Kun olin aivan snadi, sain Ameriikasta asti paketin. Paketin lähetti isänpuoleinen sukulainen nimeltänsä Lempi-täti (nimeä ei ole muutettu, sukunimeä en edes muista). Paketissa oli nukke. Nuken nimi oli Liisa. Liisa osasi sulkea silmänsä ja kallistettuna naukua kuin kissa ÄÄÄÄÄÄ! Huultensa välissä oli pieni reikä, johon saattoi installoida pikkiriikkisen tuttipullon vielä pienemmän tuttiosan. Vaatekertoja oli mukana muutama. Vaikka en minä niistä mitään perustanut, olinhan POIKA! Eikö se onneton Ameriikan-täti tiennyt, että minä olen poika, koska kun kerran minulle nuken lähetti? Olisi lähettänyt pyssyn!
Vihasin Liisaa sydämeni pohjasta. Onneksi nuken pää irtosi ja hävisi helposti. Ja totta kai inhosin myös lahjan lähettäjää, jonka elämäni aikana tapasin onneksi vain yhden ainoan kerran. Lempi kävi meillä kotona, köpötteli sisään pieneen kaksioomme keppeineen päivineen. Se kopina oli hermoilleni liikaa, tempaisin ruskean puisen kävelykepin Lempin kädestä, vein kepin eteiseen ja uhmakkaasti totesin, että otat sen vasta sitten, kun lähdet meiltä pois!
Koska Lempi tuolla ranskalaisella visiitillään tuli vakuuttuneeksi, että en olekaan tyttö, ja villi-ihminenkin näemmä, niin yhden ainoan paketin sain enää Rapakon takaa. Sieltä tuli Mitzi, kuminaamainen pehmoapina. Siitä tykkäsin huomattavasti enemmän, vaikka en tietenkään niin paljon kuin kunnon pyssystä. Apina olisi minulla vieläkin, ellei dobermannini Occo olisi iskenyt siihen oitis silmiään, kynsiään ja hampaitaan. Kunnon kurituksesta jäi jäljelle vain se kuminaama…
Vaikka lähes kaikki elämäni opettajat ovat olleet naisia, en ole vielä eläköityneenäkään saanut selville, mitä naiset oikeasti tahtovat. Sukupuolisensitiivisestä varhaiskasvatuksesta puhutaan tätä nykyä kiivaasti, ei niinkään kivasti. Kuten yllä olevasta selviää, olen jo kauan ollut moista kasvatusmenetelmää vastaan.
Äitini yritti pukea minua aina ruskeisiin vaatteisiin, koska kun kerran minulla on ruskeat silmät. No, pakkohan sitä oli jonkin aikaa kestää, mutta heti kun aloin tajuta, että maailmassa on muitakin värejä, niin vaihdoin mustaan. Musta on musta kiva väri, se sopii tilaisuuteen kuin tilaisuuteen.
Kuten kaikille muillekin muksuille, myös minulle pidettiin isoja synttäreitä, joille sai valita paljon kavereita. Minä valitsin vain poikia, mutta äiti sanoi, että myös tyttöjä on pyydettävä mukaan. En millään voinut ymmärtää, miksi likkoja olisi pitänyt ottaa messiin pilaamaan hyviä bailuja. Äiti sanoi, että sitten hekin kutsuvat vuorostaan sinut omiin juhliinsa. Mitä hemmettiä – olipahan maailmankaikkeuden huonoin perusteluyritys!
Vaikka minua jo varhaisessa vaiheessa houkuttivatkin nämä taivasasiat, niin äitini ei kuitenkaan antanut minulle lupaa järjestää päättömälle Liisalle minkäänlaisia hautajaisia. Ei kunnon maahanpanijaisia, ei tuhkausta, ei edes hautausta merellä, vaikka Otsolahti oli ihan siinä lähellä. Koska en saanut pienenä leikkiä haluamiani leikkejä, minun piti odottaa kauan ja opiskella paljon, että pääsin oikeasti hoitamaan hautajaisia.
Mainittakoon – niin nololta kuin se tuntuukin – että kastamista jouduin isona useampaankin otteeseen kuivaharjoittelemaan nuken avulla! Kernaammin kuin olisin leikisti valellut kolmasti vettä nuken päähän olisin oikeasti irrottanut niiltäkin nukeilta pään.
Lapsuuteni synttärit loppuivat usein niin, että likat tahtoivat ruveta leikkimään kotia. Koska minä olin omien juhlieni isäntä, niin minut valittiin aina isän rooliin, mutta siihen tehtävään ei paljon vaadittu: istut vain keittiön nurkassa ja katsot, miten pikku naiset hääräävät kaikenlaista imitoiden siivoamista, tiskaamista, leipomista ja ruuanlaittoa. Edes vuorosanoja ei rooliini useinkaan kuulunut. Tästäkö johtuu, että isona minusta tuli puhetyöläinen, ja vieläpä sellainen, että kun minä saarnasin, niin muut saivat olla ihan hiiren hiljaa? Lienee sanomattakin selvää, että valtaosa kuulijakunnastani koostui aina naisista.
Kun aikamatkailu tulee mahdolliseksi, minä haluan oitis palata maaliskuun kolmanteentoista päivään v. 1960, jolloin viisivuotiaana nousen minulle osoitetusta nurkasta häpeämästä, lyön nyrkkiä pöytään ja sanon kaikille ympärilläni hääriville pikku emännille: ”Kuulkaahan nyt, tytöt, tämä tällainen ei enää vetele! Ei ole oikein, että te raadatte siinä kuin heikkomieliset ja minä vain pyörittelen peukaloitani! Tähän on nyt kerta kaikkiaan tultava muutos: Ostetaan jatkossa kaikki tarvitsemamme valmiina Osuuskaupasta!” Kuriositeettina mainittakoon, että tuolloin kaikki Tapiolan as. oy Otsonkallion S-rapun asukkaat olivat SOK-laisia.
Koska yllä oleva tekstini on varsin henkilökohtainen, yksipuolinen tai peräti puolueellinen, niin laitetaan tähän rinnalle myös ehdottoman puolueeton feministinen selitys siitä, mistä sukupuolisensitiivisessä varhaiskasvatuksessa pitäisi olla kysymys:
https://feministienvuoro.wordpress.com/2013/10/07/mita-on-sukupuolisensitiivinen-varhaiskasvatus/
Ystävättäreni, lastentarhanopettaja ja seurakunnan lapsityöntekijä tuli visiitille 4-vuotiaan tyttärenpoikansa kanssa. Vedin esille lelulaatikot. Koska lapsenlapsemme ovat kaikki tyttöjä, oli muumitaloa, muovailuvahaa, nukkekoti, jonka asukkaat tosin eläinhahmoja yms. Poika katseli hetken niitä tarttumatta mihinkään. Oli puinen koottava junanratakin, mutta sekään ei kiinnostanut, koska hänellä oli kuulemma samanlainen.
Lopulta hän kysäisi vaisusti: ”Eikö oo autoja?” Muistin, että taitaapa olla yläkomerossa omalta pojaltamme jäänyt laatikollinen pikkuautoja. Johan silmät kirkastuivat. Saimme rauhassa jutella ystävättären kanssa pari tuntia, kun poika puuhasteli autojen kanssa. Mitä nyt joskus välillä jouduimme osallistumaan valitsemalla mieliautoja itsellemme.
On naisasiaa, sukupuolineutraalisuutta, sukupuolisensitiivisyyttä… kuka enää jaksaa pysyä kärryillä, mihin mikäkin tähtää? Samaan aikaan, kun karsitaan virkanimikkeistä seksistisiä (?) termejä, ajetaan kiihkeästi naista arkkipiispaksi. Ristiriitaista, sanoo maalaisjärki. Ja jopa koomista.
Kiinan esimerkin pitäisi herättää näkemään, mitä voi seurata, kun ihminen omnipotenttisuudessaan alkaa vääntää luonnon järjestystä mieleiseensä suuntaan.
Kiitos kommentistasi, Anita. Kutkuttavaa, että rohkenit aloittaa ”vanhanaikaisella ja sukupuolittavalla” termillä Ystävätär. Siitähän selvästi näkyy, että kyseessä on nainen. Me like!
On lohdullista huomata, etten olekaan ainoa kärryiltä pudonnut.
Kun ruvettiin puhumaan sukupuolineutraalista avioliitosta, jäin huuli pyöreänä ihmettelemään, miten sukupuolet nollataan. Asiaa ajavat huomasivat itsekin mokansa, joten ruvettiin puhumaan tasa-arvoisesta avioliittomallista. Kukapa nyt tasa-arvoa rohkenisi vastustaa.
Ikävä kyllä tasa-arvoinen avioliittomalli oli jo olemassa. Sitä kutsutaan miehen ja naisen väliseksi liitoksi. No, tämäkin moka toki noteerattiin, ja nykyään taidetaan puhua samansukupuolisten vihkimisestä.
Mitähän seuraavaksi?
Kyselee ninimerkki Male Panel
(miespuolinen PAppi-Näkövammainen-ELäkeläinen)
Kappas, miten taantumuksellisella termillä tosiaan aloitin kommenttini. En tullut ajatelleeksi. Mutta vaikka olisin tullutkin, en olisi muuttanut. Kiusallakin olisin sitä käyttänyt, ja käytän jatkossakin.
Mitä kirkollisten käsitteiden muuttamiseen tulee, tuomiokirkko ja tuomiokapituli ym. tuomioalkuiset kirkolliset termit ovat minua aina oudoksuttaneet, ja olisin toivonut niiden muuttamista jo aikapäivää sitten. Mutta se on ihan eri asia, ja peruste on mielestäni järkevä, toisin kuin näissä ”seksistisissä” ilmauksissa – mitä ikinä sillä termillä kukakin sitten tarkoittaa. En tosiaan ole kärryillä, mutta eipä taida olla niin tarpeellistakaan.
Anita: Joo, nämä tuomiokirkot ja tuomiokapitulit ja tuomiorovastit ovat ilmiselviä käännösvirheitä, ei niillä ole mitään tekemistä tuomiosunnuntain tai viimeisen tuomion kanssa. Minullakin oli sellainen tunne, että olin miltei kaksi vuosikymmentä töissä Helsingin huomiokirkkoseurakunnassa, sen verran julkisia eläimiä me siellä olimme.