Jalkapallon mestarien liigan otteluiden parhaita hetkiä on mielestäni, kun ottelun jälkeen joukkueiden valmentajat kättelevät, jopa halaavat toisiaan.
Niinpä yllätti, kun erään seurakunnan kirkkoherran vaalin hävinnyt hakija kirjoitti lehteen tapahtuneen ”suuren vääryyden”. Ehkä häviäjät joskus niin ajattelevat, mutta harvoin sitä kirjoitetaan julki. Mistä oli kysymys?
Kun tulin ensimmäisen kerran valituksi kunnanvaltuustoon, paikka ratkaistiin arvalla kahden yhtä monta ääntä saaneen ehdokkaan kesken. Arpa suosi silloin minua. Hävinnyt sanoi lehtihaastattelussa, että ”demokratia ei toiminut”. Milloin demokratia toimii?
****
Olen seurannut viime aikoina käytyjä kirkkoherranvaaleja. Niissä suuri kysymys on vaalitapa. Käytetäänkö suoraa vai välillistä vaalia? Molemmilla tavoilla on omat kannattajansa ja hyvät perustelunsa. Molemmat toteuttavat periaatetta, että seurakuntalaiset valitsevat itselleen paimenen.
Suoran vaalin heikkous on, että äänestysprosentti jää kovin alhaiseksi. Tulokseen voi äänestäjien vähäisen määrän vuoksi jopa melko helposti vaikuttaa. Eräässä seurakunnassa tulokseen saatettiin vaikuttaa merkittävästi kuljettamalla yhden tukijoukon toimesta äänestäjiä bussilla äänestyspaikalle.
Suorassa vaalissa saattaa syntyä vilkasta keskustelua seurakunnan asioista, mikä on hyvä asia. Mutta siinä voi olla, että valinta tapahtuu puutteellisilla perusteilla.
Suoran vaalin keskusteluissa saattaa kuulla perusteluina mm., että hakija on ”hyvä tyyppi”, ”erinomainen saarnamies” tai ”oiva laulaja”. Pelkästään näillä ominaisuuksilla ei välttämättä nykyaikana onnistuta viranhoidossa kovin hyvin, mistä saattaa seurata ongelmia.
Nykyään kirkkoherralta vaaditaan paljon tietoa ja taitoa johtamisessa, henkilöstöhallinnossa ja talouden hoidossa. Niitä on vaikea arvioida kansanvaalissa.
Väitän, että kirkkovaltuuston tai seurakuntaneuvoston suorittamassa vaalissa seurakuntalaisia kuullaan laajemmin, ja tulosta on vaikeampi manipuloida. Siinä voidaan myös vertailla ehdokkaita objektiivisemmin viran nykyisiä vaatimuksia ajatellen, ainakin on syytä näin olettaa. Toki luottamushenkilötkin voivat erehtyä.
”Suuresta vääryydestä” kirjoittanut viran hakija tarkoitti juuri vaalitapaa. Hänen mielestään vääryys tapahtui, kun seurakuntalaiset eivät saaneet käyttää suoraan äänioikeuttaan. ”Kirkkovaltuusto valitsi kirkkoherran seurakuntalaisten puolesta.”
Taustalla ehkä oli ajatus, että suoralla vaalilla tulos olisi ollut toisenlainen. Hakijat ja kannattajat suosivat jompaakumpaa vaalitapaa sillä perusteella, kummalla olettavat itse tai suosikkinsa menestyvän parhaiten.
Valinnan kahden vaalitavan välillä tekee seurakunnan ylin luottamushenkilöelin eli kirkkovaltuusto tai seurakuntaneuvosto. Kaksi vaalitapaa on ollut käytössä vuodesta 2014.
****
Toinen piirre vaaleissa on, että ehdokkaita julkisesti vertailtaessa jää usein heidän hengellinen suuntautumisensa tai mielipiteensä piiloon. Esille otetaan hakijoiden koulutus ja kokemus tai mainittu saarna- ja laulutaito, mutta äänestäjät eivät ainakaan kokonaan ja varsinkaan sisäpiiri noilla perusteilla tee valintaansa?
Olettamukseni ja havaintoni on, että kirkollisella ja hengellisellä suuntautumisella on suuri vaikutus valintaan. Sitä selvitellään rivien välistä ja piilossa, mutta sitä ei sanota ääneen. Myös sukupuoli taitaa edelleen vaikuttaa, vaikka vähenemässä määrin, samoin herätysliiketausta, vaikka ehdokkaat yleensä ilmoittavat tulevansa kaikkien kanssa hyvin toimeen.
Näin on kirkossa laajemminkin. Linjaeroja ei juuri käsitellä julkisesti valinnoista ja päätöksistä keskusteltaessa ja niitä valmisteltaessa, mutta ne näkyvät tuloksissa. Puhutaan vertauskuvin tai vain kuiskaamalla. Miksi? Tuskin erilaiset näkemykset poistuvat sillä, että niistä ei puhuta avoimesti.
Muistaakseni arkkipiispa Tapio Luoma on puhunut useaan kertaa tarpeesta tulla toimeen eri mieltä olemisen kanssa. Se on tärkeämpää kuin olla yhtä mieltä. Ollaan eri mieltä, mutta silti yhdessä.
Luin jutun eilen. Hyvä haastattelu. Valotti hienosti taustaa. Minuun henkilökohtaisesti teki vaikutuksen kohta, jossa toimittaja Seppälä kirjoitti:
”Ulkopuolisesta voi tuntua oudolta, että Ilolalle oli suuri askel myöntää, että Jumalan valtakunnan edustajan roolissa vl-liikkeen johtohenkilöt voisivat tehdä vääriä arvioita.”
Totta. Vieraalta tuntuu. Näin se silti varmasti on erityisesti silloin, kun maallinen, erehtymiselle ja vallankäytölle altis valta läpikotaisin teologisoidaan.
Kun on pitempään seurannut uutoisintia VL-liikkeestä, niin on merkillistä huomata kuinka kyseessä on eräänlainen ajojahti, jossa kissojen ja koirien kanssa etsitään liikkeestä vikaa. Jos ei sitten löydy mitään uutta, niin sitten kaivetaan joku vanha juttu vuosikymmenien takaan.
Tässäkin jutussa ilmenee, että tarkoituksena on saada VL-liike luopumaan Raamatusta ja hyväksymään liberaalin maailmankatsomuksen. Tämähän ei sinällään yllätä, sillä niin minäkin vastapuolena iskisin juuri VL-liiikkeeseen, koska sen piirissä on epäilemättä eniten uskovia Suomessa.
Nyt kyllä Mauno Mattila kirjoitti asiaa. Varmaan onkin niin, että suuri osa Suomen uskovista lukeutuu SRK-laestadiolaisuuteen. Onhan SRK-laestadiolaisuus todella iso ryhmittymä Suomessa. Toivon, että Mattila todella seisoo sanojensa takana. Toivottavasti Mattilan sanoihin ei kätkeytynyt piilo-viestiä, että KAIKKI Suomen aikuiset ja esim. ei-kehitysvammaiset ”uskomassa olevat” löytyvät SRK-laestadiolaisuuden piiristä. Pienten lasten, kastettujen tai ei-kastettujen, kohdallahan SRK-laestadiolaisuuden tiedetään opettavan mitä opettaa. Eli toivon todella, ettei Mattila tarkoittanut Suomen uskovaisilla vain aikuisia VL-laestadiolaisia ja kaikkia pieniä lapsia.
On totta, että mm. anonyymissä netti-maailmassa SRK-laestadiolaisuus joutuu usein kohtuuttomien hyökkäysten kohteeksi. Mutta niin joutuvat monet muutkin kristilliset ryhmittymät tai uskovat kuten esim. eräs KD-ministeri. Kyllä anonyymissä SUOMI 24 -maailmassa VL-kansakin puolustautuu, hyökkää ja toisinaan rajustikin. Muita Suomen kristillisiä ryhmittymiä saatetaan nimittää noin vain ”saatanan omiksi” tms. Kovin suurta arvoa tosin ei anonyymiselle netti-keskustelulle voi antaa. Ei viime kädessä esim. SUOMI 24 -foorumia lukeva kansalainen voi tietää, onko joku nimimerkin takana oleva henkilö oikeasti esim. VL-laestadiolainen vai joku ”TROLLI”. Tämänkään takia en itse näe mitään syytä osallistua SUOMI 24 -keskusteluihin varsinkaan hengellisten asioiden tiimoilta.
Ilolan tekstit ovat tervetullutta sanoittamista siitä, mitä tapahtuu monen vaiennetun ja hiljaisen todellisuudessa. Miksi tuosta todellisuudesta pitäisi vaieta vl-liikkeen sisälläkin? Ja miksi ne, jotka sen ovat sanoittaneet, leimataan toistuvasti? Tässä suhteessa toimintatavat täyttävät lahkon tuntomerkit täysin – siinäkin että liikkeeseen kohdistuva kritiikki leimataan ajojahdiksi.
Jumalalle kiitos, monet hiljaiset ovat löytäneet äänensä. Ja tuo ääni ei enää vaikene. Eikä se jätä väärään rauhaan ketään.
Ei kaiketi Jumalan valtakunta ole demokratia, eikö kaikki valta ole Jumalalla.
Aivan, mutta onhan siinä ihmisellä oma vastuunsa. Vai onko kaikki, mitä tapahtuu, Jumalan säätämää ja tekemää? Miksi Raamatussakin on paljon ohjeita ihmisille?
Mielestäni demokratia toteutuu silloin kun siihen yhteisten pelisääntöjen avulla avoimesti pyritään.
Demokratia ei voi joka tilanteessa antaa ainoaa oikeaa toimintatapaa. Niin kuin tuossa Markku Jalavan kertomassa tapauksessa. Arpominen on tehty demokratian hengen mukaisesti. Yhteisiä toimintaohjeita ei voi luoda niin vedenpitäviksi, ettei voi synyä mitään yllättäviä poikkeustilanteita. Poikkeuksia syntyy säännöistä useinkin. Poikkeuksen tekeminen säännöstä voidaan tehdä sellaisella tavalla, ettei itse sääntö siitä mitätöidy. Joissakin tilanteissa poikkeus jopa vahvistaa sääntöä.
Kiitokset hyvästä pohdinnasta.
Vaalitavan valintaan vaikuttaa/saattaa vaikuttaa se, millaisesta seurakunnasta on kysymys. Valitessamme kirkkoherraa omaan seurakuntaamme, tuomiokirkkoseurakuntaan, otimme vaalitavasta päättäessämme huomioon myös sen seikan, että olimme valitsemassa piispan tuuraajaa. Päätimme, että seurakuntaneuvosto suorittaa kirkkoherran valinnan.
Molemmissa vaalitavoissa on sekä hyviä että huonoja puolia. Ns. kansanvaalissa tulee valtuksi eniten ääniä saanut, eikä vaalia voi pätevyysperustein kumota. Jos äänestysprosentti olisi korkea, saisi seurakunta näin mieluisan kirkkoherran. Mutta koska äänestysaktiivisuus kirkon vaaleissa on yleensä valitettavan alhainen, on kansanvaalin huonona puolena se, että se tarjoaa jollekin aktiiviselle ryhmittymälle hyvät mahdollisuudet junttaukseen, jolloin voittaja ei ehkä nautikaan kuin pienehkön vähemmistön kannatusta. Toisaalta välilliseen aaliin on päässyt, käsittääkseni vastoin alkuperäistä tarkoitusta, pesiytymään oikeuskäytäntö, jossa vaali on voinut kumoutua viimeistään hallinto-oikeudessa sillä perusteella, että pätevin hakija on syrjäytetty. Tällöin mitätöityy seurakunnan oikeus valita kirkkoherransa ja vaali voitaisiin pikemminkin siirtää tuomiokapitulille, joka parhaiten pystyy arvioimaan hakijoiden pätevämmyyttä.
Alhainen äänestysprosentti on totta myös välillisen vaalitavan kohdalla, koska valinnan suorittava luottamuselin on sekin päässyt asemaansa alhaisen prosentin seurakuntavaaleissa.
Lauluääni on iänikuinen klisee, joka tuskin koskaan on ratkaissut yhtään ainutta kirkkoherranvaalia. Tuskin saarnataitokaan, minkä kyllä huomaa kuunnellessa yleensä melko latteita saarnoja.
En kyllä kovin paljon luota neuvostojen ja valtuustojen rekrytointiosaamiseenkaan. Ei niihin mitään arvioinnin ammattilaisia eksy. Hyvät valinnat onnistuvat luottamushenkilöistä huolimatta, eikä niiden ansiosta.
Teemu K,
”Ei niihin mitään arvioinnin ammattilaisia eksy. Hyvät valinnat onnistuvat luottamushenkilöistä huolimatta, eikä niiden ansiosta.”
En juuri luottaisi ammattilaisinkaan, muutama vuosi sitten VTT:n pääjohtajaa valittaessa otettiin ammattilaisten mielestä ylivoimaisesti paras ehdokas. Pitkäaikaisen ja hyvän johtajan valinta on aina hyvin vaikeaa.
Molemmissa vaalitavoissa on samat hakijat. Vaikea uskoa, että vaalitapa vaikuttaisi lopputulokseen. Hyvä hakija noteerataan molemmilla tavoilla ja vastaavasti sopimaton ei saa enemmistöä aikaan niin pienemmässä kuin suuremmassakaan ryhmässä.
Seurakuntavaaleissa, joissa luottamuselimien jäsenet valitaan, on yleensä korkeampi äänestysprosentti. Lisäksi jo ehdokasasettulussa haravoidaan seurakuntaa melko laajasti, joten pidän sitä näillä perusteilla kattavampana. Toki tilanne voi vaihdella eri seurakunnissa ja yksittäisissä vaaleissa.
Myös seurakuntavaalissa kalastellaan äänestämään henkilöitä, joilla ei ole selkeää käsitystä seurakunnan toiminnasta, kun eivät siihen itse osallistu. Miten näiden henkilöiden äänestysinto lisää demokratiaa kirkossa? Ei kai kirkon demokratia voi olla vain sitä, että äänestetään vaaleissa?
Pekka Veli Pesonen: Minusta täysi seurakunnan jäsen voi olla, vaikka ei osallistuisi tapahtumiin. Seurakunta on hengellinen yhteisö. Jäsenillä tulee olla muukin funktio kuin vain maksaa kirkollisveroa. Kun maksaa veroa, pitää jo senkin vuoksi olla oikeus äänestää vaaleissa. Kuka arvioisi, minkä asteista jäsenen osallistuminen on?
Funktioni olikin Markku, siinä, että kaikissa vaaleissa kalastellaan ääniä. Se kai on ihan normaali käytäntö. En harmittele sitä, että kaikki jäsenet saavat äänestää. Tottakai saavat. Ei siinä mitään.
On tietysti hyvä kun seurakunnan toimintaan osallistuu nekin , jotka muutoin ovat siitä vieraantuneet.
Hyvää keskustelua. Blogisti: ”Kuka arvioisi, minkä asteista jäsenen osallistuminen on?” Kirkko on hengellinen yhteisö osallistumisesta huolimatta. Valo tyhjän kirkon ikkunoissa on mukavampi nähtävä kuin pimeä kirkkorakennus.
Keskustelu osoittaa sen, että kansankirkko instituutiona itsessään herättää erilaisia näkemyksiä pappien kelpoisuudesta sekä virkoihin että saarnatuoleihin. Kenen joukossa seisot, kenen lippua kannat? Monia aatteita sekä ”lippujen kantajia” on. Demokratian sekä dogmien perustukset tutisevat.
Herätysliikkeiden, puolueiden, sekä muiden omasta näkökulmasta hyvää asiaa ajavien suuntausten agitaattorit voivat pettyä ja pettyvät, koska eivät välttämättä kirkossa tule kuulluiksi sillä tavalla kuin odottavat.
Kaikki saavat tulla, mutta harmoniasta on turha haaveilla. Kirkko Suomessa historiansa aikana on kokenut useita murroksia yhteiskunnallisten muutoksien johdosta. Lisää on tulossa?
Sadinmaa/Kotimaa: ””Minulle on hoettu vuosikaudet kuinka kirkkoa voi uudistaa vain sisältäpäin. Se ei ole totta, koska ongelmat ovat syöpyneet kirkon rakenteisiin ja käytäntöihin. Jos joku oikeasti pyrkii uudistamaan ja haastamaan aikansa eläneet rakenteet, hän löytää itsensä ulossuljettuna, demonisoituna, erotettuna.”
Monia uudistajia löytyy. Kuka pitäytyisi vain tunnustuksessa? Useita pappeja on erotettu siksi, että pysyvät tunnustuksessa. Tunnustuksessa pysyminen ei moniääniselle kansankirkolle kelpaa?