Silmäilin aamulla päivän tekstiä Roseniuksen, Elämän leipää – kirjasta. ( Löytyy myös Googlesta “rovasti” sivujen alta.) Rosenius käsittelee siinä hienosti armon käsitettä. Rosenius selittää tuossa Room 11:6 kohtaa jossa sanotaan: “ Jos valinta kerran perustuu armoon, se ei perustu ihmisten tekoihin-muutenhan armo ei olisikaan armo.”
Näissä omissa keskusteluisamme olemme usein hyvin armottomia. Jos joku ajattelee jyrkästi toisin, kuin me, niin helposti alamme arvioimaan sitä, onkohan vastustajamme edes oikeasti kristitty.
Otsikon kysymys on noussut joskus monenkin lukijan mieleen. Eli voiko tuo, noin jyrkkien mielipiteiden kirjoittaja olla ollenkaan kristitty. Näinhän me arvioimme tekstien kirjoittajia. Vai mitä.
Se mistä Rosenius kirjoitta kertoo aivan jostain muusta. Siitä, että meidän hyvät, tai pahat tekomme eivät lainkaan vaikuta siihen, voimmeko omistaa Jumalan armon. Eli mielipiteiden perusteella toisen uskon arvioiminen on todella vaikeaa.
Jumalan armo kun on täysin ansioton. Jos tosi kristityn voisi tunnistaa tämän tekojen , tai kirjoitusten perusteella, niin se olisi aika helppoa. Helppoa olisi myös tekeytyä kristityksi. Nyt monet tahtovat omia itselleen tuon kristitty-nimityksen, vaikka alun perin sekin taisi olla haukkumanimitys uskoville. Suurena loukkauksena pidetään nyt sitä väitettä, ettei täytä kristityn mittoja.
Jos armo on täysin ansioton ja luetaan henkilölle pelkästään hänen uskonsa perusteella, niin mahdotonta meidän on tämän tekstien perusteella, ketään väittää ei kristityksi. Jollei joku vartavasten uskoaan kiellä.
Jos armo on tällainen, niin silloin on vaikea väittää, että vanhurskaus olisi väärä käännös.
Armo, nimittäin merkitsee myös sitä että uskon kautta tulemme kokonaan synnittömiksi ja puhtaiksi. Toisin sanoen Jumalalle kelpaaviksi. Eli vanhurskaiksi. Jos tämä ei ole totta niin armokaan ei ole totta.
Jumalan armo ja vanhurskaus on vain saman asian kaksi eri puolta. Samoin on totta se ajatus että olemme samalla kertaa täysin syntisiä ja vanhurskaita. Koska meissä itsessämme ei ole mitään hyvää.
Saamme armosta sen lahjan, että olemme Jumalalle kelpaavia, uskoessamme, että Jeesus on sitä kaikkea meidän puolestamme, mitä meiltä koskaan voidaan odottaa.
Tosi kristitty on se joka uskoo että hän on pelkästä armosta osallinen kristuksen sovitustyöstä. Hän on tosi kristitty.
Hauska juttu, minä myös juuri luin sattumalta Roseniusta… Armosta kirjoittaa hienosti, tällaista ei kuule enää kovi usein, mutta juuri siksi sen arvo nousee esiin näinä päivinä:
”Sillä minä en tunne omakseni sitä, mitä teen. sillä en toteuta sitä mitä tahdon, vaan mitä vihaan, sitä minä teen.” Room. 7:15.
Turmiollisin paha, minkä käärme istutti meidän luontoomme oli se luulo, että me itse kykenisimme auttamaan ja vapahtamaan itsemme. Sen sanat: »Te tulette niin kuin Jumala», juurtuivat syvään, jättivät syvät jäljet luontoomme, nim. ylpeyden ja tuon vaarallisen luulon, että meillä itsessämme olisi voimaa vastustaa pahaa ja tehdä hyvää. »Vapaa tahto» siinä mielessä on unelma josta suruttomuus ja epätoivo johtuvat. Jospa vain herännyt sielu tulisi vakuutetuksi siitä, ettei se mitään voi, että vapaan tahdon hän on kadottanut. Että hän on synnin alle myyty. Silloin hän saisi lohdutuksen Kristuksessa, luopuisi itselunastuksen työstä ja heittäytyisi Jeesuksen jalkain juureen, Jeesuksen armoille.
Mutta sielu saa yhä vain kuulla: »Sinä et ole vielä oikein koettanut, et ole vielä oikein voimiasi ponnistellut. Et ole tarpeeksi valvonut, rukoillut ja kilvoitellut. Huomenna teet sen paremmin.» Ja niin menee päivä toisensa jälkeen hänen aina vain epäonnistuessa. Ja kuitenkin – yhä uudelleen kuuluu: »Et ole vieläkään oikein koettanut, et ole ollut tarpeeksi vakava, et syntiä vielä tarpeeksi kauhistu. Huomenna teet sen paremmin.»
Sielu raukka ei käsitä sitä, että juuri tämä ei ole sen vallassa. Se ei voikaan olla oikein vakava ja vilpitön. Se ei voikaan kauhistua syntiään, valvoa, rukoilla ja kilvoitella. Sen voimassa ei ole edes ajatusten hillitseminen. emmehän edes osaa ajatella niin kuin tulisi. Me olemme kokonaan kadotettuja syntisiä. Kristuksen täytyy tehdä kaikki. Hänen täytyy vapahtaa se, mikä kadonnut oli.
Paavali sanoo: »Sillä me tiedämme, että laki on hengellinen, mutta minä olen lihallinen, myyty synnin alaiseksi.» Myyty synnin alaiseksi, aivan niin kuin orja on herralleen ja taas hän sanoo: »Minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä vihaan, sitä minä teen.» Missä siis vapaa tahto on?
Moni on ihmetellyt, minkä takia Luther niin kiivaasti taistelee vapaan tahdon oppia vastaan. Mutta siinä on syynsä, vaikkapa Kristus olisi sata kertaa kuollut meidän edestämme, ja vaikka se olisi miten ihanasti tahansa meille julistettu, niin ei meillä siitä kaikesta ole mitään hyötyä tämän harhaopin tähden, koska sen mukaan meillä itsellämme muka olisi voimaa tehdä mitä hyvää vain tahdomme. Kun herännyt sielu ainoastaan tätä itsessään kaipaa, on kaikki saarna Kristuksesta turha. Hän ei voi uskoa. Sillä jos hänellä on voimaa tehdä, mitä hänen tulee tehdä, eikä sitä tee, niin eihän hän silloin kykene armoa omistamaan.
Meidän tulee siis tässä painaa mieleemme tämä totuus: »En toteuta sitä, mitä halu on vaan mitä vihaan, sitä minä teen.» Emmepä vielä sittenkään, kun Kristus on meidät uskon kautta »totisesti vapaiksi» tehnyt synnin ja perkeleen vallasta, kykene tekemään kaikkea sitä hyvää, jota tahdomme, sillä Kristus pidättää tämän itselleen, eikä jätä sitä meille, meidän käytettäväksemme mielemme mukaan.
Juuri ne, jotka ovat kääntyneet saatanan vallasta Jumalan tykö ja ovat Pojan kautta totisesti vapaat, vaikeroivat ja valittavatkin enimmin kurjaa voimattomuuttaan, kun Herra jättää heidät kiusauksen hetkellä. He itkevät, kilvoittelevat, rukoilevat ja huutavat Jumalalta apua, mutta kaikki näyttää turhalta. He ovat epäilykseen joutumaisillaan. Missä on vapaa tahto? Miksi he eivät ole hurskaita, puhtaita? Jos heillä itsellään on voimaa hyvän tekemiseen, niin mitä he sitten valittavat, vaikeroivat ja rukoilevat? Voisivathan silloin vain luopua pahasta, olla vahvat ja iloiset. jos he rukouksen avulla voivat kaikki voittaa, miksi he siis ovat epätoivossa?
Mutta Daavidin psalmit ja kaikkien pyhien valitukset todistavat, ettei ihmisellä enää ole vapaata tahtoa, eikä kykyä toteuttaa sitä hyvää mitä tahtoo. Pietari olisi kyllä tahtonut olla vahva. Hän vakuutti ja näyttikin jonkin aikaa yrttitarhassa olevansa vahva, mutta naisen kysymyksen johdosta hän surkeasti lankesi. Silloin hän meni pois ja itki katkerasti. Hän sai kokea, että voimaa hyvän tekemiseen hänellä ei ollut.
Paavali rukoilee kolme kertaa vapautumista »pistimestä lihassaan», mutta turhaan. Silloin oppii hän tuon salaisuuden: »Kun olen heikko, silloin olen väkevä.» Ei, vapaa tahto on enää vain unelma paratiisin päiviltä. Siitä ajasta asti, jolloin Aadam sitä väärin käytti, ei ihmisellä ole enää sitä ollut.
Siitä saakka on ihminen ollut armonkerjäläinen, jonka täytyy Jumalalta kerjätä vähinkin voimanerä. Ja kun hänen täytyy kerjätä, niin hän ei voi sitä ottaa, ennen kuin se hänelle annetaan. Jos Herra meidät jättää, niin me syöksymme aina vain kadotusta kohden. Sellainen on ihminen Aadamin lankeemuksen jälkeen.
C O Rosenius
Kiitos hyvästä kirjoituksesta, Pekka.
Olen kastettu nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, joten olen kristitty. Kasteessa Jumala täyttää Pyhällä Hengellä ja uudestisynnttää meidät, antaa pelastavan uskon ja meistä tulee Jumalan lapsia.
Jumaluusopin tohtori Martti Luther sanoi: ”Olen kastettu, olen pelastuva!”
Niin ja aamen!
”Tosi kristitty on se joka uskoo että hän on pelkästä armosta osallinen kristuksen sovitustyöstä. Hän on tosi kristitty. ”
Aamen. Ihminen on uskonut ja siten antanut sovittaa itsensä Jumalan kanssa Kristuksen kautta.
Että vai millainen on tosi kristitty ihminen? No se on sellainen joka tarvittaessa, törmätessään asunnottomaan kerjäläiseen antaa sille lantin siitä huolimatta että on riski että rahat menevät olueeseen.
Sitten se tosi kristitty pitää huolta lapsistaan ja kilvoittelee puolisinsa kanssa.Sitten sillä on vahva tunne siitä, että on paljon epäoikeudenkuaisuutta joka pitäisi korjata. Vielä, että hän katsoo monia toisten kilvoittelijoiden heikkouksia sormien läpi koska hän ymmärtää sisältä päin mistä on kyse.
Tosi kristitty elää kiusauksistaan huolimatta kunniallista elämää ja tekee velvollisuutensa omiaan ja muita lähimmäisiä kohtaan.Lisäksi hän lankeemuksensa jälkeen tekee parhaansa jotta ei tekisi samaa erhdystä uudelleen.
Sitten, kovan paikan tullen hän on valmis uhraamaan mitä voi ,jotta tilanne parantuisi. Hän ei kuitenkaan uhraa omaa perhettään auttaessaan muita.Jos hän ei huolehdi omistaan niin kuka huolehtii heistä?
Sitten hän voittaa häpeäntunteensa omasta avuttomuudestaan ja ottaa kiitollisuudella vastaan muitten antaman avun.
Lopulta hän yrittää pelastaa yhdessä samanhenkisten kanssa tämän ainoan meille annetun maailman sodilta, köyhyydestä ja luonnon tuhoamiselta, tehden tilaa niille jotka eivät enään voi omilla kotiseuduillaan selviytyä.
Kun kaikki on tehty, niin hän katsoo ympärilleen ja kyselee sitä että joko saisi levätä vai vieläkö pitäisi tehdä jotakin.
Hän tuskin ymmärtää sitä mikä on hänet saanut tekemään kaikkea tätä. Mutta hänellä on syvä tieto siitä, että tekemättömät teot voivat vahingoittaa hänen sieluaan josta hän ei myöskään tiedä paljoakaan.
On helppo olla Pekan kanssa samaa mieltä siitä, että ”tosi kristitty on se joka uskoo että hän on pelkästä armosta osallinen Kristuksen sovitustyöstä. Hän on tosi kristitty.” Me emme pelastusta voi kukaan omin teoin ansaita, sanoo Raamattu monissa kohdin.
Monen muunkin kommenteissa on oikein paljon lueteltu tosi kristillisyyden ominaisuuksia.
Jeesus määritteli seuraajansa, siis tosi kristityt, seuraavasti: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne(Joh13:35). Tässä vihan ja erilaisten erottelujen kyllästämässä maailmassa luulisi olevan sellainen tuntomerkki, joka näkyy. Ei kai Vapahtajamme voinut antaa sellaista vihjettä, joka olisi tosi kristittyjä etsivälle mahdoton havaita?
Mitä tämä Jeesuksen lausunto teille muille merkitsee?
Tärkeä havainto, josta olen samaa mieltä. Siis Jeesuksen antamasta ”määreestä” seuraajilleen.
Tosi Kristityillä on sydämessään Kristuksen Henki. Tästä samasta hengestä tosi kristityt tunnistavat toisensa ja Heidän mielensä valtaa Kristuksen rakkaus toisiaan kohtaan.
Varmasti tosi kristityn mielen valtaa rakkaus toisia kristittyjä kohtaan Jeesuksen antaman tuntomerkin mukaisesti. Olen kanssasi samaa mieltä.
Tämä merkitsee käytännössä sitä, ettei tosi kristittyjen kesken voi olla vihanpitoa. Raamatussa kerrotaan kyllä apostolien tilapäisistä kiistoista, jotka kuitenkin sovittiin pian. Jeesuksen tunnusmerkki on siis realistinen ja sisältää meidän syntisyytemme ja taipumuksemme erehtyväisyyteen.
Mitä ajattelet kristitystä, joka riistää hengen toiselta kristityltä? Voiko sellaista tapahtua tosi kristittyjen kesken?
”Tämä merkitsee käytännössä sitä, ettei tosi kristittyjen kesken voi olla vihanpitoa.” Pekka Pesonen lähti pohtimaan kuvailemalla näitä keskustelujamme armottomiksi. On nähtävästi vaikeaa olla tiukasti eri mieltä asioista ja kuitenkin ymmärtää toisen osapuolen olevan oikea kristitty. Harhaudumme kovin helposti ymmärtämään kristillisyyden oikeassa olemiseksi, opin puhtauden puolesta kiivailemiseksi. Jopa Jumalan armosta voi kehittää kiistakysymyksen.
Meidän ei tule mitata toistemme uskoa sillä, kuka on samaa tai eri mieltä kanssamme.
Tosi kristityn voi tunnistaa myös siitä, että hän voi langeta mihin tahansa ja koska tahansa.
Tosi kristitty tietää varoa omaa pahaa sydäntään. Hän hyvin tietää sen aiheuttaman suuren vaaran ja osaa varoa sen ansoja. Tuo asenne antaa hänelle paremman suojan lankeemuksia vastaan, kuin niillä, jotka uskovat omaan hyvyyteensä.
Rauli: ”On helppo olla Pekan kanssa samaa mieltä siitä, että ”tosi kristitty on se joka uskoo että hän on pelkästä armosta osallinen Kristuksen sovitustyöstä. Hän on tosi kristitty.” Me emme pelastusta voi kukaan omin teoin ansaita, sanoo Raamattu monissa kohdin.”
Mielenkiintoinen lausunto Jehovan todistajalta, jonka uskonyhteisön mukaan saarnaaminen on yksi edellytys pelastukselle. Jos et saarnaa, et ole Jehovan todistaja, etkä opin mukaan saa pelastusta. Saarnaamatta jättäminen jättää henkilön Jehovan todistajien mukaan myös verivelkaan. Pelastus on siis Jehovan todistajilla tiukasti yhteydessä tekoihin.
Toisaalta, Jehovan todistajien mukaan ihmisen tulee myös kuulua Jehovan todistajien järjestöön, saadakseen pelastuksen.
”Sinun täytyy kuulua Jehovan järjestöön ja tehdä Jumalan tahto saadaksesi hänen ikuisen elämän siunauksensa.” (Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maanpäällä 1983 sivu 255)
”Vain Jehovan todistajilla … on yhdistyneenä järjestönä Korkeimman Organisaattorin suojeluksessa raamatullinen toivo säilyä elossa tämän Saatana Panettelijan hallitseman tuomitun järjestelmän uhkaavasta lopusta.” (Vartiotorni 1. syyskuuta 1989 sivu 19)
”Nooa ja hänen Jumalaa pelkäävä perheensä säilyivät arkissa, ja vastaavasti ihmisten elossa säilyminen riippuu nykyään siitä, että heillä on uskoa ja että he ovat uskollisesti Jehovan koko kaikkeuden käsittävän järjestön maallisen osan yhteydessä.” (Vartiotorni 15. toukokuuta 2006 sivu 23)
Tämä siis virallinen Jehovan todistajien näkemys aiheesta. Kysyttäessä asiasta alkaa saivartelu ja asian kiertäminen, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että Jehovan todistajat pitävät omaa uskonnollista järjestöään ainoana oikeana totuutena, jonka kautta pelastuksen voi saada.
Tuolla otsikossa Pekka peräänkuulutti tosikristityn profiilia. Yksi perusasia tuli jo useammankin kommentissa ilmi. Nimittäin tosi kristitty ymmärtää, että meistä jokaiselle ”Elämän lunnaat ovat liian kalliit, ne jäävät iäksi maksamatta”(Ps48:8). Onneksi taivaasta tuli Maksaja.
Keskustelussa on tullut esiin myös se piirre, jonka Marjaana otti esille. Uskoon liittyy tekoja, kun on kyseessä todellinen Jeesuksen askelmerkkeihin pyrkiminen. Eli Raamatun sanoin: ”Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut”(Ja2:17)
On tietenkin selvää, ettei meidän ponnisteluillamme ja pinnistelyillämme ansaita pelastusta. ”Elämän lunnaat ovat liian kalliit”, kuten meille siis painotetaan. Miten tosi kristitty Paavali suhtautui asiaan? Kuinka hän näki toisaalta kyvyttömyytensä lunnaiden maksuun, mutta toisaalta uskoon liittyvät teot?
.
Paavali noudatti Vapahtajansa ohjeita ja kertoi ihmisille hyvää uutista. Ansaitakseen pelastuksen? Ei, vaan: ”Siinä, että julistan evankeliumia, ei ole mitään ylpeilemistä, sillä minun on pakko tehdä sitä. Voi minua, ellen evankeliumia julista!”(1. Ko9:16)
No miten niin pakko? Painostiko joku Paavalia kiertelemään ympäri Vähä-Aasiaa, jotta pelastus sitten varmasti tulisi? Kyllä, Paavalia oli ”Pakottaja”: ”Kristuksen rakkaus pakottaa meitä”(2.Ko5:14)
Tosi kristitty lähtee siis siitä, että Kristus maksoi lunnaat, ja tuo Kristuksen rakkaus on sitten kaiken muun ohittava motiivi noudattaa tosi kristillistä elämäntapaa.
Paavali kuitenkin korosti, ettei hänen ponnisteluillaan pelastusta suinkaan ansaita. Korinttolaisille hän edelleen tilitti tuntemuksiaan: ”Minulla ei ole mitään tunnollani, mutta ei minua vielä sen perusteella ole todettu syyttömäksi. Minun tuomarini on Herra”(1.Ko4:4).
Mitä te muut arvelette, olisiko näissä Jumalan henkeyttämissä sanoissa vastausta Pekan kysymykseen ”Millainen on tosi kristitty ihminen?”?