En vääristele kielioppimme persoonapronomien litaniaa. Puhun meistä, nykyihmisistä kaikkinaisessa someviidakossa, arvoistamme.
Kun rukoilemme, puhumme meitä suuremmalle voimalle, Jumalalle ja Jeesukselle. Uskomme Pyhään Yhteyteen ja Pyhään Henkeen. Sinään. Kun emme rukoile, näin luulen, uskomme nykyään someen ja ennen muuta mielipiteemme voimaan, omiin kuviimme, blogeihimme, twiittauksiimme. MINÄÄN. Nuorilla itsensä ilmaisut voivat täyttää päivät, vanhemmilla työn tauot ja myös työajan osittain, vanhoilla ehkä vähiten.
Rukoilevatko vanhat siksi enemmän, Sinää? En tiedä. En ole sosiaalialojen tutkija. Epäilen , että yksinolo lisää minän paineita rukouksessakin. Lisäksi epäilen, että meillä kaikilla TV ainakin vanhemmiten, yksinäisyydessä, täyttää aidon sinä-kontaktin puutteen. Radiolla on sama funktio. Rukoilijakaan ei jaksa yksin (vanhus)kopperossaan vain horista itsekseen, saati Pyhälle tuntemattomalle. ”Minä tässä taas” on vuoren varmasti vuodesta toiseen ollut ikinuori Brooke vaikka Ridge vaihtuisikin ”Kauniissa ja rohkeissa”. Onkohan Jeesus päivittäin yhtä varma ja jännittävä rakkauden kiemuroiden kehittelijä? Aamuhartaudet ja iltahartaudet, Pisara jne. ovat vain tippoja rakkauden sanomasta, lisäksi ilman somen selfieitä. TV:ssä perin esteettisiä ohjelmia, mutta samalla etäisiä.
Ei varmasti, jos usko on seurakunnan yhteyden ja sakramenttien varassa. Kirkossa käynti väheni jo 1960-luvulta lähtien, kun sotien traumat alkoivat ratketa ja hyvinvointi lisääntyi. Nykyään se on väestörekisteriinsä kuuluvien osalta minimaalista. En syytä kirkkoa toiminnan puutteesta. Sen aktiviteetti on joka junassa lähes traagisen ironista: jos huippu yleisömenestyksessä (Via Dolorosa) saavutetaan, tavallinen kirkossakäynti jumalanpalveluksissa ei lisäänny.
Luin eilen jälleen kerran Martin Buberin Minä ja sinä -kirjaa. Sen kääntäjä on ystäväni ja entinen oppilaani yliopistosta, joka suorastaan sairastui tähän kirjaan. Hän uskoo, hän rukoilee, hän on yksinäinen. Hänelle silti Sinä sanan hengellis-filosofisessa mielessä on enemmän kuin kärsivä minä. Eilen sain myös kirjeen, jossa ”katusaarnaaja”, hengellinen yhteydenpitäjä, kertoi työstään evankeliumin jakajana ostoskeskuksissa, bussipysäkeillä jne. Hänen sanomansa on aina sama: ”Tahdotko?” (Ottaa Jeesuksen elämääsi.) Sinä oli ehdottomasti hänelle ennen minää. SE (maailma) oli toissijainen, vaikka samalla elämä itse maailmassa ensisijainen se.
Kuka vastaanottaa ”Felix onnellisen” sanoman muuta kuin säälistä? Kuka lukee Martin Buberin viisautta muuta kuin tuskitellen sen haasteita älylle? Minulla ainakin tuntui enemmän pahalta kuin hyvältä lukea katukiertokirjettä. Olenko niin ylpeä, että pidän lehtistä käännytyssaarnoineen ala-arvoisena todistuksena Jeesuksen vaikutusvoimasta? Hyväksynkö täysjärkisenä mitä hyvänsä, jonka jotakuinkin hyvämaineinen henkilö tarjoaa blogissaan? Olen niin valikoiva, etten edes lue muita kuin Kotimaan blogeja. Sepä se. SE. Mikä uskovainen olenkaan?
Nykyään jokainen meistä blogisteista tarjoaa itseään sanomalla MITÄ OLEN – TÄTÄ AINAKIN! Mitä mieltä, mitä puolta, mitä tukanväriä (muutin juuri!), miltä näytän nyt/huomenna/ menneessä jne. Minä-kuvamme kiillotus on tämän ajan huumetta somen sivuilla. Muistaako kukaan, mitä sen rinnalla tarkoittaa ”Kristus meissä, kirkkauden toivo”? SINÄ ennen minää. SE on ehkä maailman vankilamme, mutta pieni minä voi pyristellä kohti Sinää (vaalien seuraansa aarteenaan koko valveillaolonsa ajan, rukoillen). En voi ajatellakaan päivää ilman rukousta ja saatesanaa. MISSÄ olisin ilman niitä!?! Sinä elätät minut.
Ramadanin aikaan vietettävä päiväpaasto on terveydelle haastellinen, sillä ensin kuuma päivä ilman energiaa ja sitten yöllä mässätään maha täyteen, kun taas normaalissa paastossa ei tule tällaista ongelmaa. Lapissahan tätä ongelmaa ei tietenkään tule, kun ei tule yötä jolloin saisi syödä, mutta ilmeisesti he joustavat tässä säännössä tietyillä alueilla.
Päivi Huuhtanen-Somero :”Sen kääntäjä on ystäväni ja entinen oppilaani yliopistosta, joka suorastaan sairastui tähän kirjaan. Hän uskoo, hän rukoilee, hän on yksinäinen. Hänelle silti Sinä sanan hengellis-filosofisessa mielessä on enemmän kuin kärsivä minä.”
Samoja ”fiiliksiä” läpikokeneelta terrveisiä myös toiselta ”Fil’erimokseksi” eli kaiken puuduttavan viihteen ja poliittisen tyhjänpuhumisen keskellä ”yksinäisyyden ystäväksi” kasvaneelta.
Koko elämäniän kestäväksi solmituksi ja tarkoitetuksi parisuhteessa elävänä kirjoitin joskus nyt harrastuksensa vuoksi mm. verovaroilla kustannetun Yleisradion MOT-ohjelmassa ”saastananpalvojiin” kuuluvaksi leimatulle puolisolleni:
”Alati muuttuvassa luonnon virtailussa, hallitun epätasapainon keskellä, ikuisesti muuttumaton sanoo: Minä olen se, mikä Minä olen – ja olen aina oleva, ja pienin yhteinen nimittäjä suurten muuttujien joukossa on Minä – sinä.”
Kiitos Tuula! Jumalallinen todistus itsestään on mahtava: ”Olen, mikä olen”. Ei ”mitä olen” niinkuin narsistisesti nykyään esittäydytään toisille ihmisille.
Teologisesti Jumalan Minä on sinää määrittävä alkutekijä. Psykologisesti minä-tunto kehittyy suhteessa toiseen. Koskettava, ruokkiva, hellivä sosiaalinen kontakti herättää vauvaiässä suhteen tajunnan, josta kehittyy minuuden tiedostaminen (suhteessa sinään). Nykyinen tieto keskosten kehitysedellytyksistä puhuu tämän puolesta.