseen. Eli olemme vanhurskautettu, täydellisiä, Jeesuksen työn tähden, vt. Kol. 1:
22 Poikansa lihan ruumiissa kuoleman kautta, asettaakseen teidät pyhinä ja nuhteettomina ja
moitteettomina eteensä.
”Katson taakseni muistoissa on paljon epäkuranttia, mutta sen lisäksi näen johdatuksen.”
Paljon on minunkin elämässäni ollut tarpeetonta, merkityksetöntä eli epäkuranttia. Kuitenkin olen viime aikoina saanut katsella itseäni Kristuksessa, eli täysin taivaaseen kelpaavana.
Kaikki yhdessä on myötävaikuttanut minun parhaakseni, merkityksetönkin, minkä merkitys on korostanut, tuonut esille sen minkä varassa kohtaamme ikuisuuden.
Kiitos näistä kommenteista. On rohkaisevaa havaita, että joku toinenkin on kokenut samantapaisia asioita. Ehkä sielunvihollisen tehokkain ase onkin naamariopetus. Aina pitää olla kulissi pystyssä vaikka sisällä sota, koska eihän kukaan sinua ymmärtäisi jos kertoisit. Ole siis vaiti niin ehkä kelpaat.
Lauri, ymmärsin niin, että yrität kertoa sen, että miksi uskot. Luettuani blogisi en löytänyt siitä muuta kuin sen, ettän uskot siksi, että isäsi ja äitisikin uskoivat. Onko tuossa nyt mitään mieltä. Ei kai lasten täydy uskoa isän ja äidin mukaisesti. Kyllä kai jokainen ihminen saa uskoa siten kuin omasta mielestä on järkevää.
Rauhaa BON! Taasha myö tavattii. Minä koitin sanoa, että koettuani vanhempien kilvoitusta ja juoksun päättämistä, olen saanut ymmärryksen, että samaa tietä haluan kulkea vaikka olenkin mutkitellut sinne ja tänne. Minua siis kantaa kristillinen toivo, joka ei anna häpeää kantajalleen. Tämä on siis osaltaan elämäntapa, koska en osaa kuvitella itselleni toisenlaista.
Toiseksi elämä ja kilvoitus on matka ja loppuun asti vahvana pysyneet pääsevät perille. Jos Jumala siunaa vaatimattomankin taimen, siitä voi kasvaa jotakin. Miten pysymme vahvana? Vahvan armon turvissa.
Kiitos, Lauri, että kerroit avoimesti ja maanläheisesti omasta uskontaipaleestasi. Kaikki me saamme vaikutteita jostain, ja parhainta on, jos saa jo vanhemmiltaan hyvät eväät elämään.
Niin usko kuin epäuskokin saavat kasvupohjan ja ravinnon joistain vaikutteista, vaikka epäuskoiset kuvittelevat yleensä olevansa kovin itsenäisiä. Ihmisen aikuistuessa uskokin kasvaa itsenäiseksi, vaikka vaikutteet olisivat jo lapsuudessa saatuja. Eri asia on, jos lapsuuden uskonyhteisö on kahlitseva. Sellaiselta pohjalta on vaara syntyä vain pakotettua uskoa tai rajuja irtiottoja.
Itse en saanut kotoa uskon rakennuspuita. Ne piti itse etsiä aikuisuuden kynnyksellä. Hitaasti löytyivät, ja monta sakkokierrosta piti kiertää, kun tietoa oli niin vähän.
Vanhempani ja isoäitini olivat Jeesuksen seuraajia, niitä, jotka ottivat ristinsä, eli uskonsa joka päivä ja seurasivat Jeesusta. Esimerkki ja ympäristö, jossa kasvoin oli hyvä Raamatun mittapuulla, eli pohjautui vain Jeesuksen sanomaan. Myös ajallisuuteen liittyvä oli kunnossa.
Vaikka vastasin Jeesuksen kutsuun häntä seuraamaan jo kymmenen vuotiaana, niin se eikä sen jälkeinen Jumal’suhde perustunut edes hyviin esimerkkeihin, vaikka ne oli Pyhän Hengen käytössä. Kiusaukset ja koettelemukset olen kohdannut vain henkilökohtaisesti ja siksi omat jalkani ovat olleet Jeesus-kalliolla.
Kun käteni nostin 10-vuotiaana, kun kysyttiin, josko olisi niitä, jotka haluavat ottaa Jeesuksen sisimpäänsä, niin kukaan ei kättäni nähnyt, ei edes kysyjä. Uskoontulo on vain henkilökohtainen tapahtuma Jumalan puoleen. Ilman sitä ei ole edellytyksiä kokea pelastuksen riemua, vaan ympäristö alkaa muokkaamaan sinuun sellaista, mitä siellä ei ole. Eli ”sakramentit oikein toimitettuna” ovat kannettua vettä kaivoon.
Kiitos Lauri blogiasi. Sen luettuani olen pohtinut sitä miten usko on elämääni monissa sen vaikeissa vaiheissa jopa ratkaisevalla tavalla vaikuttanut. Nuoruuden syvässä masennuksessa kerran olin askeleen päässä itsemurhasta. Siitä mieleeni vahvasti noussut Raamatun jae minut pelasti. Monet muutkin Jumalan lupaukset ovat kantaneet vaikeissa ja jopa mahdottoman tuntuisissa tilanteissa. Liian monia rukousvastauksia ja apuja olen ylhäältä saanut, jotta voisin niitä enää pitää sattumina. On todella hienoa saada olla ” kultapossukerhon ”jäsen ja tuntea henkilökohtaisesti sellainen ystävä, jonka puoleen voi aina kääntyä kaikissa asioissa ja voi olla varma ettei hän pulaan koskaan jätä. Aina asiat kummallisella tavalla kääntyy hyviksi, näytti tulevaisuus sitten miten hankalalta tahansa. Lupaahan Hän että kakki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat.
Kyllä tietysti uskovan elämään kuuluu myös ne ratkaisun kohdat ja ne ovat persoonallisia itse kullakin. Jokainen uskova on joskus kuullut sisäiseen maailmaansa Jeesuksen kutsun: Seuraa Minua! Siihen on pitänyt ottaa kantaa. Se on voinut tapahtua tilaisuudessa sanankuulossa, rukouspalvelussa, jollakin yksin polvillaan huoneen lattialla, kun on huudettu ankarassa hädässä Jeesukselta apua. Kaikenkaikkiaan kaikki on Jumalasta. Se tuska ja sitä seurannut armahdus ja pelastuksen riemu. Kuitenkin ne ratkaisun jälkeiset päivät ovat tärkeitä, jotka osoittavat miten siemen on alkanut itää ja kasvaa.
”Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi, että kävisi, niinkuin kirjoitettu on: “Joka kerskaa, sen kerskauksena olkoon Herra” 1.Kor.1:31
Paavali kirjoittaa toisaalla: ”Minulle, kaikista pyhistä halvimmalle, on annettu tämä armo: julistaa pakanoille evankeliumia Kristuksen tutkimattomasta rikkaudesta
ja saattaa kaikille ilmeiseksi, mitä on sen salaisuuden taloudenhoito, joka ikuisista ajoista asti on ollut kätkettynä Jumalassa, kaiken Luojassa, että Jumalan moninainen viisaus seurakunnan kautta nyt tulisi taivaallisten hallitusten ja valtojen tietoon
sen iankaikkisen aivoituksen mukaisesti, jonka hän oli säätänyt Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme, jossa meillä, uskon kautta häneen, on uskallus ja luottavainen pääsy Jumalan tykö.
Ef.3:8-12
Ja vielä: ”Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut.” Room.8:28
Tuo Jumalan aivoitus on ihmeellinen asia, se on turva ja toivo, jota ei ihminen voi tehdä turhaksi.