Lokakuun 31. oli minulle yllättävä juhlapäivä. Luther-tutkijana tiesin toki jo ennalta, että on reformaation ”lähtölaukauksen”, teesien julkistamisen 499-vuotispäivä. Tiesin senkin, että reformaation juhlavuosi alkaa rukouspalveluksella, jossa Paavi on mukana.
Silti tuon palveluksen sisältö yllätti. Liikutuin kyyneliin, kun paavi ja Luterilaisen Maailmanliiton presidentti halasivat toisiaan alttarilla. Katselin tilaisuuden koko lopun ajan tippa silmässä. Oli tapahtumassa jotain sellaista, mitä olin koko aikuisikäni toivonut, mutta mitä en uskonut näkeväni.
Rukouspalvelus jatkui positiivisissa merkeissä. Molempien kirkkojen korkeimmat johtajat korostivat kirkkoja yhdistäviä asioita. Ja pyysivät anteeksi menneitä viholliskuvia, vastakkaainasetteluja ja erimielisyyksiä.
Kiinnitin erityisesti huomiota siihen, että paavi korosti ”yhteisen pöydän” eli ehtoollisen tärkeyttä. Yhteisen ehtoollisen puolesta puhuivat myös muut katoliset ja luterilaiset kirkon johtajat. Näiden puheiden jälkeen virallinen ehtoollisyhteys voisi toteutua jorReformaation 500-vuotisjuhlassa.
Vaikka ehtoollisyhteys onkin toteutumassa, luterilainen ja katolinen kirkko eivät ole yhdistymässä. Meillä molemmilla on omat oppimme ja painotuksemme ja oma käsityksemme pappeudesta.
Mutta lokakuun lopussa oli kirkon ETYK. Juhlittiin yhteistä uskoa. Ja allekirjoitettiin sopimus, jossa todettiin, että luterilaiset ja katoliset ovat yhtä Kristuksessa. Olemme oksia samassa viinipuussa. Jatkamme matkaamme erossa olevina veljinä, jotka kohta voivat kokoontua yhteiseen ehtoollispöytään.
Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on oma haasteensa. Meidän kirkkomme 1000 euron kysymys on, milloin saadaan aikaan ehtoollisyhteys luterilaisen kirkon ja sen suurimman herätysliikkeen, vanhoillislestadiolaisuuden välille. Siitä ollaan paljon kauempana kuin luterilaisten ja katolisten välisestä ehtoollisyhteydestä.
Ongelmana on SRK-lestadiolaisuuden seurakuntaoppi, jonka mukaan vain vanhoillislestadiolaiset ovat tosi kristittyjä. Tämä ylläpitää tarpeetonta juopaa kirkkomme sisällä.
Ja tämä rajanveto heijastuu koko yhteiskuntaan ainakin täällä Raahen seudulla, missä vanhoillislestadiolaiset ovat iso vähemmistö. Kun omaan ryhmään kuulumattomia ei pidetä tosi kristittyinä, on vaikeuksia kunnioittaa heitä täysinä ihmisinä.
Suomen luterilaiselle kirkolle on tärkeää päästä ehtoollisyhteyteen katolisen kirkon kanssa. Moni meistä lomailee Ranskassa, Espanjassa, Italiassa tai jossain muussa katolisessa maassa. Kaikille meille avautuu pian tilaisuus osallistua ehtoolliselle paikallisissa kirkoissa. Minä olen tehnyt näin jo vuosikymmeniä.
Mutta vielä tärkeämpää luterilaiselle kirkolle olisi saavuttaa ehtoollisyhteys oman kirkkomme kirkkomme sisällä. Se tarkoittaisi, että myös SRK-lestadiolaiset voisivat nauttia ehtoollista missä tahansa Suomen kirkossa kenen tahansa papin jakamana, myös minun.
Tämä olisi paras mahdollinen lahja 100-vuotiaalle Suomelle ja 500-vuotiaalle Luterilaiselle kirkkoperheelle.
– Pekka Elonheimo –
pappi ja 2-kertainen teologian maisteri
Lue myös:
Ovatkohan Pekka tietosi ihan ajan tasalla, vaikka täällä samassa kirkossa elämme ja olemme? Siis Raahen kirkossa. Kyllä minä ainakin olen jakanut kymmeniä kertoja ehtoollista vanhoillislestadiolaisille, vaikka olenkin sikäläisen tulkinnan mukaan uskomaton pappi. Se periluterilainen oppi, ettei sakramentin jakajan epäuskoisuus vaikuta sakramentin pätevyyteen, on ymmärretty ja hyväksytty myös vanhoillislestadiolaisuudessa. Eli oman kokemukseni mukaan jaamme yhteisen pöydän ja paljon muutakin yhteistä. Sunnuntaiden ja pappien valikoimista tietenkin jossain määrin tapahtuu, mutta aita on kyllä paljon matalampi kuin nuoruudessani tässä samassa kaupungissa.
Jostain syystä minua ei tuo vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi paljon häiritse. Ensinnäkään kun sitä ei tarvitse ottaa henkilökohtaisesti, se ei johdu minusta, vaan heidän uskostaan. Kunnioitan sitä. Toiseksi se on minusta niin toisarvoinen asia, pidetäänkö minua oikeassa uskossa olevana vaiko eikö. Enhän itsekään seuraa omaa uskoani vaan Herraa ja Hänen sanaansa.
Totean kuitenkin, etten halua turhentaa sinun kokemustasi. Iloitsen joka kerta kun näen sinut yhteisessä kotikirkossamme. Alban kanssa tai ilman.
Pekka kirjoittaa: ” – – Juhlittiin yhteistä uskoa. Ja allekirjoitettiin sopimus, jossa todettiin, että luterilaiset ja katoliset ovat yhtä Kristuksessa. Olemme oksia samassa viinipuussa. Jatkamme matkaamme erossa olevina veljinä, jotka kohta voivat kokoontua yhteiseen ehtoollispöytään.”
Ehtoollisyhteyden edellytyksenä on siis, että pidämme toisiamme veljinä Kristuksessa. Vaikka jatkammekin matkaa erossa olevina, on määränpää sama ja kummallekin mahdollinen saavuttaa.
Tällaista julistusta on meidän toistaiseksi turha odottaa vl-liikkeen suunnalta. Emme ole ”yhtä Kristuksessa”, emmekä ”oksia samassa viinipuussa”. Se oksa, jolla Pekka, Teemu ja minä istumme, on auttamatta katkennut ja juuria vailla.
Teemu näyttää suhtautuvan tilanteeseen ihailtavalla stoalaisella tyyneydellä. Asiaan on yhtä hyödytöntä puuttua kuin sanoa vuorelle: Älä ole vuori. Mutta kyllä Taivaan sade ja Hengen tuuli voi korkeimmankin vuoren murentaa. Jotakin tällaista olen havaitsevinani esim. Joona Korteniemen Hulluinhuonelainen-blogin keskusteluissa. Voin toki olla väärässä…
Teemu sanoo: ” – – oman kokemukseni mukaan jaamme yhteisen pöydän”. Tämä ei mielestäni vielä merkitse ”ehtoollisyhteyttä” yllä kuvatussa mielessä. Siinähän edellytyksenä on, että tunnustamme olevamme yhtä Kristuksessa.
Enemmän on yhteiseen pöytään suostumisessa kyse erilaisesta sakramenttikäsityksestä vl-liikkeen ja kansankirkkomme välillä. Ehtoollinen ei ole syntien anteeksiantamuksen paikka eikä yhteysateria, jossa samassa uskossa olevat jakavat yhteisen pöydän. Ehtoollinen on vain ”muistoateria uskon vahvistamiseksi”. Näin ollen voi ehtoollisen jakaa myös epäuskoinen pappi (siis ihan Lutherin linjoilla tältä osin).
Lutherin linjoja noudattaa myös kirkossa ehtoollisen viettoa edeltävä yleinen rippi. Myös vl-liikkeessä edellytetään ehtoollisvieraalta tekosynneistä vapaata puhdasta mieltä. Tätä synninpäästöä ei tietenkään voi saada kirkon yleisessä ripissä (eikä myöskään epäuskoisen papin yksityisessä ripissä). Sen voi antaa vain Pyhän Hengen omaava vl-kristitty (pappi tai maallikko).
Olen kuullut, että vl-papin jakaessa ehtoollista vl-kristityt nostavat alttarilla kätensä merkiksi siitä, että tarvitsevat synninpäästön. Tämän pappi sitten antaakin ”Jeesuksen nimessä ja veressä” jokaiselle henkilökohtaisesti ennen leivän ja viinin jakamista. Tavalliset epäuskoiset ehtoollisvieraat jäävät tätä lisäystä vaille.
Epäuskoisen papin (kuten Pekka ja Teemu) jakaessa ehtoollista antaa tämän edeltävän synninpäästön alttarin vieressä joku vl-liikkeeseen kuuluva (mielellään pappi, mutta kai maallikkokin kelpaa?).
Onko tässä kuulopuheessa perää? Millaisia kokemuksia Pekalla ja Teemulla on Raahen seudulta?
Minä en ole huomannut, enkä ota kantaa kuulopuheisiin. Niitä on liikkeellä ihan liikaa muutenkin.
Kiitos vastauksesta, Teemu. En itsekään usko, että kyselemäni käytäntö olisi kovin yleinen. Kyllä sille kuitenkin vl-kontekstissa voisi perusteluja löytyä. Takana on käsitys vl-liikkeen sisällä ja sen ulkopuolella olevan papin antaman synninpäästön pätevyyserosta (vrt. piispa Salmen synninpäästö suviseuroissa 2013).
Wikipediasta poimittua: Synninpäästö eli absoluutio tarkoittaa kristinuskossa syntien anteeksiantamista. Jumalanpalvelukseen kuuluu yleinen rippi ja sen jälkeen yleinen synninpäästö. Liturgiassa liturgi johdattaa seurakunnan synnintunnustukseen. Sen jälkeen hän julistaa synninpäästön. Seurakunta ottaa synninpäästön vastaan sanalla aamen.
Jos siis liturgi ja ehtoollisen jakaja ovat kumpikin vl-pappeja (esim. sama henkilö), ei kai kuvaamaani henkilökohtaista synninpäästöä alttarilla tarvita. Mutta jos liturgina on epäuskoinen pappi, se periaatteessa tarvitaan. Ymmärsinköhän oikein?
Vl-liturgin antama yleinen synninpäästö on siis pätevä ”seiniä myöten”. Ei se kuitenkaan epäuskoisia koske. Heidän on ensin tehtävä parannus. Vl-kontekstissa tuo parannus kuitenkin tapahtuu juuri vl-uskovan antaman synninpäästön kautta. Näin siis koko kirkkokansa olisi (tietämättään) saanut vl-parannuksen armon. He kantaisivat Pyhää Henkeä ainakin sen ajan kun alttarilla ovat (tai ehkä kauemminkin, jos eivät suoraan kirkosta kapakkaan mene).
Jos ehtoollista jakava vl-pappi ei kuitenkaan pidä vl-liikkeen ulkopuolisia uskovaisina edes vl-papin antaman yleisen synninpäästön jälkeen, jakaa hän ehtoollisen ”pakanalle”, jolloin ehtoollisvieras nauttii sen turmiokseen.
Pyydän anteeksi huhupuheisiin vetoamistani. Niitä tosiaan liikkuu tarpeeksi ilman minuakin. Vl-papit ovat varmaan työtovereina hyvin yhteistyökykyisiä ja -haluisia. Eihän tuon seurakuntaopin tarvitse ”tavallista” pappia häiritä, kyse on tosiaan heidän uskostaan. Vl-pappia itseään se kuitenkin voisi häiritä asettamalla hänet tilanteisiin, joita yritin (ehkä turhankin) kärjekkäästi kuvata. Pyydän anteeksi tätäkin.
Sellaista tapaa, että ehtoollispöydässä haluraan myös synninpäästö, tapaa joskus muillakin kristityillä. Sehän on tavallaan turha, koska ehtoollinen itse on ”syntienne anteeksisaamiseksi”. Synninpäästö alttarikaiteella ei tuo mitään lisää bonusta ehtoolliseen. Se on toisaalta hyvin ymmärrettävää, koska intensiivinen hetki alttarilla voi käynnistää tunteissa tarpeen omakohtaiseen synnintunnustukseen.
Kiitos Teemulle lisätiedoista.
Miikka Ruokanen kuvailee SRK:n ehtoollisopetusta kirjassaan Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus (1980, 165). Hän lainaa ensin Päivämiestä: ”Kun synnit on anteeksi Jeesuksen veressä, silloin alttarin sakramentti onkin muistoateria – – ” ja jatkaa: ”Käsite ’muistoateria’ ilmentää hyvin sitä, että ehtoollinen itse ei ole armon ja anteeksiantamuksen paikka, vaan se viittaa muualle eli muistuttaa siitä, missä armon saamisen paikka on: ’Jumalan valtakunnassa’, jossa ristiinnaulittu ja ylösnoussut Vapahtaja Pyhän Henkensä kautta vaikuttaa.”
Ruokanen jatkaa viitaten Augsburgin tunnustukseen: ” – – ettei ehtoollista anneta niille, joita ei sitä ennen ole tutkittu ja jotka eivät ole saaneet synninpäästöä.” (CA 25.) Lopuksi Ruokanen toteaa: ”Tunnustuskirjojen ja Lutherin periaatetta kirkossa toteutetaan ehtoollisen viettoa edeltävän yleisen ripin kautta. SRK:n vaatimus ripin ja parannuksenteon tehokkaammasta soveltamisesta ehtoolliselle pääsyn edellytyksenä ei liene tunnustuksen vastainen, vaan pikemminkin päinvastoin.”
Tarkoitukseni ei siis ole ”kuulopuhetiedoillani” mitenkään mollata kuvaamaani vl-kristittyjen ehtoolliskäytäntöä. Sehän on täysin linjassa luterilaisen tunnustuksemme kanssa, ja Teemun todistuksen mukaan sitä tapaa muissakin kristittyjen ryhmissä. Minunkin mielestäni on hyvin ymmärrettävää, että tuo vakava tilanne alttarilla voi synnyttää henkilökohtaisen synninpäästön tarpeen.
Kuten Teemu toteaa, on tuo synninpäästö alttarikaiteella tavallaan turha, koska ehtoollinen itse on “syntienne anteeksisaamiseksi”. Se ei tuo mitään lisää bonusta ehtoolliseen. Mutta juuri tässä se ero onkin. ”Tavalliselle evlutille” se on vain ylimääräinen bonus, mutta vl-uskovaiselle välttämättömyys, koska ”ehtoollinen ei ole syntien anteeksiantamuksen paikka”.
Erot ehtoollisopetuksessa ovat melko tavallisia eri ryhmien välillä. Niitä voidaan ehkä pitää varsin harmittomina suhteessa kirkon ydinsanomaan. SRK-lestadiolaisuudessa tuo ero kuitenkin juontuu eksklusiivisesta seurakuntaopista. Onko sekin vain harmiton ja toissijainen lisäpiirre, johon ei kannattaisi kiinnittää huomiota?
Teemu sanoo, ettei tuo seurakuntaoppi häntä paljon häiritse. Pekka taas kokee, että se ”ylläpitää tarpeetonta juopaa kirkkomme sisällä” ja ”kun omaan ryhmään kuulumattomia ei pidetä tosi kristittyinä, on vaikeuksia kunnioittaa heitä täysinä ihmisinä”.
Miten sitten itse suhtaudun? Mitä se on minun uskostani pois, miten jotkut toiset uskovat – näin on minulta usein kysytty. Tiedän, että suuresti arvostamani vl-ystäväni pitävät minua kyllä ”täytenä ihmisenä”. Minulta on pois vain se, että he pitäisivät minua myös veljenä Kristuksessa. Mutta tarvitseeko senkään häiritä minua? Olisi varmaan parempi opetella suhtautumaan Teemun tavoin: Se on heidän ongelmansa (jos sen sellaiseksi kokevat), eikä minun. Turha on yrittää vuoria kaataa. Jumala sen tekee aikanaan, jos hyväksi näkee.
Sanallisen synninpäästön yleensä lukee vanhoillislestadiolainen pappi saarnansa osana tai liturgi rippisanoissa. Silloin sitä ei tarvitse erikseen pyytää enää alttarilla. Ja hyvä niin. Suon sen heille, vaikka ulkopuolisen korvin se kuulostaakin riitiltä, jota osaa odottaa tietyssä vaiheessa puhetta. Saarna voi olla hyvin rikkaasti päivän tekstiä selittävä ja siitä ammentava, mutta tietyssä vaiheessa se lähtee tutulle ladulle, josta tietää synninpäästön kohta tulevan. No, sama arvio pätee tietysti meihin muihinkin useimmiten.