Olen opiskellut dogmatiikkaa sivuaineekseni, jotta papit eivät puhuisi minua pyörryksiin. Raamatun sijaan monen muunkin kannattaisi tavailla dogmatiikkaa, jotta oikeasti tietäisi mitä kirkko opettaa. Pelkän Ison Kirjan perusteella voi tulla iso vahinko. Opit, dogmit, on muotoiltu historillisissa tilanteissa – niillä on syynsä ja tarkoituksensa, eivätkä ne maistu miltään ilman pureskelua.
Opiskeluni sattui aikaan, jolloin Suomessa alettiin Seppo A. Teinosen johdolla puhua mystiikasta. Teinonen suomensi mystiikan klassikoita, kuten Ignatius de Loyolaa, Ristin Johannesta ja Pyhää Teresaa.
Mystikot liikkuivat syvällä hengellisen elämän eli spiritualiteetin ytimissä. He kertoivat ja kirjoittivat kokemuksistaan ja käsitteellistivät niitä. Syntyi väitteitä ja lauseita, joiden sisältö ei ollut kirkon opin vastaista, mutta poikkesi perinteisestä ilmaisusta. Mystikot taistelivat tiukan opillisuuden ympärille tilaa hengittää. Samalla he yrittivät pysytellä kirkon uskollisina poikina ja tyttärinä.
Mystikot olivat opin härnääjiä. He eivät tyytyneet ulkoa opittuihin lauseisiin, vaan kaivoivat ilmaisuja opille omista kokemuksistaan. Sen vuoksi kirkolliset vallanpitäjät saivat olla varpaillaan mystikkojen kanssa.
Samaan ongelmaan törmäsivät myöhemmin vaikkapa luterilaiset kirkon piispat, jotka yrittivät suitsia yksilön kokemusta korostavia herätysliikkeitä.
Uskon humalluttama ihminen vetoaa samoihin oppeihin kuin uskon penseä virkamies. Heidän henkensä eivät kuitenkaan ole samalla aaltopituudella. Toiselle oppi on kiteytynyt totuus ja ikuinen valo, toiselle historiallinen lausuma ja tulkintojen järkevä peili.
Onko oppi kuollut ja usko elävä? Onko usko hullu ja oppi viisas?
(Edellä oleva on pitkälti lainaus Kotimaahan 21.11. kirjoittamastani laajemmasta kirkon oppia käsittelevästä kirjoituksesta.)
Mystikkojen ajatukset ovat tainneet pruukata vapaasti lentää yli kirkkorajojen.
Upsalassa homileettista seminaariaan käyvä L L Laestadius tutustui katolisiin mystikkoihin, ja teki tuttavuutta myöhemminkin.
Miten on nyt? Minulla on sellainen mielikuva, että niitä suomennetaan vieläkin.Tämä oli mielenkiintoinen aihe. Saamme varmaan kuulla lisää.
Kannattaisi tutustua vähän myös eksegetiikkaan.
Nyt olis sitten hyvä saada vastaus sekä dokmatiikan eli kirkon opin mukaan että eksegetiikan mukaan kuinka saadaan Pyhä Henki??
Miksi olisi tärkeää, koska ilman Pyhää Henkeä ei voi ymmärtää Jeesuksen Sanaa eli evankeliumia.
Pyhä Henki on Jumalan persoona. Tuskinpa ihminen voi sitä itselleen omia enempää kuin Isää tai Poikaakaan. Jumala on pyhä ja me olemme sýntisiä. Ei meistä Jumalaa tule.
Koetin osoittaa vastaukseni Arille, mutta se näkyy toisellakin yrittämällä siirtyneen Osmon alle.
Arille: Ef:n kirjeen mukaan Pyhän Hengen sinetti (eli ”tav” otsaamme) saadaan Kristuksessa. Henki on Hänen Henkensä, joka ei leijaile siellä ja täällä, vaan tulee Kristuksessa. Apt. mukaan eräät Johanneksen kasteen saaneet saivat Pyhän Hengen voimakkaalla tavalla, kun Paavali kastoi heidät Jeesuksen nimeen.
Riittääkö sulle tällainen saamistapa, vai tarvitaanko joitakin kommervenkkejä Jeesuksen lisäksi?
Uskoa vain saamme. Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen. Se riittää.
Osmo Kauppinen, mitä oli opetuslapsien ”usko” ennenkuin heihin vuodatettiin Pyhä Henki, ymmärsivätkö he sitä mitä Jeesus puhui ja opetti??
Miltä maistuu kirkon oppi?
Ovat kovia tuomitsemaan eikä kukaan, ei kukaan valvo näiden tuomiojulistajien, kirkon sisällä toimivien vanhauskoisten toimintaa. Jopa niin, että joissakin kirkon sisällä olevien uskonyhteisöissä tulkittu Jumalan sana menee Suomen lain yläpuolelle.
Siltä maistuu kirkon oppi tosi monelle. Ja tämä näkyy ihan selvästi mm. kirkosta eroamisluvuissa.
Pasanen. Ihminen ei voi omia itseensä Pyhää Henkeä. Usko kolmiyhteiseen Jumalaan on Jumalan lahja.
Osmo Kauppinen, mitä tarkoitat, eikö Jeesus lupaa Pyhää Henkeä opetuslapsille??
Onko siis tämä vastaanottamien ”omimista”??
Se mitä kysyn on että huomaako ihminen eron kun saa Pyhän Hengen, siis samoin kuin opetuslapset, Paavali??
Jeesus antaa, sinä et voi itse ottaa.