Miksi viettää syntymäpäiviä?

Mikä mahtaa olla suhteesi syntymäpäiviesi viettoon, hyvä lukija? Onko kyse välttämättömästä pahasta, pakkopullasta, turhuuksien turhuudesta? Vietätkö niitä vain perhepiirissä vai ilmoitatko kysyjille olevasi aina matkoilla juuri tuona ajankohtana? Vai valmistaudutko tuleviin juhliin samalla perusteellisuudella kuin todelliset joulufanit Jeesuksen syntymäjuhlaan eli jo useita kuukausia aikaisemmin?

Tämän kirjoittaja on ollut todellinen synttärifriikki lapsesta lähtien aina näihin aikoihin saakka. Lahjoista ei ollut niin väliä, ei oikeastaan tarjoiluistakaan, kunhan kakkua piisasi.  Jännintä oli, kun pieni kaksiomme täyttyi 1950-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa vaahtosammuttajien kokoisista juhlavieraista. Miksi muuten puhutaan vieraista, vaikka minähän tunsin heidät kaikki?

Jo pienuudenaikaisissa synttäreissä tuli ilmi kaikkein tärkein asia: Sain olla hetken kaikkein tärkeimpien kavereitteni kanssa omassa kodissani. He olivat siinä ympärilläni, kanssani, minä sain olla heidän keskellään, en niinkään sankarina vaan jonkinlaisena pikku isäntänä. Kukaan meistä ei ollut vielä sattuneesta syystä ehtinyt tehdä  elämässään mitään niin merkittävää, että sillä olisi päässyt kehua retostelemaan. Ei ollut mennyttä aikaa, tuleviakaan ei tarvinnut miettiä, koulu ei ollut vielä päässyt meitä pilaamaan, oli vain tuo hetki, jolloin olimme yhdessä, preesens, ei imperfekti tai futuuri.  Oli hauskaa, naurettiin ja leikittiin. Oheinen isäni ottama valokuva olkoon touhuiluistamme  todisteena.

Kirjoittaessani näin onnellisista lapsuusaikaisista synttäreistäni olen kyllä kiusallisen tietoinen siitä, että tänä päivänä moni pieni lapsi jää ilman ensimmäistäkin synttärivierasta. On vaikka kutsuttu kaikki luokkatoverit tai tarhakaverit, mutta kukaan ei tule. Voi, miten sydäntä särkevää!

Vuosien myötä synttäreilläni juhlapaikat ja vierasystävät ovat luonnollisesti vaihdelleet,  mutta 1970-luvulla Tapiolan seurakuntanuorissa muodostunut ystäväjoukko on ollut synttäreitteni ydinporukkaa. Kun täytin 50, olin asunut Espoossa 25 vuotta ja toisen mokoman Helsingissä. Oli siis pidettävä kaksi eri juhlaa ja varattava ehtoollisen viettoa varten sekä Tapiolan kirkko että Helsingin Vanha kirkko seurakuntasaleineen.

Siinä vaiheessa havahduin huomaamaan, että nyt kyllä näihin juhliin täytyy tulla jokin tolkku, eivät nämä bileet tästä enää voi kasvamistaan kasvaa!  Vanhempani osallistuivat kiltisti molempiin juhliini, mutta äiti oli jo aikoja sitten ihmetellyt, että miksi sinä aina vain viitsit pitää noita synttäreitä. Riemuvuoteni 2005 päättyi äidin yllättävään kuolemaan. Taisin tiedostamattani vastata äidille, että OK, rauhoitutaan.

Seurakuntatyössä ei pärjää, jos on omaksunut nurjan suhtautumisen synttäreihin. Kaksi ekaa vuosikymmentä tuli juostuksi tukka putkella (silloin fledaa vielä oli!) seurakuntalaisten synttäreillä joko heidän kotonaan, hoivakodeissa tai sairaaloitten pitkäaikaisosastoilla. Koska Vanhankirkon seurakunnan väki oli sananmukaisesti vanhaa, niin työpalavereissa meillä oli aina pitkät listat synttärikäyntejä. Erotuksena nykyisistä tiukoista henkilötietoasetuksista noilta printtilistoilta löytyivät kaikki mahdolliset yhteystiedot. Pieni työntekijäjoukkomme oli runsaasti syntymäpäivätyöllistetty, mutta en usko monenkaan asioitten tilaa protestoineen. Se vain oli pelin henki. Ainoastaan kirkkoherra halusi vähän valkata jyviä akanoista. Hänelle kelpasivat lähinnä Bulevardin osoitteet.

Historiasta kiinnostuneena kuuntelin mieluusti vanhojen ihmisten elämäntarinoita, sillä tiesin, että mistään kirjoista en juuri tuollaisia juttuja löydä. Siinä oli mahdollisuus haastatella ikäihmistä, joka varsin usein kernaasti kertoikin asioista, joita ei ollut kenties koskaan aikaisemmin voinut kenellekään kertoa.

Yhden kerran kävi niin, että menin 90-vuotiaan leskirouvan synttäreille. Meille sukeutuikinvarsin hyvä dialogi. Kun oli aika lähteä, niin nainen kysyi, tulenko taas ensi vuonna häntä moikkaamaan. Sanoin, että meillä seurakunnassa on tapana, että yhdeksänkympin jälkeen tulemme vuosittain, jos vain saamme tulla. No, minä kävin hänen synttärivieraanaan kokonaisen vuosikymmenen ajan.

Erään toisen kerran kävi sillä tavalla, että läheiset tahtoivat järjestää 90-vuotiaalle naisihmiselle suuret synttärit vastoin tämän tahtoa. Niin paljon tuo nainen stressasi tulevia juhliaan, että menehtyi ennen niitä, joten synttärivieraista tulikin hautajaisvieraita. Minun piti mennä noille synttäreille, joten tietysti hoidin kyseisen siunauksen.

Kun Helsingin keskustan neljä pientä seurakuntaa yhdistettiin v. 1999 yhdeksi suureksi Tuomiokirkkoseurakunnaksi, niin siirryttiin ns. Suuriin syntymäpäiviin. Kahdesti vuodessa (keväällä ja syksyllä syntyneet erikseen) kutsuttiin vanhaikäisiä seurakunnan suurimpiin tiloihin. Tilaisuudet muuttuivat ohjelmallisiksi Kakkua ja kahvia-juhliksi henkilökohtaisten tapaamisten kustannuksella. Paitsi että kuluneen koronavuoden aikana niitä ei ole voitu järjestää.

Kun nyt 66-vuotiaana eläkeläisenä katselen taaksepäin elämääni, totean, että eipä osunut tielleni mitään sellaisia meriittejä ja sankaritekoja , joilla voisin brassailla . Hyvä sikäli, että synttärikäsitykseni voi edelleenkin pysyä lapsenomaisena: Tärkeintä on yhdessäolo. Tämä hetki. Kiitos elämälle ja elämän antajalle, jonka käsissä kaikki on, vaikka ei aina siltä tuntuisikaan. Tapahtuipa sitten sitä tai tätä, voimme kristittyinä ottaa kaiken vastaan kuin suoraan Jumalan kädestä, vaikka emme aina täysin ymmärtäisikään, missä mennään.

Korona on nyt vienyt minulta kaksi syntymäpäivää (13.3.) peräkkäin. Siksi sosiaalisessa mediassa saamani lukuisat onnittelut ovat tuntuneet poikkeuksellisen hyvältä. Tosin ikuisena ihmettelijänä joudun edelleenkin pähkäilemään sitä, miksi syntymäpäivää viettävälle ihmiselle toivotetaan onnea, sillä eihän vanhenemisella ole juuri mitään tekemistä tsäkän, mäihän, tuurin, flaksin  tai lykyn kanssa. Siunauksen toivottaminen olisi paljon sähäkämpää. Tai voimien ja viisauden. No, pääasia, että muistitte. Koetan keskittyä teihin enkä niihin, jotka eivät syystä tai toisesta muistaneet.

Täyttäessäni 50 muutamakin irvileuka totesi, että tervetuloa kuoleman puolivuosisadalle. Toteajat olivat minua vanhempia kollegoja, joten en hätkähtänyt moista tervehdystä. Faktahan se on, että tuolloin suurin osa elämästä on jo eletty. Eikä kuoleman mahdollisuus ole silmieni edestä koskaan päässytkään katoamaan. Sanovat sen olevan osa elämää. Tarkoittanevat ikuista elämää? Kun kerran uskomme saa muuttua näkemiseksi, niin on mukava taas nähdä omat vanhempansa, jotka toivon mukaan ovat vastassa, ja ne kaverit, jotka ovat jo aiemmin ehtineet perille Jumalan luokse.

Jos me kuoleman kautta synnymme iankaikkiseen elämään, niin eikös se merkitse taas kerran suuria synttäreitä? Sitä en tiedä, vietetäänkö siellä paremmassa paikassa ehtoollista, kun uskon kohteet istuvat samassa pöydässä perille päässeitten eli riemuitsevan kirkkokansan kanssa, mutta kakkua minä kyllä noillakin synttäreillä tahtoisin saada syödä. Aamen.

Kuva: Ruttopuistoista sun muista kummallisuuksista  mitään tietämätön onnellinen tapiolalainen synttärisankari 1950-luvun lopussa kotinsa sohvan selkänojalla toisena oikealta lukien.