Millenniaalipapin tunnustus ja toive

Jos minulla ei olisi henkilökohtainen ja hyvin juurtunut usko, olisin hylännyt kirkon kauan sitten. Koska, jos olen ihan rehellinen, koen etten ollenkaan sovi tänne, vaikka minusta voisi monella tavalla sanoa, että kuulun aivan siihen kirkon sisimpään sisäpiiriin. Olen kasvanut kirkossa, olen töissä kirkossa aivan niin kuin mieheni, puolet suvustani on töissä kirkossa – olen jopa ”piispasukua”!

Perhetaustallani ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sen kanssa, että nyt itse työskentelen kirkossa, sellaisia paineita ei ole ikinä ollut. Valitsin työn kirkossa koska uskon, että Jeesus todella on tie, totuus ja elämä ja toivon että jokainen ihminen saisi kohdata häntä ja ottaa häntä vastaan omaan elämäänsä. Haluan palvella Jumalaa koska uskon hänen olevan totta. Uskon Jumalaan, joka on Rakkaus, on armollinen ja anteeksiantava.

Mutta missä oli armo ja rakkaus, kun nuorena ja tuoreena äitinä sain kokea tuomitsevia katseita ja neuvoja koska annoin vauvalleni pulloa enkä imettänyt (koska en pystynyt)? Missä on armo, anteeksianto ja ymmärrys, kun istun lasten kanssa kirkon taaemmalla penkillä jumalanpalveluksessa, joka ei yhtään osallista tai kiinnosta heitä, lapset tylsistyvät ja alkavat liikkua ja nostavat ääntä hiukan liian paljon, ja me kaikki saamme vastaanottaa vihaisia katseita ja hyssyttelyä?

Missä oli rakkaus ja ymmärrys, kun kamppailin motivaation kanssa opiskeluaikoina ja sain kuulla, että alhainen motivaatio ehkä johtui siitä, että minähän olen nainen eikä minusta ollenkaan pitäisi tulla pappi? Missä on rakkaus kaikki ne kerrat, kun olen kirkossa tehnyt asioita tavalla, joka on tuonut luonteeni esille, se joka oikeasti olen, ja minulle on pudistettu päätä ja moitittu koska olin hiukan liian paljon, ei ihan oikein, hiukan erilainen kuin miten yleensä ollaan tai tehdään? Jos minulla ei olisi oma henkilökohtainen ja juurtunut usko olisin jättänyt kirkon kauan sitten. Jos minä koen asioita tällä tavalla, mitenköhän on niiden kanssa, joilla ei vielä ole uskoa tai epäröivät sen suhteen? Kuinka tuhoisia onkin silloin jopa se yksi katse, se yksi kommentti, se yksi hyssailu?

Tottakai olen kirkossa kokenut aivan mielettömän merkityksellisiä yhteisöjä. Yhteisöjä, jotka yhä kantavat minua ja ehkä jopa ovat niitä, jotka saavat minut pysymään kirkossa. Missään muualla en ole nauranut niin kuin kirkossa. Mutta missään muualla en ole myöskään tuntenut itseni niin ulkopuoliseksi. Tuntenut olevani nöyryytetty, väheksytty, tuomittu, turha ja väärä kuin kirkossa. Minä kuitenkin jään koska minulla on henkilökohtainen usko ja tiedän että ne asiat, jotka koen rasittavina kirkossa, johtuvat ihmisistä eikä Jumalasta.

Kirkko on dysfunktionaalinen koska ihmiset ovat dysfunktionaalisia, kirjoittaa Ruth Perrin kirjassaan ”Changing shape” (kirja joka kaikki kirkossa työtä tekevät, luottamushenkilöt ja aktiiviset pitäisi lukea).

Ja totta kai minäkin aiheutan muille kielteisiä kokemuksia kirkosta ja uskosta. Minä loukkaan, en osoita armoa, rakkautta ja anteeksiantoa tarpeeksi. Totta kai on tilanteita kun minun pitäisi hillitä vähän omaa itseäni ja mukauttaa itseäni kokonaisuuden hyväksi. Mutta tästä olen hyvin tietoinen. Ja niin ovat useimmat muutkin minun sukupolvessani ja nuoremissa polvissa. Minun ja nuoremmat sukupolvet tietävät hyvinkin kuinka vääriä he ovat, koska sitä sanomaa kuullaan kaikkialla yhteiskunnassa. Sosiaaliset mediat, yhteiskunnan vaatimukset ja tempo, ruokavalio-, liikunta- ja muita ohjeita ym pitää huolta siitä, että nuoret ja nuoret aikuiset tietävät tarkalleen millä alueilla eivät kelpaa tai tekevät väärin. Synti on paikalla 24-7.

Täytyy olla paikka missä on oikeasti ok olla juuri se joka on. Paikka missä ”olet arvokas, ihmeellinen, ainutlaatuinen ja rakastettu juuri sellaisena kuin olet, olet saanut anteeksi” eivät ole ainoastaan sanoja, vaan käytännössä eletty todellisuus.

Puolitoista vuotta sitten löysin paikan missä rakkautta, armoa ja anteeksiantoa todellakin harjoitettiin. ”Olet rakastettu, arvokas, riität juuri sellaisena kuin olet, olet turvassa” eivät olleet tyhjiä sanoja, vaan eletty totuus ja todellisuus. Mikä paikka tämä oli? Näyttelijänkoulutus! Ja viimeksi kuin kuulin jonkun sanovan jotain todella syvällistä ja rohkaisevaa, ne tulivat life coach opettajalta. Sanat olisivat voineet tulla suoraan Jeesuksen saarnoista, mutta tämä henkilö ei kyllä ollut siitä tietoinen. Ihanaa että löysin tällaisin paikan ja kuulin nämä sanat, mutta – aaargh! – toivon niin että kirkko olisi ollut se paikka missä olisin kokenut ja kuullut nämä asiat!

Rebecka Stråhlman

Teksti julkaistiin ensin ruotsiksi ”Nyckeln”-lehdessä