Kirkkohallituksen lausunto niin sanottuun translakiin on herättänyt paljon keskustelua. Aiemmassa blogissani arvioin sitä Jumalan kuva –opin puutteellisesta käsittelystä. Kritiikki liittyi siihen että lausunnosta puuttuivat kriteerit sen arviontiin, mikä oli tuota kuvaa ja mikä ei, sekä teologiassa olennainen ajatus tuon kuvan kirkastumisesta vähitellen. Keskustelun seurauksena lisäsin kuitenkin loppuun lyhyesti joitakin mm. sielunhoitoon liittyviä soveltavia näkökulmia.
Tässä blogissa yritän hahmotella lisää näitä soveltavia näkökulmia. Millaisia välineitä kristillinen ja luterilainen teologia ja erityisesti teologinen antropologia voisi tarjota transliikkeen arvioimiseen?
Teologiset välineet eivät tietenkään ole lääketieteellisiä, vaan ne ovat käsitteellistä välineistöä, joka soveltuu aatteelliseen, hengelliseen ja pastoraaliseen arviointiin. Kun niitä sovelletaan transkokemukseen, ne toimivat analogioina sellaisten asioiden välillä, joissa on jotakin samaa –eräänlaisina heuristisina malleina. Ilmiöiden erot taas saattavat asettaa rajoja niiden sovellettavuudelle. Ihmistieteet eivät kuitenkaan yleisestikään ole täsmällisiä ja tarkkarajaisia. Transliikkeessä vallitseva käsitys väärään sukupuoleen syntymisestä on itsessään teologista mallia lähestyvä metafyysinen, filosofinen ajatus, joka ei ole empiirisesti todennettavissa. Se operoi samalla hengentieteiden kentällä kuin teologia, ja kuuluu itse filosofisen analyysin kohteisiin (tästä analyysista ks. mm. täällä). Ihmistieteet pyrkivät ihanteellisesti kunnioittamaan ihmisyyden mysteeriä ja soveltavat metaforisia malleja kohteensa tavoittamiseen. Historialisesti teologia on usein tarjonnutkin käsitteellisiä välineitä muille ihmistieteille. Siksi se voi olla relevanttia myös nyt.
Ruumiin ja hengen konflikti, kristityn transitus ja kaksiluonto-oppi
Kristillinen teologia on antiikista asti toiminut vuorovaikutuksessa filosofisen antropologian käsitteiden kanssa samalla kun se itse on toiminut moottorina niiden kehittämisessä. Sen peruskysymyksiin kuuluu ruumiin ja hengen välinen suhde, joka usein ilmaistaan lihan ja hengen suhteena. Tähän liittyy kysymys kristityn identiteetistä. Kristitty on jo kasteessa liitetty Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, eikä enää elä lihalle ja vanhalle minälleen, kuten Paavali ilmaisee:
”[…] meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista. […] Tiedämme, että vanha minämme on yhdessä hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa emmekä enää olisi synnin orjia.” (Room. 6:4, 6)
Paavali puhuu näistä todellisuuksista, lihasta ja hengestä luontoina, minkä luterilainen reformaatio tulkitsi analogisena Kristuksen kaksiluonto-opille: Kristityssä on kaksi luontoa, liha ja henki, eikä kristityn varsinainen identiteetti ole enää liha, vaan henki. Kyse on eräänlaisesta transitiosta, mitä ajatusta on queer-teologiassa hyödynnetty. Voiko kaste siis toimia esikuvana transitiolle ja sukupuolihämmennyksen jäsentämiselle?
Näin voinee juuri ajatella: Lutherille kristityn elämä on juuri transitus, siirtymä tästä maailmasta tulevaan, lihasta henkeen. Mutta tie kasteesta eteenpäin vie nykyisestä transajattelusta poikkeavaan suuntaan. Luterilainen opetus näiden suhteesta nimittäin johtaa vastakohtien yhteensovittamiseen, ei niiden erottamiseen. Kun sen mukaan Kristus on aidosti ja kokonaan tosi Jumala ja kokonaan tosi ihminen, on kristittykin samoin aidosti ja kokonaan liha ja yhtä aidosti ja todesti henki. Hän elää jännitteessä, jossa hän on molempia aina siihen asti, kun hänen lihallinen elämänsä kuolemassa päättyy. Tästä kilvoituksesta ja taistelusta ei ole mitään etuoikeutettua poispääsyä ja helppoa ratkaisua. Kun eräs kuuluisista kirkkoisistä, Origenes, päätti (kirkkohistorioitsija Eusebioksen mukaan) päästää itsensä tästä antiikissa pääasiassa seksuaalisuuden ja henkisyyden konfliktiksi tulkitusta taistelusta skalppelilla, tuomitsi kirkko myöhemmin yleisesti tämän ratkaisun pitäen sitä varoittavana esimerkkinä. Reformaatio korostikin, ettei lihan ja hengen taistelua voi pitää vain ruumiin halujen ja hengen välisenä konfliktina, vaan lihallisuus maalliseen tarrautumisena ja siihen liittyvänä itsekkäänä rakkautena läpäisee myös ihmisen korkeammat sieluntoiminnot. Siitä ei niidenkään tasolla löydy helppoa pakoa, vaan seksuaalinen pidättyvyys ja munkkeuskin ainoastaan sublimoi konfliktin ylemmälle tasolle.
Ahdistusten teologia
Miksi Jumala sallii konfliktia? Luterilainen vastaus on, että lihan ja hengen ristiriita vasta alkaakin uudestisyntymisessä kasteen ja armonvälineiden kautta, kun armo luo ennen puhtaasti lihalliseen ihmiseen uuden olemistodellisuuden, joka nojautuu näkymättömän varaan. Konflikti ja sisäinen ristiriita on merkki elämästä ja kilvoittelusta. Jos se lakkaa, on lakannut kilvoituskin, ja uudistuminen Jumalan kuvan kaltaisuuteen päivästä päivään. Kirkko on tässä maailmassa taisteleva ja vaeltava kirkko. Jännitteet kuuluvat kristityn olemassaoloon. Lisäksi näkökulma liittyy erityisesti ahdistusten (Anfechtung) teologiaan. Sen mukaan Jumala käyttää ahdistuksia ihmisen opettamiseksi.
Luther tutkii tätä näkökulmaa erityisesti psalminselityksissään. Hän tulkitsee psalmin välisoiton tai tauon (sela) merkitsevän painavaa tunnekokemusta ja sanatonta hengen huutoa, jonka kohdalla on erityisesti pysähdyttävä kuuntelemaan, mitä Jumalalla on sanottavaa. Pyrkimys ratkaista ahdistus nopeasti tarkoittaa selän kääntämistä Jumalalle ja yritystä ratkaista paradoksit inhimillisellä viisaudella. Tällöin jää kuulematta se, mitä Jumalalla voisi olla ahdistuksen kautta opetettavaa. (Ratkaisu muistuttaakin nykyistä käsitystä murrosiän kehitystehtävistä). Kumppaneiksi ahdistukseen Luther tarjoaa Pyhän Hengen läsnäoloa (joka on eniten läsnä siellä, missä on pimeintä) ja taitavaa sielunhoitajaa. Läsnäolo ahdistuksissa olisi vierellä kulkemista, ei nopeiden ratkaisujen ja selitysten tarjoamista Jobin kavereiden tapaan.
Postmoderni herätys?
Luterilainen ristinteologinen kokonaisnäkemys vastustaa sitä, että kaikki olisi kepeästi ja yksinkertaisesti tulkittavissa luomisteologisesti Jumalan hyvyyden ilmenemiseksi. Selitykset joihinkin asioihin odottavat sen mukaan vasta lopussa.
Transyhteisö muistuttaa taas monella tapaa sellaista uskonnollista liikettä, josta pikakääntymistä korostaneen herätyskristillisyyden kriitikoilla oli ennen tapana varoittaa. Se on nuorten piirissä leviävä liike, joka tarjoaa nopeita ratkaisuja nuorille melko tyypilliseen vierauden ja outouden kokemukseen. Sukupuoliahdistusta kokevien nuorten määrä onkin länsimaissa kasvanut valtavasti, esim. Suomessa viisinkertaistunut puolessa vuosikymmenessä. Ilmiö koskee erityisesti autisminkirjoisia nuoria, noin 20 kertaa kantaväestöä useammin (ks. Duodecim). Yleistymistä selitetään usein sosiaalisen median vaikutuksella ja ns. sosiaalisella tarttumisella tai mallioppimisella (social contagion).
Transajattelun taustalla on metafyysisluontoinen, ehkä jopa esoteerinen oppi, joka tarjoaa selityksen ja ratkaisun tähän outouden kokemukseen. Yhteisön jäseneksi päästään hieman aikuiskastetta muistuttavalla tunnustautumisteolla, jolla katkaistaan siteet entiseen elämään, usein nimeä myöten. Jos läheiset eivät hyväksy tätä ratkaisua, heidät luetaan siihen vanhaan, josta tehdään irtiotto. Maailma jaetaan mustavalkoisesti vihollisiin ja liittolaisiin. Ihmisten luokittelulle on omat terminsä, ei enää eikkareita ja kääntyneitä tai suruttomia ja heränneitä, mutta wokeja, cissejä ja transseja. Aate ja saarnaajat tulevat jälleen angloamerikkalaisesta maailmasta. Kampanjat eivät enää ole telkkarissa ja traktaateissa, vaan youtubessa ja twitterissä. Rahaa ei enää kerätä stadionilla kolehteina, vaan follauksin ja yrityksiltä.
Jotkut varmaan kokevat saaneensa avun, mutta jäljelle jäänee valitettavan monta eri tavoin rikottua. Hengellisiä termejä analogisesti soveltaen: joskus tällaista uskallettiin kutsua hurmahenkisyydeksi, ratkaisuajatteluksi, kunnian teologiaksi ja tuontitavaraksi. Paljonko selittyy nytkin liikkeen samanlaisella psykodynamiikalla? Miksi monet ennen viidesläisyyttä kritikoineet lähtevät nyt tukemaan tätä liikettä?
J. Hentilän kommenttiin 28.1. klo 18:53.
Tuollainen kritiikki on ns. cancelointia. Ei linkkiä annettu henkilöön, vaan esitykseen. On hyvä saada monipuolista tietoa. Nyt tuli ilmi, että argumentit, joita on kätetty euvät pidä historiallisesti paikkaansa. Minulle on aivan sama kuka nämä faktat esittää, jos hän on tehnyt tutkimusta ja viittaa lähteisiin. Jokainen voi vapaasti kuunnella ja tehdä omat johtopäätöksensä. Sinä haluat jo ennalta ehkäistä leimaamalla henkilön tiettyyn mielestäsi näemmä ei-toivottuun organisaatioon kuuluvaksi, etteivät ihmiset ryhtyisi kuuntelemaan tätä professoria ja saisi tietoa sellaisesta, joka saattaisi vahingoittaa SETAn ja kumppaneiden ajamia asioita.
Tuo toimintatapa on mielestäni eräänlaista ”canceloimista”. Ei toivottu henkilö, ei toivotusta järjestöstä. Vääriksi koetut tiedot, jotka vahingoittavat omaa agendaa yritetään raivata pois ihmisten ulottuvista.
Jos antaa linkin esitykseen, antaa samalla linkin henkilöön, joka esityksen esittää.
Jos annan linkin henkilöön piispa Georg Bätzing tai siteeraan häntä, nimestä voi olettaa hänet saksalaiseksi, itävaltalaiseksi tai sveitsiläiseksi. Epäselväksi jää sekin, onko hän evankelisen vai katolisen kirkon piispa. Jos kirjoitan, että hän on Limburgin piispa, moni jo ehkä voi yhdistää hänet katoliseen kirkkoon. Mutta vasta se tieto, että Bätzing Saksan katolisen kirkon piispainkokouksen puheenjohtaja, kuvaa täsmällisesti hänen positiotaan. Tämä tieto hänestä ei sisällä arvoarvostelmaa hänen näkemyksistään, luotettavuudestaan yms.
Aiheen ulkopuolelle kyllä sinänsä menee, mutta on tärkeää korjata väärinkäsityksiä. Homoseksuaalista identiteettiä, sitä että jotkut ihmiset ovat syntymästään saakka siten suuntautuneita tai että ovat tottumuksesta tai olisuhteista riippuen alkaneet käyttäytyä siten, ei ole keksitty vasta parisataa vuotta sitten. Se on ollut tunnettua jo antiikissa.
Ja koska Kotimaassa keskustellaan etenkin teologisista ja hengellisistä asioista, on todella tärkeää, että tuodaan esiin se tosiasia, että apostoli Paavali kyllä tunsi ja tiesi nämä asiat eikä kulkenut pakanoiden keskuudessa laput silmillään. Minkäänlaista perustetta ei siis ole sille, että koska Paavali ei olisi tiennyt, hän siksi sanoi homoseksuaalisen käytöksen olevan syntiä. Hänelle se oli elämistä vastoin Jumalan luomistyötä ja tahtoa. Sopi se sitten tai ei meidän aikamme ajatteluun.
Juuri tämän takia kirjoitetaan kirjoja tyyliin Jeesus vai Paavali jne. Ja nostetaan vain evankeliumit esiin apostolien kirjeistä vähät välittäen ja ne kieltäen. Tämä ei tietenkään ole kristinuskoa.
Lisäksi ”lähimmäisen rakkastamisen vaatimuksesta” näiden kristinuskon alasajajien tavalla ymmärrettynä on tullut vihan lyömäase niitä kohtaan, jotka pitävät kiinni totuudesta. Sillä kristinuskossa on nimenomaan kyse totuudesta, rakkaudesta totuuteen, rakkaudesta Jeesukseen ja Jumalan sanaan. 2. Tess. 2:10.
Sirkka Perälä, suomensin prof. Baumin luennon noin suurin piirtein ja julkaisin sen blogina. Jos haluat minulta käännöksen kysy yhteystietojani ylläpidolta.
kiitos, löysin kotimaa-blogisi. tosi tärkeän työn teit.
Kiitos! Olin eilen illalla jo se verran väsynyt, että otsikkoon tuli väärä teksti ja heti blogin alkuun myös. Korjasin ne tänään.