Pääkaupunkiseudun seurakuntien julkaisema joulukalenteri on herättänyt keskustelua varsinkin ”kirkollisissa piireissä”. Kommentit ovat olleet kärkeviä ja perinteiseen tapaa kahtia jakaantuvia: toisten mielestä se on hyvä ja toisten mielestä huono tai jopa vääränlainen.
Seurakuntien kalenteria moittivien mielestä kuvat ja tekstit ovat paitsi huonoja, jopa epäkristillisiä. Pääkuvassa, joka näkyy ennen luukkujen avaamista, on enkeli, joka ei ole perinteiseen tapaan valkoiseen puettu. Siitä seurasi keskustelu, miten enkeli tulisi kuvata tai jopa, onko enkeleitä olemassa. Lisäksi kannessa on paljon joulukertomukseen liittyviä pikkukuvia.
Kunkin luukun takana on ajankohtaan liittyvä, kuvittaja Ilja Karsikkaan tekemä kuva ja kirjailija Antti Nylenin kirjoittama lyhyt teksti. Olen lukenut vasta alkupään tekstit. Osasta syntyy heti oivallus, osa on haastavampia ja vaativat hetken pohtimisen.
Summasummarum: minusta kalenteri on erinomainen ja sopivasti haastava, aikuisille tarkoitettu.
****
Muistan lapsuuteni joulukalenterin, jossa oli vain kuva tai kuva ja teksti. Luukun takana oli helppo ja kaunis, joulun odottamiseen liittyvä sisältö. Viimeisessä ruudussa oli seimi ja Jeesus-lapsi.
Sittemmin ovat tulleet suklaata tai muuta konkreettista sisältävät kalenterit. Niiden luukkuja ei avata kuvan tai tekstin vaan suklaan vuoksi.
Joulukalenterin alkuperäinen idea lienee ollut korostaa joulun odottamisen etenemistä samalla tavalla kuin sytytämme joulua edeltävinä adventtipyhinä 1–4 adventtikynttilää. Joulukalentereitahan on kutsuttu myös adventtikalentereiksi. Adventtina odotamme joulua.
****
Uskontoon liittyvään keskusteluun kuuluu, että siihen osallistuvat ovat kaikki mielestään yksin oikeassa. Totuus on heidän hallussaan, vaikka kyse on uskosta.
Tiedemiehet pyrkivät lähteiden tai tutkimusten perusteella tietämään totuuden, mutta ovat silti usein epävarmoja. Aiheesta kuin aiheesta päädytään kirkossa ainakin kahtia jakoon.
Piispa Teemu Laajasalon saarna itsenäisyyspäivän ekumeenisessa jumalanpalveluksessa Helsingin tuomiokirkossa käsitteli juuri tätä yksin oikeassa olemisen haastetta. Saarna oli vaikuttava, ymmärrettävä ja osuva.
”Hyvät ystävät, meidän aikamme herruuden himona on halu olla oikeassa”, sanoi piispa.
Ja jatkoi: ”Me kirkon väki olemme ehdottomuuden kokemusasiantuntijoita. Kirkon historia on täynnä esimerkkejä erilaisten aikojen puhdasoppisuudesta, joka on vienyt meidät jäsenten välisiin taisteluihin…”
Voisiko ajatella, että erilaiset käsitykset vaikkapa joulukalenterista ovat rikkaus, ja ettei eri mieltä olevia kannattaisi tuomita kadotukseen sen perusteella, että ovat eri mieltä?
Onko siis näin, kun kyse on uskosta niin en tiedä onko jokin asia totta mutta uskon että se on totta mikäli se ei ole valhetta? Postmodernismihan lähtee siitä, ettei mitään ehdottomia totuuksia ole olemassa ja jos onkin se on pelkästään meidän henkilökohtainen subjektiivinen fiilis.
Kun kerran meidän aikamme ”herruuden himona” on piispa Laajasalon mukaan olla oikeassa, emme voi oikeastaan sanoa mitään varmaa esimerkiksi jouluun ja Jeesukseen liittyen sikisikö Hän Pyhästä Hengestä syntyen neitsyt Mariasta vaiko ei, mikäli ollaan johdonmukaisia. Uskomme mutta emme tiedä ehdottomalla varmuudella, ettemme lankea kiusaukseen olla oikeassa tässä asiassa.
Onko objektiivista todellisuutta olemassa? Tosin hekin, jotka kiistävät objektiivisen todellisuuden menevät kirkkoon ovesta eivätkä ikkunasta, ellei sitten ole paha mielessä. Mikäli intämme valhetta totuudeksi, niin loppujen lopuksi ihmiset alkavat uskoa siihen mutta eihän se totuutta miksikään muuta, koska totuus ei pala tulessakaan. Mikäli näin sanomme lankeamme juuri tuohon, mistä piispa Laajasalo puheessaan varoitti. Halu olla oikeassa.
Onko siis niin, että ”ehdoton totuus” on vain se, että meillä kullakin on himo kokea oikeassa olemisensa tunne – tai ainakin (ja erityisesti?) sen näyttäminen toisille?
Ehkä ”uskonnollisen” todellisuususkomuksen tai – ryhmäkokemuksen osalta koettu todellisuus on ”heidän hallussaan” (siis keiden heistä, jos ei olla yksimielisiä?), mutta se ei merkitse sitä, että varsinainen todellisuus olisi heidän hallussaan. Totuus kai ”on se, mikä se on”? Totuutta ei voine hallita, vaikka sitä toki voi käyttää hallitsemiseen ja vallitsemiseen. Kuten epätotuuttakin. Siitähän ihmisen ja Jumalan välinen ongelma taisi saada alkunsakin.
Ehkä tähänkin voisi soveltaa Humen giljotiinia: totuus ei määräydy siitä, mitä sen toivottaisiin olevan, kuten nykyään tuntuu trendi olevan. Ja ongelmana tässä on sekin: kenen toive olisi se ratkaiseva, eräänlainen ”totuutena määritelty totuuskäsitys”. Onko pohjimmiltaan niin, että tässäkin ajattelemme: ”taistoihin tiemme kun vei, missä luotien laulu vain soi. Emme tienneet kun läksimme silloin, kuka kenties palata voi…”. Joidenkin ajatukset ”kanseloidaan” tavalla tai toisella, ja sitten tulee uusi aika, ja joku toinen tekee vastaavan tempun; ja olemme tällaisessa ikuisessa kiertokulussa – kunnes loppu kerran koittaa…
Onhan tämä merkillistä, että vihjaistaan ”kirkollisten piirien” paheksuvan asianomaista ’joulukalenteria” eli olevan kritiikissään väärässä. Kuinkas ollakaan…
Kritiikin ydin on ollut yksinkertainen: visuaalinen ilme ohjaa uushenkisyyteen, ei kristillisyyteen. Lisäksi kalenterin aforismit ovat sisällöltään suureksi osaksi (eivät siis kaikki) kristillisen uskon vastaisia, jopa rienaavia, ja aukenevat sisällöltään vain aforismikirjallisuutta harrastaville. Lisäksi on kysytty, miksi kalenterin julkaisijat tällä tavoin hukkaavat tilaisuuden viestiä joulun (ja adventin) ydinsanomaa jälkikristilliselle asiakaskunnalle. Tämä ydinsanoma on selkeä, vaikka jäsenistö ei sitä todellisuudessa oikein hahmota, koska kristinuskosta on faktisesti vieraannuttu peeusteellisemmin kuin uskalletaan edes ymmärtää: Jumalan Poika tuli ihmiseksi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta meidän pelastuksemme tähden.
Yksi aforismi kehotti, että Jeesus tulee, älä ainakaan ole valmis. Tällainen miete on suorasanaisesti Uuden testamentin vastainen: ”Olkaa siis te valmiit, sillä ette tiedä, milloin Ihmise Poika tulee”. Jossakin aforismitodellisuudessa lauseen voinee ymmärtää liiallisten jouluvalmistelujen kritiikiksi ja teologisessa sisäpiirijargonissa (!) itseensä tyytyväisen hurskastelun kritiikiksi. Tavallinen kaduntallaaja yhdistää sen oikopäätä vapaakirkollisten levittämiin julisteisiin, joissa muistutetaan: Jeesus tulee – oletko valmis? (Eli uskossa). Ja kun kristillinen tulkintakehys Kristuksen kahdesta tulemisesta puuttuu useimmilta sen nähneiltä, vapaakirkollista pointtia ei ymmärretä vaan sille tunnetusti naureskellaan. Eikö tässä ole pikemminkin se vaara, että joulukalenterin aforismi ymmärretään vapaakirkollisen mutta vankasti raamatullisen muistutuksen kritiikiksi?
Ehkä ensi vuonna saadaan parempi kalenteri: Nikean tunnustus 1700 vuotta -teemalla?
Olen lukenut kaikki aforismit, ruotsiksi. On monia asioita, joita en niissä kerta kaikkiaan ymmärrä.
Aivan.
Itselleni tuli useammasta tekstistä mieleen teologien (tai teologiopiskelijoiden) ”sisäpiiriviisastelu” ja sanaleikkiminen.
Voihan olla, että sellaisaikin löytyy, joille tuo muistuttaa joistakin kristillisyyden ajatuksista. Myönteisesti ajatellen noita lauseita voisi jossain laajemmassa asiayhteydessä todella pohdiskellakin. On kuitenkin sääli, jos kirkon pääviestiksi muodostuu ”hämmästellään yhdessä” tms. Toki tällä tavalla kirkko muistuttaa, että se yhä on olemassa ainakin jossain merkityksessä – vaan missä, siinä pohde. Onhan meidän yhteiskunnassamme monia muitakin instansseja, jotka viestivät hämmentävää ilmausutapaa käyttäen.
Joskus kauan sitten A-studio totesi, että Suomessa on käytössä kolme eri kieltä: arkikieli, virkakieli ja TUPO-kieli. Havaintomateriaaliksi oli otettu mukaan muutamia työmarkkinapomojen haastattelulausuntoja. Niistä ei ottanut p*rukaan selvää: tavoitteita, lausekkeita, joustoja, niin ympäripyöreästi esitettyinä, että vain asioista erityisesti perillä olevat ymmärsivät niiden viittaukset ja tarkoitusperät. Nyt olemme ilmeisesti saaneet uuden kielen: kirkollisen viestintäkielen. Sen ymmärtämiseen tarvitaan aforismien ja postmodernin kielenkäytön taitoa.
Ehkäpä tässä on eräänlainen lopun aikojen ”postmoderni kielten sekaannus” – kukin ryhmä kun tuntuu pyrkivän tekemään ”tornia” joka ulottuisi yls, lähes taivaaseen saakka?
Tämä ei suoraan liity tähän blogiin, mutta kertoo kyllä nykyisestä kansankirkon tilanteesta. Porin Teljän seurakuntaneuvosto on eilen päättänyt, ettei SLEY voi enää vuodenvaihteen jälkeen pitää messuja Väinölän kirkossa. Kuulin tästä äsken pastori Johan Helkkulalta. Mitä ajattelette tästä?
”Kaikille tilaa riittää – kaikille paikkoja on” ?
Nimittäin Jumalan kämmenellä, vaikka ei enää kansankirkossa. ?
Ilmeisesti Väinölän kirkosta tulee sitten ”turvallinen tila?”
Uusi kirkollinen kielialue on Eteläsuomi ja suuret keskukset. Siellä kalenterin sanoma vastaanotetaan ilolla. me Susirajan ulkopuolella asuvat emme pidä sitä kieltä kristillisenä kielenä.
Rakas vaimoni sai kyseisen kalenterin postissa, se säilytettiin koska takana oli luettelo joulunajan tapahtumista.
Vaikka asia ei minulle kuulukaan, niin ehkä näin laajan jakelun painotuote olisi voinut keskittyä joulun ydinsanomaan, siten kuin kristityt sen ymmärtävät. Ei se todellakaan ole kovin tuttu suurille joukoille.
Nyt kalenterin ulkomuoto on outo ja tekstit omahyväistä agnostista viisastelua, jota kuulee ihan tarpeeksi muualtakin.
Erinomainen luonnehdinta ja toivomus, Jari H!
Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämiset toisianne kohtaan; toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne. Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa. Room. 12:10, 18.
Raamatullinen oppi on totuus ja siihen pitäisi pyrkiä julkaisuissa . Totuus ja rakkaus kulkee aina yhtä matkaa ja ehkäpä rakkaus hieman edellä . Vedotaan usein rakkauteen ja yhteyteen , mutta todellista yhteyttä ei seurakunnissa synny kuin Kristuksessa vain hänessä voi olla yhtä vaikka olisi kuinka erilaisia ihmisiä . Usein myös yhteyttä korostavat kuitenkin vaativat toiselta totuuden vaihtamista johonkin komporomissiin ja viimein valheeseen. Jumala on pyhä ja hän on määritellyt oikean ja väärän. Hänen suunnitelmansa on oikein vuorattu rakkaudella meitä kohtaan ja totuudessa ja hänen käskyjen pitämisessä voi omistaa yhteyden häneen . Totuuden ja rakkauden puhujien olis hyvä argumentoida mihin rakkaus tai totuus perustuu , muuten ne sanat on mielestä vain tuuleen lausuttuja toiveita tai yrityksiä saada toisen luopumaan omista kannoistaan.
”Raamatullinen oppi on totuus ja siihen pitäisi pyrkiä julkaisuissa”. Entäs kun Raamatussa on ties kuinka monia erilaisia oppeja ja useita eri totuuksia?
Näinhän meille on opetettu jo vuosikymmenten ajan…
Ainakin kirkollisessa yhteydessä voisi ajatella, että kirkon virallinen tunnustus edes jotenkin ohjaisi – tai edes näkyisi – myös viestinnässä. Vain onko tarkoitus: vastuu siirtyy kuulijalle.
Markolle; eikö kristillisyydessä ole yhteisiä uskontunnustuksia ja eikö se tie minkä Jeesuksesta apostoleille annettu tehtävä ole tarpeeksi selvä ? Tai miten alkuseurakunta toimi apt 2 ?
Ei auta vaikka olis kuinka selvä tie viitoitettu vaan teossa ja totuudessa tulis kulkea ja ennenkaikkea paimenen vastuu on tässä suuri , miten lauma osaa kulkea ilman paimenta .
Miten voi olla yhteyttä häneen jos emme tahdo seurata sitä tietä mikä raamatusta avautuu ja tahdotaan sietää kaikkia harhaopettajia .
Kyllä raamattuun myös harhaopettajat vetoavat , mutta toisaalta ihmettelen kysymystä kun olet teologi että et muka tietäisi.?
Jos sinulla ( en tiedä) on seurakunta ja tahdot tietysti paimenena että lauma pääsee perille ja tahdot turvata Kristuksen armotekoihin ja toimia sillä tavalla kun raamattu opettaa paimenta niin eikö se oikein ?
Jos sitä tehtävääsi joku estää ja kahlitsee niin se työ on sielunvihollisen työtä. Eikö luterilainen oppi ole maailman yksinkertaisin oppi ? Voitko sinä sen allekirjoittaa raamatun valossa, kun ilmeisesti olet luterilaisen kirkon pappi . Ehkä katse kannattaa kääntää raamatun lehdiltä luterilaiseen uskoon ja siitä löytää tie. Minulle luterilaisuus on ainoa jossa Kristus esittäytyy raamatun mukaisena , en ole kiistämässä etteikö seurakunta , Kristuksen ruumis vois elää Kristus keskeistä elämää muissa kirkoissa mutta ei ole kokemusta siitä ja hyvä ja tärkein asia että Kristityllä on koti . Minusta tuli luterilainen vasta sen jälkeen kun lähdin kansankirkosta . Jokaisella on oma tie . En tiedä puhutaanko samalla ajatuksella asioista mutta mielestäni raamatullinen oppi on pääkohdiltaan raamatussa hyvin selvä , tie jolta hullukaan ei eksy . Se on se ikivanha vain armon tie.
Timo G. Kommenttini ei vastannut omia ajatuksiani vaan sitä radikaaliteologista näkemystä, mitä meille teologeille ja kristikansalle on syötetty usean vuosikymmenen ajan.
Samalla olen vuosien varrella oppinut paremmin ymmärtämään, miksi kaikki kristityt eivät jäsennä uskonoppiaan luterilaisen uskonopin käsitteistöllä. Oivalluksen toi luterilaisen teologin Jaroslav Pelikanin viisiosainen kristillisen dogman historia. Pelikan siirtyi eläkeläisenä ortodoksiseen kirkkoon.
Luterilaiset tunnustuskirjat ja Lutherin keskeiset teokset ovat suunnaton hengellinen aarreaitta ja niiden teologia pitää minun kokemukseni mukaan yhtä Raamatun kanssa. Muistetaan myös, että luterilaisuus ei koskaan historiansa aikana ole ollut täysin yhdenmukaista, vaikka sellaisen käsityksen voi saada, jos lukee tietyn valikoiman luterilaista kirjallisuutta eikä mitään muuta. Nykypäivän kansankirkon moninkertaisesti vesitetty luterilaisuus on mielestäni monella tapaa irvikuva tunnustuksestamme.