Jos minulla ei olisi henkilökohtainen ja hyvin juurtunut usko, olisin hylännyt kirkon kauan sitten. Koska, jos olen ihan rehellinen, koen etten ollenkaan sovi tänne, vaikka minusta voisi monella tavalla sanoa, että kuulun aivan siihen kirkon sisimpään sisäpiiriin. Olen kasvanut kirkossa, olen töissä kirkossa aivan niin kuin mieheni, puolet suvustani on töissä kirkossa – olen jopa ”piispasukua”!
Perhetaustallani ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sen kanssa, että nyt itse työskentelen kirkossa, sellaisia paineita ei ole ikinä ollut. Valitsin työn kirkossa koska uskon, että Jeesus todella on tie, totuus ja elämä ja toivon että jokainen ihminen saisi kohdata häntä ja ottaa häntä vastaan omaan elämäänsä. Haluan palvella Jumalaa koska uskon hänen olevan totta. Uskon Jumalaan, joka on Rakkaus, on armollinen ja anteeksiantava.
Mutta missä oli armo ja rakkaus, kun nuorena ja tuoreena äitinä sain kokea tuomitsevia katseita ja neuvoja koska annoin vauvalleni pulloa enkä imettänyt (koska en pystynyt)? Missä on armo, anteeksianto ja ymmärrys, kun istun lasten kanssa kirkon taaemmalla penkillä jumalanpalveluksessa, joka ei yhtään osallista tai kiinnosta heitä, lapset tylsistyvät ja alkavat liikkua ja nostavat ääntä hiukan liian paljon, ja me kaikki saamme vastaanottaa vihaisia katseita ja hyssyttelyä?
Missä oli rakkaus ja ymmärrys, kun kamppailin motivaation kanssa opiskeluaikoina ja sain kuulla, että alhainen motivaatio ehkä johtui siitä, että minähän olen nainen eikä minusta ollenkaan pitäisi tulla pappi? Missä on rakkaus kaikki ne kerrat, kun olen kirkossa tehnyt asioita tavalla, joka on tuonut luonteeni esille, se joka oikeasti olen, ja minulle on pudistettu päätä ja moitittu koska olin hiukan liian paljon, ei ihan oikein, hiukan erilainen kuin miten yleensä ollaan tai tehdään? Jos minulla ei olisi oma henkilökohtainen ja juurtunut usko olisin jättänyt kirkon kauan sitten. Jos minä koen asioita tällä tavalla, mitenköhän on niiden kanssa, joilla ei vielä ole uskoa tai epäröivät sen suhteen? Kuinka tuhoisia onkin silloin jopa se yksi katse, se yksi kommentti, se yksi hyssailu?
Tottakai olen kirkossa kokenut aivan mielettömän merkityksellisiä yhteisöjä. Yhteisöjä, jotka yhä kantavat minua ja ehkä jopa ovat niitä, jotka saavat minut pysymään kirkossa. Missään muualla en ole nauranut niin kuin kirkossa. Mutta missään muualla en ole myöskään tuntenut itseni niin ulkopuoliseksi. Tuntenut olevani nöyryytetty, väheksytty, tuomittu, turha ja väärä kuin kirkossa. Minä kuitenkin jään koska minulla on henkilökohtainen usko ja tiedän että ne asiat, jotka koen rasittavina kirkossa, johtuvat ihmisistä eikä Jumalasta.
Kirkko on dysfunktionaalinen koska ihmiset ovat dysfunktionaalisia, kirjoittaa Ruth Perrin kirjassaan ”Changing shape” (kirja joka kaikki kirkossa työtä tekevät, luottamushenkilöt ja aktiiviset pitäisi lukea).
Ja totta kai minäkin aiheutan muille kielteisiä kokemuksia kirkosta ja uskosta. Minä loukkaan, en osoita armoa, rakkautta ja anteeksiantoa tarpeeksi. Totta kai on tilanteita kun minun pitäisi hillitä vähän omaa itseäni ja mukauttaa itseäni kokonaisuuden hyväksi. Mutta tästä olen hyvin tietoinen. Ja niin ovat useimmat muutkin minun sukupolvessani ja nuoremissa polvissa. Minun ja nuoremmat sukupolvet tietävät hyvinkin kuinka vääriä he ovat, koska sitä sanomaa kuullaan kaikkialla yhteiskunnassa. Sosiaaliset mediat, yhteiskunnan vaatimukset ja tempo, ruokavalio-, liikunta- ja muita ohjeita ym pitää huolta siitä, että nuoret ja nuoret aikuiset tietävät tarkalleen millä alueilla eivät kelpaa tai tekevät väärin. Synti on paikalla 24-7.
Täytyy olla paikka missä on oikeasti ok olla juuri se joka on. Paikka missä ”olet arvokas, ihmeellinen, ainutlaatuinen ja rakastettu juuri sellaisena kuin olet, olet saanut anteeksi” eivät ole ainoastaan sanoja, vaan käytännössä eletty todellisuus.
Puolitoista vuotta sitten löysin paikan missä rakkautta, armoa ja anteeksiantoa todellakin harjoitettiin. ”Olet rakastettu, arvokas, riität juuri sellaisena kuin olet, olet turvassa” eivät olleet tyhjiä sanoja, vaan eletty totuus ja todellisuus. Mikä paikka tämä oli? Näyttelijänkoulutus! Ja viimeksi kuin kuulin jonkun sanovan jotain todella syvällistä ja rohkaisevaa, ne tulivat life coach opettajalta. Sanat olisivat voineet tulla suoraan Jeesuksen saarnoista, mutta tämä henkilö ei kyllä ollut siitä tietoinen. Ihanaa että löysin tällaisin paikan ja kuulin nämä sanat, mutta – aaargh! – toivon niin että kirkko olisi ollut se paikka missä olisin kokenut ja kuullut nämä asiat!
Rebecka Stråhlman
Teksti julkaistiin ensin ruotsiksi ”Nyckeln”-lehdessä
Onkohan kyseessä ns. kohtaanto-ongelma.
Tai olisiko niin, että kirkko on ”kirkkoleämän” paikka, jolla on vain löyhä kosketyspinta ”naormaaliin” arkiseen, ”raadolliseenkin” elämään?
Kirkko lienee vaikea saada ujuttautumaan nykyiseen ihmisten arkeen. Yhteiskuntamme on niin erilainen kuin muinoin, jolloin oli ”kirkko keskellä kylää” – hyvässä ja ei-niin-hyvässäkin. (Viimeinen ajatus, jotta en saisi syytettä nostagosoinnista.)
Blogikuvani kertoo ajasta, jolloin synnyin sotien jälkeen perheeseen, joka oli kokenut kaksi evakkomatkaa ja parhaillaan yritti sopeutua uuteen ympäristöön. Minut oli juuri kastettu ja liitetty siten länisisuomalaiseen seurakuntaan, vaikka perheen kirkonkirjat olivat vielä Luovutettujen alueiden kirkonkirjoissa.
Kierrettyäni maailmaa myös ”ammattikristittynä” olen takaisin samalla seudulla samassa seurakunnassa. Koen olevani täällä tärkeä silloinkin kun istun passiivisena paikallani jumalanpalveluksessa, vain olla möllötän. Sen saavat aikaan seurakuntani työntekijät ja muut läsnäolevat. Välillä jaksan nousta upottavasta passiivisuudestani ja osallistua johonkin. SIihen on annettu mahdollisuus. Seurakuntamme on ollut aktiivinen myös maahanmuuttajien kohtaamisessa. Uskon, että siinä on ollut siunaus meille kaikille jäsenille.
Toisaalta, tällaisen blogikirjoituksen pitäisi herättää meidät kaikki. Hymyn maassa asuessamme toinen ihminen kohdattiin hymyllä. Se oli pääsäänöisesti aitoa . Siellä se kuului asiaan. Täällä hymyilyä pidetään usein överinä, mutta jospa löytäisimme suomalaisen tavan osoittaa hyvää tahtoa: Sinä kelpaat.
Hieno, vahva ja herättelevä kirjoitus! Tack!
Kristillisen kirkon perimmäinen tehtävä ei ole palvella meitä kaikkia koskevissa inhimmillisissä tilanteissa tasaajana ja sovittelijan, vaikka sitä olisikin osaksi. Sen tehtävä on jakaa Jumalan tahdon eli sanansa kokonaisuutta, synnistä ja armosta. Pidimmepä tai muut kirkossa olijat siitä tai emme. Silloin, sanan saarnan ja sakramenttien uskollisena hoitajana kirkko kohtaa kaikki tasapuolisesti. Muut seikat nousee eri lähtökohdista, mutta tämä on se päävirka, jota se on kutsuttu hoitamaan. Eri asia on myös, missä se saa vielä toteutua.
En ymmärrä miksi kirkko sitten vasta herää nuorten aikuisten tavoittamiseen, kun juna jo meni. Rippikoulu oli nuorten kohdalla se mahdollisuus jolloin olisi voitu luoda riparilaisille merkityksellistä osallistumista kirkon toimintaan. Jossa he olisivat nyt nuorina aikuisina. Eikä keinoja näiden tavoittamiseen tarvitsisi pohtia lainkaan.
Sama meininki jatkuu edelleen. Ei edes odoteta, että nuoret jäisivät riparin jälkeen mukaan.
Miksi näin jatkuvasti toimitaan ? Miksiköhän ei edes mietitä mitä riparilla pitäisi tehdä toisin.
Ei Riparilaisten mukaan saaminen ole läheskään niin vaikeaa kuin nuorten aikuisten tavoittaminen.
Eikös juuri ole luettu uutisesta, että tyypillisin kirkosta eroava nuori on 18-vuotias? Eli vain kolme vuotta aikaisemmin rippikoulun ja konfirmaation – Suomen suosituimman aikuistumisriitin läpikäynyt – henkilö? On myös seurakuntia, joissa sekä nuoret että nuoret aikuiset ovat mukana.
REBECKA, kiitos paljon kirjotuksestasi! Olen Toivo Loikkasen kanssa samaa mieltä, aivan upeasti kuvaat omalta kohdaltasi sitä, missä mennään, mitä yhdessä, pyhässä yhteisessä tapahtuu. Nyt blogisi luettuani kello on jo paljon, mutta jatkossa luen niitä Sinulta lisää.
Toimin pitkään työnohjaajana seurakunnassa ja usein mietin, mistä johtuu tämä töksäyttely, enmpatian puute jo työntekijöidenkin välillä? Miksi loukataan? Ja miksi loukkaannutaan? Ainakin yksi syy siihen on, että usko on jotakin hyvin henkilökohtaista, lähellä sydäntä. Mutta jos ja kun se on seurakunnissa johtanut siihen, että oma, henkilökohtainen usko on muuttunut lähes tabuksi, aiheeksi josta ei voi puhua? Jos ja kun näin tapahtuu, on se iso ongelma. Iso kysymys, jonka kanssa meidän tulisi päästä eteenpäin.
Olen joskus tuuminut, onko osalla meitä kristittyjä jonkinlainen töksäyttelyn ja mollaamisen epäarmolahja sekä selvittämättömiä traumoja, jotka hengellisessä yhteisössä jatkavat elämäänsä? Vai onko seurakunnan hierarkkisuus ja tarve esittää ulospäin rauhan ja rakkauden yhteisöä yhdistyneenä toisella tavalla uskovien ja/tai ajattelevien työtovereiden kohtaamisen vaikeuteen yksi syy keskinäiseen kyräilyyn? Björn Vikström puhui joskus siitä, että seurakunnissa on töissä paljon individualisteja, jotka tietävät olevansa oikeassa ja toisten väärässä. Kuulemma paras tapa saavuttaa yksimielisyys on teloittaa ne, jotka ovat toista mieltä. (?)
Yksi syy töksäyttelyyn on siinä, että netti keskustelu toimii toisella tavalla kuin henkilökohtainen kohtaaminen. En tarkoita sitä, että tässä on helpompi töksäytellä. Tämä keskustelu ei vaan toimi samalla tavalla ja saa meissä aikaan erilaisia tulkintoja, kuin silmäkkäin ollessa. Pahinta siinä on se, ettemme usein ole tietoisia siitä olennaisesta erosta, joka näiden kahden keskustelutavan välillä on.
Jotkut ovat sen karvaasti päässeet oppimaan, kun ovat tavanneet ystäviään ja he ovat kyselleet: ” miksi kirjoitat niin negatiivisesti asioista”?
Kirjoittaja kun on pyrkinyt tietoisesti kirjoittamaan mahdollisimman neutraalisti.
Syy on siinä, että kun kirjoitamme tänne neutraalia tekstiä, niin lukija tulkitsee sen negatiivisesti.
vasta sitten kun alamme käyttää positiivisia ilmauksia, niin lukija tulkitsee tekstin neutraaliksi.
Joten vaikea on tämä läksy, ainakin minulle.
Pekka,
Olet oikeassa.
Varsinkin SOME suosii debattia.
On työlästä muotoilla kirjoitustaan sellaiseksi, että se olisi ”mukavaa” ja kuitenkin siinä tulisi itse pääajauts selkeästi esiin – ilman että siitä tulee ”lyhyt johdanto, monimuotoinen ja perusteellinen käsittelyosa ja pohdinto-osineen” – jota kukaan ei jaksa oikeasti lukea (eikä peukuttaa). Tuleeko sitten ”töksäyttelemälläkään” mitään hyvää, on aiheellinen kysymys. Ns. kiltillä tyylillä ei oiken tunnuta tai uskota pärjättävän.
Debatteja on muissakin medioissa suosittu. Ehkä se on viihdyttävää ja tuottavaa. Sillä saa näkyvyyttä.
Vanha sanontahan on, että hyvä kello ei kuulu, huono sitäkin lujemmin.
Jotain 30 vuotta sitten havaitsin mikä mättää rippikoulussa ja miksi lapset ei kiinnostu seurakunnasta. Siitä asti olen asiaa pitänyt esillä ja saanut todeta , että asiasta jauhaminen on ollut aivan turhaa. Kyllähän se turhauttaa ja harmitta ja se näkyy varmasti töksäyttelynä. Surullista on nähdä seurakuntia, joiden papit ei oikeasti edes pyri nuorten mukaan tuloon. Heidän ainoa tavoitteensa on hoitaa työ kunnolla. Riparin kun saa kunnialla läpi, niin työ on hyvin hoidettu.
Kiitos koskettavasta tekstistäsi, Rebecka.
Paljon on meillä oppimista toisten ihmisten kohtaamisessa.