Jotain 10v. Olin kesällä usein tätini luona Sysmässä. Hänellä oli tapana käydä kylällä seuroissa. Oli jännittävää palata sieltä metsän poikki pimeässä ja ihmetellä kiiltomatojen loistetta sammalikossa.
Yhtenä iltana tädillä oli este ja läksin seuroihin naapurien kanssa. Paluumatkalla kysyin : ”miten minä voisin tulla uskoon.” He vastasivat että alat vain uskomaan ja kerrot tädillesi että olet uskossa.
Palatessani täti oli jo nukkumassa ja kerroin asian ”rengille”, jonka kanssa jaoin saman huoneen.
Hän vastasi, että ne uskonasiat on akkojen juttuja. Älä sinä puutu niihin. Siihen jäi sillä kertaa oma uskoontuloni.
Toinen yritys sen suuntaan oli vähän alle ripari ikäisenä, kun olin talvisessa metsässä etsimässä toukkia lahoista kannoista . Sieltä lähtiessä ja illan jo hämärtyessä huomasin hukanneeni hansikkat.
Aloin etsinä niitä lumihngesta. Väsyneenä nojasin yhtä puuta vasten ja huokasin rukouksen. Silloin takanani muutaman kymmenen metrin päässä kaatui puu lumen painosta. Juoksin puun luo ja lähdin latvan suuntaan tarpomaan ja siinähän ne hanskat sitten oli. Kerroin tapahtuman tuoreeltaan kaverini isälle, ja hän totesi: ”olipa kummallinen sattuma”. Siihen sortui taas uskoni.
Mielessä oli se, että elämällä täytyy olla jokin tarkoitus. Minulle ei riittänyt tavallinen tulevaisuus ammatista ja perheestä ym. Jotakin syvempää täytyi olla, joka antaisi kaikelle muule merkityksen. Sitten näin torilla uskovia tyttöjä laulamassa. Ja jotenkin tajusin, että näillä oli uskossaan se mitä itse kaipasin. Olisi tehnyt heti mennä porukkaan mukaan, mutta en kehdannut, kun kaverit oli siinä ympärillä.
Sain käsiini traktaatin ja kutsun kokouseen. Illalla kapungilla pyörällä ajellessani en muutakaan seuraa löytänyt, niin menin siihen kokoukseen. Olin papin puheen aikan heittänyt sekaan omia kommettejani ja jotkut vähän jo alkoivat pelätä. Pappi päätti puheensa sanoin:” hyvää yötä ja kauniita unia. Niitä näkee jos on hyvä omatunto. Jollei sitä ole niin voi jäädä tänne ja saada sen.
Eipä minulla ollut ja jäin. Sain ripittäytyä sille papille ja sain sen hyvän omantunnon, jota kaipasin.
Myöhemmin sen sitten moneen kertaan hukkasin ja lopulta en enää kehdannut mennä uskovien porukoihin. Aloin elää omien mielihalujeni mukaan. Tein asioita, joita yhä kadun.
Sitten työpaikalla kohtasin uskovan ja siitä sain idean lähteä kirkkoon. Siinä ehtollisella uskoin Jeesuksen maksaneen kaikki velkani ja siitä alkoi sitten vaivalloinen uskon elämäni.
Vai tuliko usko minuun ?
Molempi parempi: tulla uskoon ja uskon tuleminen minuun.
Näkökulmaero. Jos usko tulee ihmiseen, niin kai ihminen sitten voi sanoa, ett
tulee uskoonkin – omasta näkövinkkelistään.
Nykyäänhän on tapana korostaa sitä, mitä koen, erityisesti miksi tai milliseksi itsensä kokee.
Sanomme: ”tulin mieheksi”, emme sano: ”mieheys tuli minuun”; sanomme: ”tulin naiseksi”, emme sano, että ”naiseus tuli minuun”. (Nämä olivat vain esimerkkeinä, jos joku kaipaisi muita vaihtoehtoja.)
*Tulin mieheksi’ ei ole ihan sama kuin ’tulin mieheyteen (miehisyyteen tai miehekkyyteen’). ’Tulla’ merkitsee kahta asiaa, liikkumista ja muuttumista. Ulkomaalainen voi tulla Suomeen tulematta suomalaiseksi.
Kiitos Jukka. Uskoon tulo on kuitenkin aika keskeinen asia Apostolien toiminnassa. Kaikki perustui siihen, että ihmiset tuli uskoon. Miksiköhän uskoon tulo nykyisin ei tunnu olevan ollenkaan tärkeää?
Onhan se kovin kummallinen kehityssuunta.
Piispa Häkkinen on ilmaissut mielipiteenään, että ”Olennaista ei loppujen lopuksi olekaan ihmisen oma usko vaan uskon kohde: Jeesus Kristus.”
Sit mielt miekiin oon.
Jollei tiedä onko itse uskossa, niin uskoon kannattaa tietenkin tulla. Jolloin tiedostaa sen mihin lapsena jo on kastettu. Kyllä mielestäni moni tarvitsee nimeomaan tuon uskoontulon kokemuksen, jotta voi itsensä identivioida uskovaksi. Pohjimiltaa uskoontulo on jotakin, jota emme täysin voi käsittää. Sillä se on Pyhän Hengen salattua työtä meissä.
Uskoontulon jälkeen arvot voivat muuttua radikkalisti.
Se mikä ennen oli tärkeää ei enää ole. Aivan uudet asiat tulee merkityksellisiksi. Muutos on sisäisesti valtava. Raamattua oli ennen vaikea ymmärtää ja nyt se tulee omakohtaiseksi ja puhuttelevaksi.
Hengelliset asiat oli ennen jopa luontaan työntäviä ja nyt niihin haluaa paneutua yhä syvemmin. Erityisesti Jeesus nimi tulee tärkeäksi ja koko elämän sisällöksi. Omassa sisimmässä asuva synti tulee elämän suurimmaksi murheeksi. Semmoista on uskovan elämä. Täysin purjein kohti uusia pettymyksiä. Itseen ja muihin joutuu pettymään mutta Vapahtajaan ei koskaan.
Pekka Veli. Kiitos todistuksestasi.
Nyt kuitenkin olen uskossa ja kun keskustelen jonkun tuntemattoman kanssa, niin yllättäen voin havaita tämän olevan myös uskova. Samaan tapaan sattaa joku muukin tunnistaa minut uskovaksi, jostakin mitä itsestäni ilmaisen. Siitäkin huolimatta, etten mitään hengellistä siinä toisi esiin. Yleisessä tiedossa näyttää olevan, että on uskovia ja niitä, jotka ei ole. Miksiköhän sitten uskoontulo on monelle jonkinlainen punainen vaate ?Jollaista pitää ainakin vastustaa, ja muita uskoontulosta varottaa?
Sen vielä käsitän, että näin menettelee uskosta osattomat, mutta että jotkut kristitytkään eivät hyväksy koko uskoontulon käsitettä.
Uskoontulo ymmärretään usein ’hurahtamiseksi’, jonkinasteiseksi mielenhäiriöksi. Usein se sen tapaista näyttää olevankin. Sitä verrataan toisinaan rakastumiseen. Ohimenevästä ilmiöstä kummassakin taitaa olla kysymys. Kun uskoontulon huuma menee ohi, alkaa uskon tiellä kilvoittelu. Kun rakastuminen haihtuu, on aika rakastaa.
Rakkaus voi vuosienkin päästä hurahtaa uudelleen omaan puolisoon. Kunhan edellytykset hurahtamiselle saadaan jälleen kohdalleen. Syvät onnellisuuden ja rakastumisen tunteet on mahdollista saada elpymään hyvinkin tulisesti.
Sama koskee jo kymmeniä vuosia uskon tietä kulkenutta. Uskovaa joka on jo väsynyt ja uupunut omaan mahdottomuuteesa kristittynä.
Sitten kun tähän yrittämisen ja erehtymisten risukasaan paistaa Jumalan armon aurinko, niin jopa löytyy ihan alkuperäisiä uskoontulon tunnelmia.
Uskovan elämä on paluuta uudelleen ja uudelleen uskon juurille, eli ritin juureen. Sieltä löytyy valtava ilo, rohkeus ja rakkaus, jonka saapukea kuin viitan ylleen.
Tunnekuohut ovat poikkeuksia. Rakkaus on arjen harmaudessa kantava voima.
Pidän kokemuksessasi mielenkiintoisimpana sitä, että uskoon tulemiseen tarvittiin nähtävästi ympäristön tai ainakin joidenkin ihmisten hyväksyntä. Ilman niitä uskoon tuleminen aina tyssäsi.
Mistä tämä voisi mielestäsi kertoa?
Antero, varsinkin vapaakirkollisuudessa korostetaan sitä, että uskoon tulleen pitäisi todistaa uskoon tulostaan mahdollisimman pian. Tätä perustellaan sillä, että ”sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan”. Tuo Pekan kokemus heijastaa tätä.
Lestadiolaisuudessa taas lähdetään nimenomaisesti siitä, että kukaan ei voi ”sopia asioitaan kahden kesken Jumalan kanssa” vaan usko ja anteeksi antamus saadaan vain ja ainoastaan aikaisemmin uskoneen suullisen synninpäästön kautta. Koska ”usko tulee kuulemisesta ja usko Kristuksen sanan kautta”. Usko on omakohtainen ja samalla yhteisöllinen asia. Jeesuskin opetti Isä meidän- rukouksen eikä Minun Isäni -rukousta.
Tässä näkyy sekin, että Homo sapiens sapiens on ihan lähtökohtausestikin sosiaalinen ihmisapina.
Kiitos Antero hyvästä ja ihan keskeiseen asiaan porautuvasta kysymyksestä. Sysmäläiset naapurit eivät osanneet auttaa minua uskoon. Uskoon ei tulla noin vain, että aletaan uskoviksi.
Ei uskoon tulla silläkään, että käydään ripittäytymässä aina, kun omatunto alkaa kolkuttaa.
Usko ei synny siitäkään, että näkee ihmeen tapahtuvan, ei edes selvästä rukousvastauksesta.
Silti en tiedä mitään hienompaa tehtävää, kuin se, että saan johtaa jonkun uskoon.
Usko ei ole ihmisen oma teko, eikä omien ponnistelujen tulos.
Usko on lahja, jonka Jeesus antaa sille joka sen haluaa ottaa vastaan.
Oma erheeni oli se, että yritin perustaa uskoni ensin siihen, että ryhdyn vaan uskomaan ja myöhemmin sitten siihen että ripittäydyin usein. Ne on sinänsä hyviä asioita, mutta ne oli sitä, että perustin uskoni johonkin omaan yritykseen. Siksi uskoni ei ollut kestävällä pohjalla ja se sammui kuin tulitikku, kun tuli pienikin tuulenvire.
Usko tullee vain siitä, että luottaa siihen, mitä sanotaan Jumalan sanassa. Minun kohdallani se kai oli siinä ehtollisella, kun uskoin, että Jeesus on verensä vuodattanut minun syntieni tähden.
Siinä on koko uskon salaisuus. Ne jotka turvaavat muihin tahoihin hylkäävät sen armon, jota heille tarjotaan. Minä en osannut turvautua kokonaan Jumalan armoon Kristuksessa, enkä taida osata sitä kunnolla vieläkään. Huomaan juuri tässä kohtaa lipsuvani uudelleen ja uudelleen. Jolloin ilo uskostani katoaa ja opetuslapsena olosta tulee kivireen vetämistä. Sitten taas Jumala jossain vaiheessa sanasa kautta palauttaa ruotuun ilo ja riemu palaa. Se tässä on hienoa, että, jokainen paluu tuottaa yhtä suuren ilon, kuin ensimmäinen kerta. Ehkä jopa suuremman.
Pekka Veli. Minusta uskoon nimenomaan voidaan tulla ripittäytyessä. Rippi on yksi parannuksen tekemisen muodoista, ja siinähän on kaksi osaa: syntien katumus ja tunnustaminen sekä synninpäästön sana, joka on mitä kirkkainta evankeliumia. Sitä, mikä synnyttää uskoa. Tässä on kysymys juuri siitä, onko erityinen uskoontulokokemus välttämätön vai ei. Erilaisia uskonelämän käännekohtia kun voi joka tapauksessa olla monia elämän aikana.
Antero,
EIikai uskoon tulemisessa välttämättä muita ihmisiä saati heidän ”kelpuuttamisaan” tarvita. Kuitenkin ihmisen ajatuksia selkeyttää usein se, että voi toisille omista ehkä ”vellovistakin” asioista kertoa. Näinhän on ohan ”profaaneissakin” asioissa, esim. vaikka työtehtävissä. Minullekin entinen esimies antoi tehtäväksi ”sujuvasti kuunnella” erään aisantuntijan ”ääneen ihmettelyjä” – siitäkin huolimatta, että en niistä kuin osan itse ymmärtänyt.
Uskoontulossa voi olla paljonkin kysymys siitä, että kristinuskon ”idea” kyselijälle selkiytyy usein paremmin vuorovaikutuksessa. Oma lukunsa on tietenkin ne tunnetut lieveilmiöt, joihin Markokin viittasi. Vaarana on aina, että asiasta tehdään ”uskoontulon ja uskossaolon suorittamista” – mistä ei todellakaan ole kysymys, vaikka uskoontulo jollain tavalla ilmenee (ja tulisikin ilmetä) elämässä. Toivon mukaan jossain hyvässä tietenkin.
Tapojaha tulla uskoon (ja päätyä armollisen Jeesuksen löytämäksi) on varmaan. hyvinkin erilaisa. Ihmiset ovat Raamattua lukiessaan tulleet uskoon,. Muslimimaissa kerrotaan jopa unien olleen edesauttamassa asiaa, vaikka unet tietysti ovat omalla tavallaan ”vaarallisiakin” elämän suunnan antajikisi. Toiset ovat tulleet äkkinäisesti, toiset pikkuhiljaa.
Tietysti uskoon voi tulla ripittäytymällä. Enkä tiedä tulinko itse uskoon siinä vai jossain muussa. Nyt Antero kysyi vain sitä, mihin se usko tyssäsi. Sen nyt vain käsitän. Usko tarvitsee vahvan kasvupohjan.
Lutherkin varoitti niitä, jotka luottivat pelkkään kasteeseen, että se on vain kipinä, jonka päälle Saatana voi helposti kaataa ämärillisen vettä.
Ihmispelko esti minua menemästä silloin torilla uskovien seuraan ja sama pelko estää nyt Vapahtajastani puhumista.
Tässä on sama tilanne kuin noissa syöpähoidoissa, että ne voi myös aiheuttaa syöpää. Samoin pelkkään kasteeseen, rippiin ja jopa uskoon tuloon luottaminen voi saada aikaan sen, että etääntyy uskon varsinaisesta ytimestä, eli Jeesuksesta. Ei etsi armoa yksin Hänessä, vaan alkaa rakentaa hiekalle, eli oman kristillisen elämän varaan.
…”saan johtaa jonkun uskoon” . Kovin on itserakasta !
Vähän sama kuin alkoholismissa, tarvitaan aina isompi annos, että se ”ilo” löytyy.
Tässä taivaan portilla on tärkeäkeimmäksi asiaksi muodostunut se, että mahdollisimman moni menisi ajoissa portista sisälle. Koskaan ei voi tietää ketä Jumala kutsuu. Joten kaikkiin tulee suhtatua niin kuin he olisivat jo perillä.
Olet tuossa ihan oikeassa Charlotta että olen hyvin itserakas. Jopa usein inhottavalla tavalla. En tiedä enkä tunne ketään muuta jonka kanssa minun olisi vaikeampi tulla toimeen. Tätä minun on nyt vain pakko sietää. Vaikeata on ollut, eikä valoa tunnelinpäässä näy.
Niinpä Pekka,
Eli unohdetaan siirretään syrjään tuo ”uskoontulo”, koska oleellista on se, että nyt ollaan uskossa.
Jotenkin ”johdonmukaista”, muttei raamatullista eikä Raamatusta.
Tällaisissa ”loikissa” teologia auttaa.
Totuus on niinkuin mutkaisella alppitiellä mönkivä rekka. Pitäisi päästä ohittamaan!
Siispä, rakennetaan ohituskaistoja, joihin teologia tuo ainekset. Tähän projektiin mm. Platon on antanut ainekset ja taidon.
Olen tavannut ihmisiä, jotka eivät ole tuleet uskoon, vaan ovat siihen lapsuudestaan asti kasvaneet sisälle. Jos väittäisin, että he eivät ole uskovia, niin en voisi perustella millään omaakaan uskoani. Ei usko voi olla uskoa omaan ratkaisuun, vaan silloinkin perusta on evankeliumin sanoma.
Pekka sekavata, ei niinkään sinä vaan tämä uskomisen labyrintti mistä jälkikäteen raortoit!
Anna olla, äläkä tee kokonaista blokia tehdäksesi tyhjäksi tulla uskoon tietoisesti. Ole uskossa ja turvaa Jeesukseen, mutta älä ohjaa muita samaan alkuun ”ollako vai eikä olla” ja koska oltiin tai olin.
Sinun oma vakuutus tämän päivän tilasta pätee ja siitä vain sinä olet vastuussa ja Henki sen sinulle todistaa, niinkuin muillekin.
Kirkon piirissä on paljon uskovia, jotka ei itse tiedosta sitä. He odottavat yhä jotain ihmeellistä uskoontuloa, tai erityistä Jumalan kutsua. Joten kyllä heitä jatkossakin rohkaisen omistamaan koko täyden evankeliumin.
Pekka,
Et pääse selvemmille vesille tässäkään kommentissasi.
Tietysti periaate on evlut kirkossa ja sakramantaalisessa opissa se, ettei tarvi tietää, tuntea tai haluta, jos on lapsena, esimerkiksi, kastettu.
Katson, ettet voi tämän selvemmin sanoa, vaan vetoat omaan aitoon tai epäaitoon tietämättömyys-epävarmuuteen. Viittaan taas omaan kertomukseesi, että ”tulin uskoon, niin … ehkä 10-vuotiaana, ehkä ehtoollisella vai olisikohan se ollut joskus näitä aikaisemminkin”. Edellinen vapaasti kerrottuna sinun vapaasta kertomuksestasi.
Eihän sinun tarvi keneltäkään lupaa kysyä rohkaisuihisi, kun ne ovat lain ja evlut kirkon opin puitteissa.
Uskon asiaan, uskoontulo ja hengellinen tutkiskelu ei koskaan ole ”vai olisikohan se ollut, tai, on uskovia, jotka eivät itse sitä tiedä/tiedosta”. Täysi Evankeliumi ei ole muuta kuin uskoontulo. Vähempi ei riitä eikä enempää tarvi.
Täysi evankeliumi on Jumalan rakkaus Jeesuksessa. Hän on ovi ja kaiken perusta. Muuta perustusta ei voi olla. Turha tästä on kiistellä. Jos joku ei ole uskossa, niin hänen pitää tulla, mutta jos jo on, eikä sitä tiedä, niin ei voi tulla uskoon, jos jo on.
Uskon että sinäkin Reijo tunnistat sen kuka on uskossa ja kuka ei.
Joten mikä on ogelma?
Pekka,
Luvallasi tai ilman on selkeyden vuoksi tylytettävä:
Olen kertonut, että ilman uskoa on mahdoton olla otollinen Jumalalle, siis vanhurskautettu, kelvollinen eli Taivaan Valtakunnan kansalainen. Asia on vakava ja ihmiselle se tärkein ja vastaanotettava, eli jatkettava Pietarin alottamaa ”tehkää parannus”-saarnaa.
Kun parannusta tehdään, niinkuin jo Johannes Kastajan airut-aikana, niin se on todistus siitä että, hänen luokseen tuli ihmisiä, jotka tunsivat piston sisimmässään ja halusivat tehdä parannuksen. Sen merkiksi ja todistukseksi kaikille, Johannes kastoi heidät parannuksen kasteella. Siitä lähtien kaikki julistus pidettiin selkeänä, tehkää parannus-julistuksena, eikä …… ”oliko se vastasyntyneenä, 10-vuotiaana vai 20-vuotiaana uskonnollisten toimitusten yhteydessä”.
Eli ei voida antaa todistusta onko tultu uskoon, saatikka koska, mutta tänään kohdistadutaan Jeesuksen uskoon, josta syystä oma usko ei ole tärkeä.
”Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin.” (1Tim 1:15)
Minä en luokittele ketään, vaan Jumalan Sana luokittelee. Asia on selvitetty Apostolien tekojen toisessa luvussa, niin uskoontulo, kaste, Pyhän Hengen kaste, uskovien yhteys, joka perustuu Jeesuksen sovitustyöhön ja jota Jeesuksen käskystä alettiin muistella, painottaa uskovien kesken leivän murtamisella.
”Uskon että sinäkin Reijo tunnistat sen kuka on uskossa ja kuka ei. Joten mikä on ongelma?”
En pidä ongelmana sitä mitä tunnistan ja mitä en. Se on aina ilmeinen, alkaen asianomaisesta itsestään. Siksi epäilevät hakevat varmuutta, siihen mitä muut sanovat vakuuttava heillä olevan. Nämä muiden sanomiset siitä, että ”kyllä se ahdistava, epävarma tunne” tasaantuu, poistuu saa aikaan paatumuksen, jota vääräksi rauhaksi kutsutaan. Ihminen kuitenkin aina itse paaduttaa itsensä, vaikka muut avustaisivatkin.
Käsitän uskoontulon juuri sellaisena, mistä Nikodeemus sai yöllisessä keskustelussa kuulla. ”Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä mistä se tulee ja minne se menee”. Uskoontuloa ei voi laittaa meille mieluiseen kaavaan. Se on Pyhän Hengen työ.
Pekka,
Jatkan tylytystäni:
Kun Jeesus siirtyi Isän oikealle puolelle Hän pyysi Isää lähettämään Pyhän Hengen, joka on Jumalan yhteyskanava uskoviin.. Eli, niinkuin Jumalan mikään muukaan ”osa” ei ole näkyvä, eikä tunnusteltavissa, niin Pyhä Henkikään ei näy meidän luoduilla aisteilla. Pyhän Hengen yhteys on kuin tuuli, muttei puhalla missä sattuu vaan missä Hän tahtoo. Hengessä uskova tuntee sen, koska Jeesus on uskovassa Pyhän Hengen kautta sisällisesti. Myös oleellista on se, että Jumala on ilmoittanut missä hänen Henkensä ei esiinny, eli ei asu, ei ole.
Jumalan analysointi teologisesti on ymmärtämättömyyttä, koska vain uskossa uskova ”analysoi” ja pystyy siihen jopa tarkasti, jos sellaista tarvetta eteen tulee.
Nikodemukselle ennen uskoontuloa Henki oli kuin tuuli. Uskoontultuaan se ole Hengessä todellinen osa hänessä, näkymätön joka näki näkymättömiä ikuisia asioita.