Koska minusta tuli raukkis? Sitä minä mietin eilen. Miten paljon ajasta menee nykyään sen puolustelemiseen, mitä minä en ainakaan ole. Minä en ainakaan ole mikään suvakki, minun sukuni on syvimmästä sopukasta Pohjois-Pohjanmaata, jossa lapsina leikittiin kirveillä. Niin siinä teille.
”Sä oot siellä Lähetysseuralla töissä, ootsä joku uskis sit?” Ehdin tuskin vetää henkeä alkaessani todistelemaan, että en tietenkään. El Salvadorista oleva ystäväni katsoi minua pettyneenä, mutta ei sanonut mitään. Saman ystävän kanssa huomasin puolustavani kadulla, ettei se oo mikään pakolainen. En myöskään ole tätä ja sitä tai jos olen niin ainakin tosi vähän. Kaikki ajattelevat, että minä olen kovin rohkea asuttuani kaksi vuotta Afrikassa puskassa yksin. Höpönlöpö, minä olen raukkis.
Katsoin eilen uudelleen elokuvan The Reader, jossa Kate Winslet näyttelee Natsi-Saksan aikana naisten keskitysleireillä työskennellyttä naista. Miksi he tekivät, mitä tekivät? Koska siitä oli tullut normaalia. Koska kukaan ei uskaltanut nousta vastaan. Ei se ollut mikään äkkiliike, eivät ne olleet mitään ääri-ihmisiä, ainakaan suurin osa. Siihen valuttiin pikkuhiljaa. Ne jotka olivat toista mieltä, alkoivat puolustautua ja olemaan hiljaa mielipiteistään. Sanomaan, etten minä ainakaan ole mikään suvakki tai juutalaismielinen. Menivät piiloon ja sulkivat silmät. Pikkuhiljaa hirveydestä tuli tavallisuutta. ”Emme me ajatelleet sitä. What would you have done?”
Ongelma on siinä, että en tiedä, mitä tehdä. Sanovat, että kotiinpaluu ulkomailta on usein vaikeaa. Minä muutin alle kaksi viikkoa sitten takaisin Tansaniasta. En minä ole mihinkään kotiin palannut. Minä en tunnista koko maata enää. En minä mikään kovin isänmaallinen ollut alun perinkään, mutta nyt minun on mahdotonta käsittää, mistä kaikki tämä pahuus on. Olen kuitenkin aina ollut ylpeä suomalaisuudestani.
Sitä minä siis eilen pohdin, etten minä ole niin kovin rohkea. Mietin sitä, miten helppoa on olla raukkis. Mennä piiloon ja sulkea silmät. Olla olematta mitään mieltä, ottamatta kantaa. Annammeko me pikkuhiljaa hirveydestä tulla tavallisuutta? Ei ole olemassa enää sitä asemaa tai etuoikeutta, jossa voi sanoa, etten ole mitään mieltä tästä. Niin useimmat ihmiset natsien jälkeenkin sanoivat. Keskustelusta, joka tällä hetkellä hiljaa mumisten hyväksytään liian useassa yhteydessä, on tullut tavallista. Ystäväni kolmevuotiaan lapsen päälle sylki vieras mies metrossa.
Minä olen päättänyt henkilökohtaisesti olla olematta raukkis. Kantaa jokaisen leiman kunnialla ja lakata puolustelemasta sitä, mitä minä olen. Ei hyvään uskomista pitäisi joutua puolustelemaan. Ja ei, hyvällä en tarkoita mustavalkoisuutta ja asioiden yksinkertaistamista tai kivaa ajanmukaista tsemppihenkeä. Minä uskon hyvään ja oikeudenmukaisuuteen. Siinä ihmisyydellä ei ole asteikkoa, johon sinut sijoitetaan leimojen mukaan, siinä ihminen arvioidaan tekojensa mukaan, rationaalisella, lakiin perustuvalla asteikolla. Ei mielivaltaisesti.
Täällä on niitä ihmisiä niin paljon, niitä joka ovat urheita. Seisovat yhdenmukaisuuden puolesta ja kestävät kaiken herjauksen ja uhkailun. Niille minä nostan hattua. Ei minusta varmaankaan niin urheaa tule. Jos kuitenkin me tavalliset pulliaiset kieltäytyisimme hiljaa hyväksymästä, silläkin on jo paljon arvoa. Sillä ja avoimella keskustelulla. En usko, että sen kuitenkaan tulisi olla näinkään, minä olen ihminen joka uskoo vahvasti valtioon, vaikkei sitä ei aina johtaisikaan minun lempipuolue. Pohjoismaiseen hyvinvointi- ja oikeusvaltioon. Missä on se laillinen vastuu ja puuttuminen asioihin, sitä minä ihmettelen. Sitä täällä nyt tarvittaisiin. Jos ajatellaan kristillisesti, niin täällä on nähtävästi todella paljon täysin syyttömiä ihmisiä. Niin paljon kiviä lentelee.
Mikä minun pointtini on? Se keskeinen perustavanlaatuinen ongelma on, että silloin kun toisten ihmisyydestä tulee vähempiarvoista tai sellainen asteikko edes perustetaan, kun ihmisten arvo mitataan leimoilla, ollaan pikajunassa pimeyteen. Minä en voi, etkä sinä perustella myöhemmin seuraaville sukupolville etten halunnut olla mitään mieltä. Olin raukkis. Laitoin silmät kiinni, niin siinä vaan sitten niinku kävi, jotenkin vaan, huomaamatta. Pitääkö vääryyttä sitten suvaita joiltakin, ahdistelua tai väkivaltaa?
Ei tietenkään, mitä oikeudenmukaisuutta se olisi.
Kirsi Salo
Tansanian vammaistyön neuvoja
Kiitos hyvästä kirjoituksestasi Kirsi. Samoja kysymyksiä kyselen aina Suomessa käydessäni.
On jotenkin irvokasta, että näitä ’Kiitos 1939-44’ -paidoissa kulkevia dillejä pidetään jotenkin isänmaallisina. Isä-vainaani – nuo kyseiset vuodet rintamalla viettänyt – ei ainakaan heidän puolestaan taistellut.
Valitettavasti Suomi on pieni maa ja sinne mahtuu vain yksi aate kerrallaan. Aivan pöyristyttäviä piirteitä nykyinen meininki kuitenkin saa aikaan, kuten tämän oheisen taiteilijan työstänsä saama palaute osoittaa: http://nyt.fi/a1453177724039?ref=hs-art-luetuimmat-7.
Surullisinta on, että lähimmäisen vihaamista toisinaan puolustellaan kristillisyydellä.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta.
”…minä olen ihminen joka uskoo vahvasti valtioon, vaikkei sitä ei aina johtaisikaan minun lempipuolue. Pohjoismaiseen hyvinvointi- ja oikeusvaltioon. Missä on se laillinen vastuu ja puuttuminen asioihin, sitä minä ihmettelen. Sitä täällä nyt tarvittaisiin.”
”Se keskeinen perustavanlaatuinen ongelma on, että silloin kun toisten ihmisyydestä tulee vähempiarvoista tai sellainen asteikko edes perustetaan, kun ihmisten arvo mitataan leimoilla, ollaan pikajunassa pimeyteen. ”
Juuri näinhän se on. Suomessa ihmisen arvo on alettu laskea euroissa. Kummasti muutamia vuosikymmeniä sitten kykenimme huomattavasti köyhempänä valtiona rakentamaan hyvinvointi- ja kohtuullisen oikeusvaltion myös. Miten se ei enää onnistu? Nyt asenteet kovenevat kovenemistaan. Leikataan sieltä, missä kohteet eivät pysty puolustautumaan kuten lapset, vammaiset ja vanhukset jne. Ja koulutuskin, meidän vanha voimavaramme, saa kyytiä.
Tämä kehitys on jatkunut jo jonkin aikaa. Muistan muutamien vuosien takaa raportin, jossa verrattiin Pohjoismaita kansalaisen kannalta. Suomi oli jo silloin tylyin mitä sosiaaliturvaan, ilmapiiriin toisiaan kohtaan jne tulee. Jäi muuten aika vähälle huomiolle kyseinen raportti.
Eipä kirkkomme pahemmin ole asiaan reagoinut.
Kiitos puheenvuorostasi, Kirsi!
Luin muutamia vuosia sitten paksuhkon kirjan, joka käsitteli käsittämätöntä pahaa maailmassa. Huonoon lopputulokseen päädytään juuri siksi, että kukin yksilö meistä varjelee omaa nahkaansa. Pieni pala kuivahtanutta leipää Siperiaan matkalla olevan vankivaunun ovesta annettiin aikoinaan oman hengen uhalla. Mutta sellaisena se jäi saajansa mieleen.
My Lai tai Srebrenica ovat paikkakuntia, joita muistetaan nykyään inholla. Mutta on paljon mahdollista, että minäkin olisin ollut niissä raukkis siinä mielessä kuin kuvittelen sinun, Kirsi, tarkoittavan.
Eikä siihen raukkana olemiseen tarvita mitään poikkeusoloja. Jopa kohtelias puuttuminen tuntemattomien murrosikäisten vaarallisiin leikkeihin tuntuu olevan mahdottoman korkean kynnyksen takana. Sen kerran kun olen uskaltanut varovasti puuttua, olen välittömästi saanut henkisen krapulan. Tai uupumiskohtauksen. Niin paljon se vaatii energiaa.
Minun arkisen eloni tekee tavallaan helpoksi etten edes asu missään arvaamattomassa monikulttuurisessa ympäristössä vaan aivan perinteisessä suomalaisessa maalaismaisemassa, jossa toki kohtaan silloin tällöin Seijan vastauksen linkin takaa löytyvää tunteita herättävää musliminaisten pukeutumiskulttuuria.
Ainoa tapa varjeltua raukaksi päätymiseltä on avata suu ja tarjota käsi ainakin silloin kun se tuntuu edes kohtuullisessa määrin turvalliselta. Surullisinta on, että sillä tiellä täytyy olla valmis tulemaan pahoinpidellyksi. Tai pahempaankin.
Näin pessimisti itse lopulta olen. Surullista tunnustaa. Mutta toivon silti tarpeen vaatiessa kykeneväni vastarintaan kaikkea sitä kohtaan, mikä uhkaa arvojani. Arvoihin taas kuuluu tahto olla eri syistä vaarassa, sorrettuna tai uhattuna olevan rinnalla.
Kirsi. Vielä kerran kiitos!
Ensin ajattelin että tuo paita on tahallista vaakunan häpäisemistä jota puberteetti on juuttuneet harrastavat mutta sitten huomasin ettei se olekaan. Alemmalla rivillä nuqabiin naamioitunut muslimimies yrittää lyödä homoa nyrkillä ja kampata hänet eli ihan niin kuin kunnon muslimin kuuluukin tehdä.
Vaakunamme on kuvaus oman aikansa (1580-luku) uhkakuvista. Leijona kuvaa Ruotsin kuningasta, joka taistelee länsimaisella suoralla miekalla ja polkee alleen tataarien käyrän sapelin. On hyvä, että pohdimme, millaisin asein nyt taistelemme ja mitä vastaan. Taiteilija on esittänyt siitä omat ajatuksensa.
Kannattaa muistaa, että leijonavaakuna on Suomen tunnus vain selityksensä mukaisena väreineen ja kaikkine kuvioineen. Pelkän leijonakuvion lainaaminen siitä ei ole vaakunan häpäisemistä eikä kunnioittamistakaan.