Kirkon tutkimuskeskus on onnistunut tunnistamaan väestön joukosta arvaamattoman vaikutusvaltaisen mutta aiemmin hyvin vähälle huomiolle jääneen kohortin, jonka tekemistä valinnoista riippuu kirkon tulevaisuus Suomessa. He ovat niitä, jotka päättävät lasten kastamisesta, opettavat iltarukouksen ja patistavat kerhotoimintaan. Heidän varassaan on kristillisen tradition välittyminen tuleville polville.
Kirkko on kohdannut vastustajan, jonka kanssa kamppailemiseen sillä ei ole keinoja. Tuo uhkaava olento on nimeltään millenniaalinainen.
Siltä varalta, että joku luulee minun liioittelevan, siteeraan kirkon nelivuotiskertomuksen johtopäätöksiä:
”Erityisesti nuorten naisten haluttomuus identifioitua uskonnollisiksi tulee heijastumaan nopeasti kristillisen perinteen välittymiseen Suomessa.” (Uskonto arjessa ja juhlassa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2016–2019, s. 253; raportti löytyy kokonaisuudessaan täältä.)
Tähän kohtaan voi kuvitella posterin elokuvasta Jättiläisnaisen hyökkäys (Attack of the 50 Foot Woman); sen missä valtavan kokoinen vähäpukeinen naishahmo seisoo hajareisin ruuhkaisen moottoritien yllä, toisessa kädessään auto ja toinen käsi valmiina tarttumaan pakoon juokseviin ihmisiin. En ole elokuvaa nähnyt, mutta kun ajattelee sen ensi-iltavuotta 1958, sen voi kuvitella heijastelevan aikakauden pelkoja naisten asemaa koskevia muutoksia kohtaan. Kun naiset eivät enää tyytyneet rooliinsa kodin hengettärenä, he muuttuivat yhteiskunnan marssijärjestyksen kannalta uhkaaviksi.
Jotain samaa on ilmassa nyt, kun kirkossa havahdutaan siihen, että evankelis-luterilaisen kirkon toiminta ei voisi nuoria naisia vähempää kiinnostaa. Kyse ei siis ole kirkkoa kohdanneesta aggressiosta vaan jostain vielä pahemmasta – välinpitämättömyydestä.
Miten käy Goljatin, kun Davidia ei edes kiinnosta kivien linkoaminen?
Ennustan, että seurauksena on runsaasti nuoria naisia koskevaa huolipuhetta. Lukemattomissa toimi- ja neuvottelukunnissa tullaan vielä murehtimaan nuorten naisten sieluista. Ongelmana tulee kuitenkin olemaan se, että huolipuheen kohteilla on taipumus saada kontolleen niitä ominaisuuksia, joiden lisääntymisestä ollaan huolissaan. Heidät siis määritellään ensisijaisesti juuri tuon huolen kautta. Siksi onkin syytä miettiä laajemmin, miltä kirkko näyttää milleniaalinaisten silmissä. Sitä ehdotti kirkolliskokouksen puheenvuorossaan pappisedustaja Kirsi Pohjola:
”Mitä tarttumapintaa esimerkiksi seurakuntien nettisivut tarjoavat nuorille naisille, kun niiden kuvitus painottuu lapsiin, perheisiin ja ikäihmisiin. Nuorille naisille tämä heijastanee niitä arvoja, sitä aikakauden luonnetta, jota he ovat lähteneet murtamaan, kun hakevat omanlaista tapaansa elää. Kyse ei ole sen enempää kirkosta kuin suomalaisesta kulttuurista, vaan globaalista muutoksesta. Mihin nuorilla (naisilla) on kaipuu? Mistä vastaus kysymykseen, kuka minä olen, mitä voin olla? Onko esikuvia, joista hakea rohkeutta ja suuntaa?”
Ratkaisu tähän ongelmaan on niin helppo, että sitä tuskin keksitään missään kysymykseen varta vasten paneutuneessa hätäpalaverissa: päästetään nuoret naiset ääneen, kuunnellaan mitä heillä on sanottavaa ja otetaan heidän esittämänsä kritiikki vakavasti. Ja jos korviaan oikein höristää, näitä ääniä voi jo kuulla. Esimerkiksi marraskuisessa kirkolliskokouksessa aiheesta piti puheenvuoron itsensä millenniaaliksi esitellyt Anna Lintunen. Hän kuvailee ikäluokkaansa tinkimättömiksi ihmisten välisen tasa-arvon suhteen:
”Minun sukupolvelleni on myös tyypillistä, että kyseenalaistamme rohkeasti auktoriteetteja. Kunnioitus ja pätevyys on ansaittava, sitä ei sanele asema tai arvo. Sama koskee tietoa ja kirkon oppia – suhtaudumme tietoon kriittisesti, emme purematta niele. Ja tähän haasteeseen kirkon olisi rohkeasti vastattava.” (Lintusen puheenvuoro löytyy kokonaisuudestaan täältä.)
Kirkon haaste ei siis suinkaan ole tuo uhkaavan jättiläisen hahmon saanut nuori nainen vaan kirkko itse: sen paikoilleen pultatut rakenteet ja jumiin jämähtäneet käytänteet, kaikki se mitä ihminen on kaikessa viisaudessaan rakentanut kirkon julistaman ilosanoman ympärille. Kun niiden kimppuun jonain päivänä päätetään toden teolla käydä, strategiapalavereihin kannattaa varustautua tsekkaamalla yhteiskuntatieteen oppikirjoista käsitteen patriarkaatti merkitys.
Olli Löytty
kirjoittaja on tamperelainen kirkolliskokousedustaja
Tässä on jotain joka toistuu sukupolvesta toiseen. ”Milleniaalilla” ei ole sinänsä merkitystä
Sukupolvesta toiseen on joukko nuoria naisia joille tasa-arvo on huonoa ja vasta alussa. Ja kaikki mikä on väärin johtuu tasa-arvosta. He tarvitsevat lisää lisää. Lisää etuuksia. Ja vaikka heitä kuinka lahjottaisiin. Ja vaikka heidän häkellyttäävää kauneutta joka juhannus Iltalehdessä ylistettäisiin. Silti he hylkäävät Suomen isoissa ratkaisuissa.
Voi Lenita, Armi, Tarja ja Kaari. Miten huonon esimerkin olette antaneet.
Mikäli kirkonmenoista poistettaisiin kaikki patriarkaalisuus, niin sitten varmaankin nuoret koulutetut naiset täyttäisivät kirkkojen penkit? Niinkö yksinkertaisina pidämme heitä? Eiköhän jokin muu muutos olisi nyt ajankohtaisempi. Kirkossa kannetaan kovasti huolta lähtijöistä, mutta jäljellejääneet unohdetaan.
Väestötappio kunnissa voisi lopettaa sunnuntai kolehdit muuhun kuin seurakunnan omaan toimintaan.
Ja hän sanoi: ”Sentähden minä olen sanonut teille, ettei kukaan voi tulla minun tyköni, ellei minun Isäni sitä hänelle anna”. Tämän tähden monet hänen opetuslapsistaan vetäytyivät pois eivätkä enää vaeltaneet hänen kanssansa.
Niin Jeesus sanoi niille kahdelletoista: ”Tahdotteko tekin mennä pois?”
Simon Pietari vastasi hänelle: ”Herra, kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat; ja me uskomme ja ymmärrämme, että sinä olet Jumalan Pyhä. Joh.6:65-69
Syy Kirkon väestön kattoon löytyy siitä, etteivät ihmiset enää usko Jumalaan.
Kirkon tulisi julistaa Jumalan Valtakuntaa niille, jotka ovat ulkopuolella ja huolehtia niiden ruokkimisesta, jotka ovat sisällä. Jos joku haluaa mennä pois, niin kuka sen voisi estää? ”Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.”
Tulevaisuudessa meillä on ilmeisesti Kirkko, jossa on vain vähän ihmisiä ja näen sieluni silmin, että he ovat miehiä.
Ehkäpä usko Jumalaan on paljon yleisempää, kuin mitä Ismo arvelet. Heille Jumala vain on se ankara tuomari, jota Martti Luther aikanaan kauhistui. Meidän tehtävämme olisi kertoa heille Jeesuksen rakkaudesta heitä kohtaan. Miksiköhän se on meille niin vaikeaa?
Yritämmeköhän ihan liikaa omassa voimassa?
Jos teologian opiskelijoista yli 70% on naisia. Niin Eiköhän siellä muutama nainen tulevaisuudessakin kirkossa ole.
Etääntyvätkö nuoret naiset kirkosta
https://youtu.be/DBGBjFk-p7E
Hanna Salomäki