Lähetysseuralle keskeinen toimintaperiaate on kumppanuus. Mitä se tarkoittaa käytännössä?
Tuemme olemassa olevia kirkkoja ja kristillisiä järjestöjä, jotta työ on kestävää ja pitkäjänteistä. Tuemme kirkkoja niiden omassa lähetystehtävässään ja pyrkimyksessään kasvaa ja vahvistua. Tuemme kirkkojen omistajuutta ja itsenäisyyttä niiden jakaessa hyvää sanomaa omassa elinympäristössään. Yhteisessä työssä toteutamme vastavuoroisen jakamisen periaatetta ja opimme toinen toisiltamme. Tähän kuuluu resurssien ja osaamisen jakaminen sekä hengellinen yhteys.
Kumppanimme toimivat hyvin erilaisissa ympäristöissä. Yhteiskuntien polarisoituminen, uskonnonvapauden ja demokratian taantuminen, kriisit ja konfliktit, ilmastonmuutos sekä epävarma talous vaikuttavat elämään ja arkeen kaikkialla. Elämän todellisuus haasteineen on myös hengellisen elämän todellisuutta. Uskontojen rooli ja merkitys ihmisten elämässä on suuri arvojen, moraalin ja valintojen näkökulmasta. Uskonnollisilla johtajilla on mahdollisuus vaikuttaa myös rakenteellisiin epäkohtiin. Monet uskonnolliset toimijat ylläpitävät yhteiskunnissaan perustoimintoja, kuten kouluja ja sairaaloita.
Uskontojen merkitykseen on havahduttu länsimaissa uudelleen. Poliittisesti uskonnolliset toimijat nähdään usein kanavana yhteiskunnalliselle muutokselle. Kristinusko kasvaa kehittyvissä maissa ja on maailman suurin uskonto, ja arvioiden mukaan tämä tilanne säilyy ainakin 2050-luvulle.
Kolmenlaisia kumppaneita
Kumppanikirkkomme ovat hyvin erilaisia, mikä näkyy sekä toiminnassa että kumppanuuteen liittyvissä toiveissa. Heidät voidaan jakaa karkeasti kolmeen kategoriaan. Ensimmäiseen kuuluvat länsimaisen lähetystyön tuloksena syntyneet kirkot, joilla on vahva luterilainen identiteetti ja usein länsimaista mallina annettu, taloutta kuormittava raskas hallinto. Afrikan alueella kirkot ovat jäsenmäärältään ja vaikuttavuudeltaan suuria, Aasiassa taas pieniä ja hitaasti kasvavia, mutta diakonisen toimintansa ansiosta merkittäviä omissa yhteisöissään.
Toiseen kategoriaan kuuluvat uudemmat kirkkokumppanit, jotka toimivat ulkopuolelta tulevan hankerahoituksen varassa ja joiden yhteiskunnallinen toiminta on merkittävää. Samalla ne toivovat tukea luterilaisen identiteetin ja seurakuntaelämän vahvistamiseen.
Kolmantena ryhmänä ovat kirkot, jotka toimivat erittäin haastavissa olosuhteissa esimerkiksi uskonnonvapauden suhteen, tai ovat sodan keskellä. Tällöin keskeinen kysymys on edes jonkinlaisten toimintaedellytysten turvaaminen.
Luterilaiset kirkot ovat kahden toisistaan poikkeavan teologisen ajattelun ristivedossa, mikä heijastuu myös ekumeeniseen liikkeeseen. Lähetysseura identifioituu Luterilaisen maailmanliiton (LML) teologisiin näkemyksiin. Ne painottavat esimerkiksi kontekstuaalista raamatuntulkintaa, kirkon yhteiskunnallista vastuuta ja johtajuuden sekä pappeuden moninaisuutta. Toista teologista linjaa edustaa International Lutheran Council (ILC), jonka alle ryhmittyneet kirkot painottavat tunnustuksellista luterilaisuutta. Siinä painottuvat kirjaimellinen raamatuntulkinta ja virkakäsitys, jonka mukaan vain miehet voivat toimia pappeina.
Raamattua ja sen tulkintaa voidaan käyttää myös vallankäytön välineenä
Taloudellisesti heikommat kirkot ovat haastavassa tilanteessa, jos varakkaammat kirkot tukevat heitä omine vaatimuksineen ja tuovat omia kirkkopoliittisia taisteluitaan kumppanikirkkoihin. Tämä heijastuu kumppanikirkkojemme teologiaan ja elämään etenkin antigender-liikkeen ideologiana, joka estää naisia ja muita vähemmistöjä toimimasta miesten rinnalla tasaveroisina toimijoina. Raamattua ja sen tulkintaa voidaan käyttää myös vallankäytön välineenä, mikä ei jätä tilaa kumppanikirkkojen oman teologian tekemiselle. Lisäksi luterilaisia kirkkoja haastavat etenkin Afrikassa jäsenten siirtyminen niihin kirkkokuntiin ja yhteisöihin, joissa lupaus tämänpuoleisesta menestyksestä haastaa luterilaista ristin teologiaa (nk. menestysteologia). Tämä kehitys osoittaa ne puutteet, mitä luterilaisessa kirkollisessa elämässä ja opetuksessa on ollut. Olisi välttämätöntä antaa tilaa luterilaiselle karismaattisuudelle. Samoin olisi välttämätöntä kehittää luterilaista kontekstuaalista siunauksen teologiaa, joka ottaa huomioon sen todellisuuden, köyhyyden ja monenlaisen puutteen, joissa ihmiset elävät.
Tulevaisuuden avainkysymyksiksi kumppanikirkkomme ovat identifioineet johtajuuden ja teologisen koulutuksen. Kirkkojen johtajien työtaakka on usein suuri ja he kaipaavat tukea johtamiseen sekä taitojen että vertaistuen muodossa. Moni toivoo enemmän mahdollisuuksia teologialle, ammatilliselle kehittymiselle, työn kehittämiselle, jatko-opinnoille tai ekumeenisille suhteille. Johtajuuden jakaminen, uusien johtajien kasvattaminen ja etenkin nuorten, naisten sekä vähemmistöjen nostaminen päätöksenteon keskiöihin voi olla käytännössä vaikeaa, vaikka näitä asioita periaatteessa kannatettaisiin. Joissain yhteisöissä myös osa seurakuntalaisista vastustaa johtajien mahdollisia modernimpia ajatuksia tai toimintatapojen uudistamista. Jotkut haitalliset kulttuuriset arvot, kuten käsitykset vallasta, sukupuolesta, iästä, vammaisuudesta tai hierarkiasta estävät johtajuutta kehittymästä niin, että se vastaa kirkon ja seurakuntalaisten tarpeisiin.
Rahapulan ratkaisuksi osa-aikainen pappeus?
Teologinen koulutus etsii uutta suuntaa sekä rahoituksen, pedagogisen osaamisen että henkilöresurssien näkökulmasta. Länsimaisen rahoituksen vähenemisen myötä oppilaitosten verkostoituminen on entistä tärkeämpää, samoin digitalisaatio ja monimuoto-opintojen mahdollisuus. Perinteinen kutsumusajattelu näyttää ohentuneen, eikä kirkkoja pidetä välttämättä houkuttelevina työnantajina esimerkiksi palkanmaksun tai työmäärän näkökulmasta. Luterilaiset identiteetit ja pappeus ovat pohdinnan kohteena sekä yksittäisissä kirkoissa että ekumeenisesti. Tulevaisuudessa pappeus voisi yhä useammin toteutua osittain seurakuntaa palvellen ja osittain muussa ansiotyössä, mikä on hyvä huomioida oppilaitosten koulutusohjelmissa. Opiskeluohjelmien ja teologian kontekstualisointi sekä arjen työn haasteisiin valmistava sisältö on entistä keskeisempää.
Haasteista huolimatta monet kumppanikirkkomme ovat kasvavia, hengellisesti elinvoimaisia ja merkittäviä toimijoita yhteiskunnassa. Kirkkojen kasvu tapahtuu orgaanisesti ja pienillä taloudellisilla resursseilla. Usein merkittävää vastuuta kantavat vapaaehtoiset seurakuntalaiset. Kasvun tueksi tarvitaan koulutusta ja suunnitelmallisuutta. Koulutukseen ja johtajuuteen liittyy myös teknologian, tekoälyn sekä sosiaalisen median mahdollisuudet ja haasteet.
Kirkot ovat huolissaan valeuutisista sekä tekoälyn valvonnasta, mutta toisaalta haluavat oppia hyödyntämään esimerkiksi sosiaalista mediaa tavoittavan työn välineenä. Sosiaalisella medialla on myös tärkeä merkitys diasporayhteisöille, joita syntyy muuttoliikkeen ja pakolaisuuden seurauksena länsimaihin. Kirkot kaipaavat verkostoja, joiden myötä ne voivat oppia ja saada uusia ideoita työhönsä. Ekumeenisen liikkeen ja lähetysjärjestöjen merkitys on tässä suuri, jotta ne tuovat omat verkostonsa kumppaneiden käyttöön. Ekumeenisen liikkeen desentralisaatio ja uudenlaisen lähetysteologian tekeminen ovat jo käynnissä olevia prosesseja. Kumppanikirkkojen elävä hengellisyys ja merkityksellisyys ihmisten arjessa on sellaista, josta länsimaisilla kirkoilla ja kristityillä on opittavaa.
Kati Kemppainen, Suomen Lähetysseuran missiologian erityisasiantuntija
Elina Siukonen, Suomen Lähetysseuran tavoittavan työn projektipäällikkö
Riikka-Maria Kolkka, Suomen Lähetysseuran kieli- ja musiikkityön asiantuntija, lähetystyöntekijä
Osa tekstistä on Lähetysseuran tuoreesta dokumentista Linjaus kristillisestä todistuksesta.
