Elämme uutisvirrassa, tahdomme tai emme.Tapahtumat Suomessa ja maailmalla liittyvät myös tiedonvälitykseen. Voidaan toki kysyä: ”mikä on sen seuraus ja mikä on sen syy?”. 1970-luvulla massamedia oli joukkotiedotuksen ohella käytettyjä avainsanoja. Taustalla oli ehkä marxilainen ilmapiiri, joka näki mielellään massat ja joukot liikkeellä.
Nykyään informaatioräjähdyksen jälkeen puhutaan informaatiotulvasta. Tiedon lisääntyminen kuvataan kuin onnettomuutena, joka kohtaa ihmiskuntaa. Puhutaan myös informaatioähkystä kuin sairautena. Pohjimmiltaan tiedonsaanti on silti ihmisen perustarve. Siihen perustuu nykyhetken ymmärtäminen, menneisyyden arviointi ja tulevaisuuden järkevä suunnittelu. Tieto on meille elintärkeää, varsinkin luotettavat tosiasiat ratkaisevat. Väärien tai vääristeltyjen väitteiden kylväminen on haitallista ja voi aiheuttaa vakaviakin ongelmia.
Tiedonvälityksen muuttuminen muuttaa myös maailmaa — usein odottamattomalla tavalla. Niin kävi kirjapainotaidon tulon myötä, radion keksimisen myötä ja nyt netin myötä. Kaikki tiedonvälityksen mullistukset näyttävät valitettavasti aiheuttaneen myös sotia ja levottomuuksia. Emme tiedä vielä tarkalleen, mitä ongelmia tekoälyn käyttöönotto tuo tullessaan.
Kirjapainotaidon yleistyminen mullisti Eurooppaa hengellisesti ja maallisestikin, seurasi muun muassa uskonpuhdistus ja uskonsotia. Reformaattoreiden ohje kirkolle oli ihan toimiva: kaivetaan esiin yhteinen ja klassinen usko, ja sitten kansan pariin ja seuraavaksi opetusta kehittämään. En rakasta sanaa faktantarkastus, sillä tuota titteliä käytetään turhan propagandistisesti. Silti jollakin tapaa esimerkiksi tohtori Martti Luther oli kiistatta faktantarkastaja omana aikanaan.
Emme ole vielä nähneetkään kaikkea siitä, miten tietotekninen murros muuttaa meitä ja maailmaa. Netti antaa myös kirkolle yhä uusia toimivia alustoja tavoittaa ihmisiä, joskus niinkin että voidaan esimerkiksi koukkuun jääneitä auttaa pois nettiriippuvuudesta — auttaa elämän löytämisessä.
Jeesus kertoo Matteuksen evankeliumissa vertauksen kahdenlaisesta kylvöstä. (Matt. 13:24–30) Isäntä kylvää peltoonsa kunnon viljaa, mutta vihamies käy salaa kylvämässä rikkaviljaa. Molempien annetaan kasvaa korjuuseen saakka, ettei kylvetty hyvä vilja vahingoittuisi, mutta lopussa rikkavilja kerätään poltettavaksi ja oikea vilja aittoihin. Näemme tämän usein elämässämme, sillä monesti valhe näyttää menestyvän totuuden rinnalla. Lopulta laatu kuitenkin ratkaisee, sillä vääryyden hedelmät ovat kitkeriä. Ei niitä kukaan oikeasti halua, ne kantavat kirousta.
Täällä ajassa kahdenlainen kylvö, totuus ja valhe ovat toistensa seassa. Ellemme pidä varaamme saattaa myös oma sisimpämme kiintyä sellaiseen, mikä ei ole totta eikä ole meille hyväksi. Vain kolmiyhteisen Jumalan armo, Jeesuksen läsnäolo ja Raamatun sana voivat pitää sydämemme kompassin kunnossa, niin että emme sorru väärän kylvön mukana, vaan näemme uskon määränpään. Tällä uskon tiellä Jumala on luvannut meitä varjella. ”He tulevat itkien, hartaasti rukoillen, ja minä itse johdatan heitä. – -” (Jer. 31:9)
Pentti Tepsa
Pentti
Kiitos hyvästä tekstistäsi
Mielenkiintoinen kirjoitus, siis erottaako ihminen luonnostaan sen mikä on hyvää ja mikä pahaa, Totuuden sanan valheesta, ei erota sillä kaikki syntyvät paatuneella sydämellä eikä näin kuule Jeesuksen ääntä vaan Jeesuksen tulee parantaa paatunut sydän.
Jeesus toi myös toisen kylväjä vertauksen jossa kylvettiin Jumalan sanaa, siinä ensimmäiset jyvät putosivat tien oheen ja saatana tuli ja otti sydämeen kylvetyn sanan pois, siis kuinka tämä on mahdollista, eikö juuri paatuneen sydämen tähden, paatunut sydän uskoo valheen ei se ota Totuuden sanaa vastaan. Jokainen todellinen Jeesuksen opetuslapsi ymmärtää tämän, siis on saanut/joutunut nöyrtymään ja myöntämään ettei ole kuullut Jeesuksen ääntä.
Mitä ihminen kylvää, sitä hän niittääkin. Pätee vsarmaan myös totuuteen, vaikka maailmassamme ei tutuuteen enää tukeudutakaan, vaan totuus pyritään ”luomaan”.
Kirja ”Tätä emme voi olla tietämättä”, tekijä Budziszewski, J, kuvaa sitä, että on asioita, joita ihminen ei voi olla tietämättä.
Toisaalta ihmisen itsepetostaipumus – jossa alykkäät(kin) voivat olle taidokkaita, huomaamattaankin – vaivaa uskovia uudestisyntyneitä ihmisiäkin.
Nöyrtyminen ei ole kertaprojekti vaan jatkuvaa nöyränä vaain ei nöyristelevänä olemista.
Usein me kaikesta uskovaisuudestamme, uudestisyntyneisyydestämme ja Pyhän Hengen saamisestamme huolimatta suljemme ”hengen korvat” ja luotamme omiin aivoituksiimme enemmän kuin Totuuteen (Totuuden Henkeen) – tosuus kun on tosinaan epämiellyttävää meidän ”egollemme”.
Täydelliset älköön vaivautuko uskovaisiksi.
Henki opettaa niitä, jotka ovat ”Hengessä köyhiä”. Maallisessakin oppimisessa on usein ensin nöyrryttävä myöntämään, että tarvitsemme opetusta ja oppimista.
Täsmentävänä lisäyksenä edelliseen:
Armahduksen todellisuus ja siihen myöntyminen on avaintelijä siinä, että uskallamme tunnustaa (ja tunnistaakin) myös syntisen(ä) viehtymyksemme itsepetoksen ”suloiseen valheellisuuteen” kaikkine selittelyinemme.
On helppo puhua totuudesta ja valheesta mutta paljon vaikeampi erottaa niitä toisistaan reaalisessa maailmassa ja mediassa. Mediassa tiedon totuusarvo ei aina ole yksioikoista, sillä tieto kehystetään – tai jätetään tarkoituksella kehystämättä – usein siten, että sinänsä ei-väärästä väitteestä välittyy ei-totuutta vastaava käsitys.Väärä käsitys tulee myös osatotuudesta, joka lienee se yleisin dis- tai misinformaation synnyttäjä. Tarkoituksellisuus vaodaan naamoida ”retoriikaksi”; ja retoriikka voidaan toisaalta leimata disinformaatioksi. Huijareita on usein liikkeellä, niin viestin lähettäjien kuin niiden vastaanottajienkin puolella. Etsimme virheitä – ja löydämme, tai olemme löytävinämme.